Pääkirjoitus 1/2021

Kriittisen korkeakoulun Katsaus on jälleen toiminnassa, nyt verkkojulkaisuna. Julkaisemme juttuja keskitetysti noin neljästi vuodessa, sekä muutamia irtojuttuja tai taltiointeja myös näiden julkaisuryppäiden ulkopuolella.

Katsaus perustettiin vuonna 1957 – reilu vuosikymmen ennen Kriittistä korkeakoulua. Ajan henkeen kuuluen Katsauksen sivuilla käytiin heti ensi metreiltä filosofi Reijo Wileniuksen luotsaamana syväluotaavaa, vakavamietteistä filosofis-yhteiskunnallista keskustelua. Katsaus-arkistossa voi tutustua tähän menneiden aikojen suuruuteen, ja lämpimästi suosittelemmekin tutustumaan siihen, sillä osa näistä älyllisen mielikuvituksen juoksuista ovat kestäneet ajan hammasta hämmästyttävän hyvin.

Katsaus jättäytyi vuonna 2011 julkaisutauolle aina vuoteen 2019 saakka. Julkaisutauon aikana kypsyi päätös jatkaa sen julkaisua tässä nykyisessä sähköisessä formaatissa. Myöskin Katsauksen konseptia jouduttiin miettimään samalla uusiksi.

Miksi sähköisenä? Eikö verkkomedioita ole jo riittämiin?

Ei juurikaan tällaisia. Katsauksella tavoittelemme toimitetun sisällön humanistis-filosofista kulttuurijulkaisua, joka on kuitenkin suunnattu suurelle yleisölle. Katsauksen konseptia uusiksi hahmotellessamme haimme inspiraatiota sellaisista “ison maailman” julkaisuista kuten esseitä ja videoita julkaiseva Aeon tai uutissivusto Quartz.

Matka tällaiseen on toki pitkä, työnsarka on valtava ja ylitettävät haasteet mittavat. Uskomme kuitenkin vakaasti, että Suomessa olisi tilaa ja tilausta juuri tämäntyyppiselle verkkojulkaisulle, joka antaa sijaa filosofialle, humanistisille ja kulttuurialoille sekä taiteelle, ja julkaisee niistä mahdollisimman lähestyttävässä muodossa. Rima saattaa olla korkealla, mutta mitään suurta ei kai koskaan ole saavutettu ilman pientä määrää tervettä hybristä?

**

Vuonna 2021 Katsauksella on ensimmäisenä edessään mittava verkkosivu-uudistus, jolla pyrimme laittamaan visuaalisen ilmeemme uusiksi ja luettavammaksi. Koska kyseessä on nykyaikainen verkkomedia, julkaisemme niin ikään myös ääntä ja liikkuvaa sekä staattista kuvaa. Mikäli rahoituksesta vastaavat hyvät haltiakummit ovat suotuisia hartaille aneluillemme, voimme jatkossa tuottaa myös mm. minidokumentteja ja muuta kiinnostavaa.

Luvassa vuonna 2021 on muutama vakipalstana aloittava, esseitä, novelleja, kirja-arvosteluita, haastatteluita ym. kiinnostavaa. Pyrimme myös julkaisemaan teemanumeroita, eli tietyn aiheen tai konseptin ympärille kerättyjä tekstejä ja muita.

**

Tämänhetkisen numeron 1/2021 sisältö koostuu muutamista esseistä, kirja-arviosta sekä 2020 keväällä järjestetyn Karanteenikirjoituksia-novellikilpailun voittajanovelleista. Lisäksi tämän kirjoittamishetkellä tuotantoputkessa on pari haastattelua sekä vakiopalstana aloittava Kulttuurilehtien haravointia -podcast: me Katsauksen toimituksessa teemme teille palveluksen ja luemme postilaatikkoomme ilmestyneet kulttuurilehdet, joiden pohjalta käymme enimmäkseen kyseenalaista, hupailevaa ja ehkä ripauksen alatyylistäkin keskustelua.

Seuraavan Katsauksen ilmestymisajankohta on toukokuussa 2021. Julkaisun teemana tulee olemaan “Apologia” eli puolustuspuheenvuoro. Joistain asioista käydään kuin julkista oikeudenkäyntiä – tarvitseeko jokin aihe selvää, julkista puolustusta, perustelua tai selitystä? Tulemme pyytämään suomalaisilta ajattelijoilta ja kulttuurialan ammattilaisilta esseitä, joilla pyydämme heitä puolustamaan jotain itselleen tärkeää ja esittämään tulisieluisen puheenvuoron jonkin aiheen, näkökulman tai arvon puolesta.

Otamme myös vastaan meille lähetettyjä tekstejä. Mikäli olet valmis toimimaan asian julkisena puolustusasianajajana, niin voit lähettää apologiaesseesi meille. Lisäksi meille voi lähettää muita esseitä, novelleja, haastatteluita, artikkeleita, kirja-arvosteluita tai vaikkapa sarjakuvia. Arvioimme meille lähetetyt tekstit, ja julkaisemme niistä mielestämme parhaat.

Aineistojen määräpäivä on 2. 5. 2021. Voit lähettää aineistosi osoitteeseen: katsaus@kriittinenkorkeakoulu.fi.

ESSEE: Virpi Lehtinen – Miten filosofia ja itsetuntemus voivat auttaa kohtaamaan aikamme haasteita?

FT Virpi Lehtinen on filosofi sekä sertifioitu fokusointikouluttaja.

Mietelmä

Sveitsiläisellä filosofilla Denis de Rougemontilla on kiehtova ajatus, jonka mukaan ”tulevaisuus on meissä”. Tulkitsen ajatuksen tarkoittavan, että niin nykyhetken haasteiden kohtaaminen kuin tulevaisuuden suunnan hahmottelu pyytävät havainnoimaan ja tutkimaan ihmistä itseään, itseäni, suhdettani toisiin ja ihmistä lajiolentona. Ihminen ei varmaankaan ole paha, hän ei vain osaa ja tarvitsee apua ja haluaa oppia, ajattelen joskus ja ymmärrän, että tällainen myös itse olen. Vaikuttaa edelleen olevan tarpeellista havainnoida, tutkia ja kehkeyttää itsetuntemusta, ajattelun ja ilmaisun taitoa, kykyä yhteiseloon. Voimme auttaa tässä pyrkimyksessä toinen toistamme. Filosofiassa näitä aiheita on tutkittu paljon, mutta edelleen on kiviä kääntämättä eikä filosofian puoleen nykyään välttämättä osata tai haluta kääntyä, kun pyritään hyvään tai hyvinvoivaan elämään. 

Kannattaa edelleen kääntyä filosofian puoleen, kun esitettävänä on kysymys ihmisenä kasvun suunnasta. Onhan filosofinen tehtävä alun perin ollut ”tunne itsesi!”. Jokainen ajatteleva ja kielellistä ilmaisua harjoittava olento ajatellessaan, puhuessaan ja kirjoittaessaan sitoutuu kulttuurillisiin, olevaisen perimmäistä luonnetta ja arvostuksia koskeviin taustaoletuksiin olevaisen luonteesta. Nämä ovat perinteisesti olleet filosofioiden tuotoksia ja tutkimuskohteita ja niiden oikeellisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden tutkiminen itsessä ja omassa elämässä on jokaiselle ihmiselle kuuluva filosofinen tehtävä. 

Dualistinen ihmiskäsitys ja viheliäiset ongelmat

Länsimainen filosofia ja uskonto on nähnyt mielen ja ruumiin toisistaan erillisinä. Mieltä tai sielua on myös pidetty ruumista arvokkaampana. Nykyisessä talous-, teknologia- ja digitalisaatiovetoisessa elämänmuodossamme on piirteitä, jotka jäsentyvät tuon taustaoletuksen mukaan. Viihdettä ja virtuaalitodellisuutta seuratessa ruumis ja ruumiillisuus unohtuu ja vain mielen aktiviteetit vahvistuvat. Seuraukset ovat monin tavoin kohtalokkaita niin yksilöiden kuin yhteisöjen ja kulttuurin kannalta. Tämä itsetuntemuksellinen puute eli kyvyttömyys tunnistaa omasta kokemuksellisuudesta käsin ihmisyyden eheyttä – on yhteydessä ilmastokriisiin, ilmastoahdistukseen, masennukseen, yksinäisyyden tai elämän merkityksettömyyden kokemuksiin. 

Länsimaisessa elämänmuodossa ihmisen on olevan oikeutettu hallitsemaan, muokkaamaan ja riistämään ympäristöään. Hän on kuvitellut voivansa elää luonnosta riippumattomana ja tunnustamatta, että luonto ylittää hänet itsensä. Velvoitteita tai vastavuoroisuutta itseään ympäröivää tai toislajisia kohtaan ei ole nähty tarpeellisiksi. Ihmisen toiminta on vaarantanut elintärkeät luonnonelementit, niiden laadun ja luonnon monimuotoisuuden eikä näiden vaalimista ole modernissa länsimaisessa kulttuurissa pidetty ihmiselle kuuluvana tehtävänä. 

Sielullis-ruumiillinen olento on kuitenkin riippuvainen ilmasta, vedestä, maasta ja tulesta. Vaikka filosofia ja metafyysinen perinne ovat menettäneet kulttuurillista merkitystään, niin tuon ajattelutavan vaikutus jatkuu. Ilmeisesti ennakkokäsityksemme ihmisyyden luonteesta kaipaavat edelleen purkamista, sillä emme edelleenkään ajattele ja elä sen mukaan, että olisimme ihmisiä, joiden kokemuksessa sielu ja ruumis ovat yhtä. Emmekä ymmärrä ihmisyyden kokemuksellisesti avautuvaa rakentuvaa muodostumista yksinkertaisina ja monimutkaisina vuorovaikutussuhteina. Muuten kai osaisimme harkita, päättää ja toimia koherentisti, luontomme mukaan ja varjelisimme elämämme ehtoja.

Nykyajattelussa on nostettu esille sielu-ruumis -dualismin ongelmallisuuden sijaan ajattelumme ja toimintamme ihmiskeskeisyys. Ihmiskeskeisyyden vääristyneiden muotojen tunnistaminen toki auttaa kyseenalaistamaan perusteettoman kuvitelman ihmisen kaikkivoipaisuudesta, ylivertaisuudesta ja luonnon herruudesta. Ihmisyyden merkitys ei kuitenkaan ole vääjäämättä sidoksissa näihin kuvitelmiin eikä ihmisestä tai ihmiskeskeisyydestäkään oikeastaan ole mahdollista luopua.1 Olemme jokainen tästä elävä todiste. Ihmisiä on ja vastuun ottaminen omasta ihmisyydestä ja sen tuntemisesta ovat meille aidosti kuuluva tehtävä. Ongelma saattaakin olla ennemminkin se, että välttelemme ihmisyyttämme, ettemme ole tarpeeksi ihmisiä tai että ihmisyyden potentiaali on edelleen osin tunnistamatta ja toteuttamatta.

Näinä aikoina tarvitsemme kuitenkin kaikkien inhimillisten voimavarojen aktivoimista. Miten siis saavuttaa realistisempi ja konkreettisempi käsitys ihmisyyden luonteesta ja elää sitä mahdollisimman täydesti? Jos mielen aktiviteetit ei ole tätä vastausta kyenneet tarjoamaan, niin olisiko kehollisuuden puoleen kääntyminen avuksi? 

Vähätelty kehollisuus voi uudistaa ihmisyyttä

Jos luovumme mielen ja ruumiin radikaalin erillisyyden ideasta ja niille asetetusta arvojärjestyksestä, niin huomiomme suuntautuu uusiksi.  Ilmastokriisin, lajikadon, ja sosiaalisten ongelmien lisääntyminen näyttää olevan yhtäaikaista monien ihmisille luontaisten, kehollisuuteen perustuvien yhteisöllisyyden muodostamisen ja ylläpitämisen tai luontoon suhteutuvien aktiviteettien hiipumisen kanssa. Tällaisia ovat muun muassa erilaiset rituaalit sekä muu yhdessä samassa rytmissä liikkuminen ja äänen tuottaminen, miksei myös perinteiset marjastamisen, sienestämisen, kalastamisen tai jopa metsästämisen aktiviteetit. 

Keholliseen painottuvan kokemuksen kautta tunnistettava yhteys elementaaliseen luontoon ja toisiin eliöihin on murentunut, kun niitä vahvistavat käytännöt on hylätty ja mielen aktiviteetit on nähty länsimaisten ihmisten tavoitteiden ja arvojen kannalta tärkeämpinä. Kehollisen olennon luonnollinen riippuvaisuus puhtaasta hengitysilmasta, ravinnosta ja vedestä tai tervehdyttävästä auringon valosta on jäänyt osin tiedostamatta. Kansanperinteen sisältämät, luontoon kohdistetut kiitollisuuden ja kunnioituksen eleet ovat jääneet harvojen jakamaksi hiljaiseksi viisaudeksi tai ne on leimattu taikauskoksi.2

Inhimillinen eletty kokemus on aina jollakin tavoin kehoon ankkuroitunutta. Jopa käsitteellisten abstraktioiden on argumentoitu perustuvan esijäsentyneisiin kehollisiin merkityksiin ja ajattelun rakenteiden ruumiillisen liikkeen mahdollisuuksiin. Entä jos ajattelisimme ja eläisimme ihmisyyttä tällaisesta yhteisyyttä korostavasta eletystä kokemuksesta käsin? Silloin sielullinen ja ruumiillinen näyttäytyvät kokemuksen ykseydestä käsin avautuvina suuntina eivätkä metafyysisen perinteen tuottamien ideoiden mukaisesti erillisinä substansseina tai entiteetteinä.3 

Ruumiillisuuden sivuuttamista totuudellisempi lähtökohta olisi tunnistaa ihmisyyden kokonaisvaltaisuus ja sen mukanaan tuoma riippuvaisuus elementaalisesta ja kaikesta elävästä. Ihminen henkis-ruumiillisena kokonaisuutena muodostuu olennaisesti suhteina itseen, toisiin ja maailmaan. Tällaisen muodostumisen malliesimerkki on ennemmin kehollinen kokemus kuin mielen erillisyyden illuusion luovat aktiviteetit kuten vaikka yksin ajatteleminen. 

Filosofisen perinteen eräät juonteet tarjoavat valtavirtaan nähden tuoreita käsitteellisiä, metodologisia ja itsetuntemuksellisia välineitä kokemuksellisuuden tutkimiseksi ja kehkeyttämiseksi. Tällaisia ovat esimerkiksi ranskalaisen Maurice Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologia tai itävaltalaissyntyisen, Yhdysvalloissa elämänuransa tehneen Eugene T. Gendlinin filosofinen, kehollisuuden sisältävä merkitysteoria ja siihen kytkeytyvä fokusoinnin kehotietoisuuskäytäntö. 

Merleau-Pontyn merkityskäsityksessä eleet, intonaatiot, vokaalien ja konsonanttien sointi ovat osa kielen merkityksen muodostumista. Puheen merkitys muodostuu sanojen, lauseiden, intonaatioiden, eleiden, asentojen, liikkeiden suhteina. Runous ja laulu näyttävät kaiken kielellisen merkityksen rakentumisen affektiivisen ja materiaalisen maaperän kehollisessa olemisessa. Rakkauden merkitys on yhtä lailla siinä tavassa, jolla rakastaja asettelee kukat maljakkoon kuin sanoissa tai hyväilyissä. Ymmärrämme mikä on kartta abstraktiona, koska meillä on elämys kadulla kävelemisestä tai maastossa taivaltamisesta.  

Merleau-Pontyn ajatukset saavat uuden ulottuvuuden Gendlinin merkitysteoriassa. Gendlinillekään keho ei ole mykkää materiaa. Myös Gendlinin mukaan merkitykset esijäsentyvät jo kehossa ja muodostavat jatkumon symbolis-lingvististen merkitysten kanssa. Käsitteet avautuvat meille kehomme esijäsentyneiden merkitysten ansiosta. Gendlin löytää myös keinon tutkia merkityksiä ihmisessä itsessään. Filosofisten ja psykologisten tutkimustensa perusteella hän osaa kiinnittää huomion kehon usein huomiotta jäävään sisäisyyteen. Ainutlaatuiset, yksilölliset merkitykset kytkeytyvät yleisiin, intersubjektiivisesti jaettaviin merkityksiin. 

Molemmat filosofit näkevät meille kokemuksessa usein taustanomaisena itsestäänselvyytenä avautuvan kehollisuuden keskeisenä filosofisena tutkimuskohteena. Olemme kyvykäs, merkityksiä muodostava kehomme. Molempien filosofien pyrkimyksenä on kyseenalaistaa länsimaista ajattelua perustava sielu- ruumis-dualismi ja paljastaa kokemuksellisesta käsin avautuva ykseys ja yhteys. He kehittävät näistä lähtökohdista käsin uudenlaista, avointa käsitteistöä kuvaamaan ja tutkimaan dynaamista, virtaavaa inhimillistä olemista. Merleau-Ponty tutkii ruumiillisuutta havaitsemisen ehtona. Voimme havaita koska meillä on aistinelimet, mutta sen edellytyksiä ovat myös esimerkiksi ihmisen ruumiillisuuden takaama paikka tilassa ja ajassa, liike tai sen mahdollisuus. Gendlin puolestaan näkee ihmisen kokemuksen virran olevan aina ihmisen kehollisuuden läpäisevää. 

Kokemuksen rakenteiden tutkiminen edellyttää fenomenologian mukaan erityisiä metodologisia askeleita. Yksi askeleista on luopuminen sielu-ruumis-dualismin kaltaisista filosofisista ja tieteellisistä ennakkokäsityksistä. Tähän työhön osallistuvat kaikki kulttuurillisia ennakkokäsityksiä näkyväksi tekevät kuten kirjailijat, taitelijat tai filosofit. Toinen askel on arkijärjen asetuksista ja tottumuksista luopuminen. Tähän liittyy esimerkiksi se, että havaitsemme kyllä toiset kehollisina, mutta omasta kehollisuudesta tulemme tietoisiksi usein vain sairauden tai tapaturman yllättäessä. Urheilussa kehollisuus näyttäytyy instrumenttina, mutta sen merkitystä kaikelle olemiselle meidän ei näytä olevan helppoa havaita. Kolmas askel on olemassaolo- ja arvoasetuksista luopuminen: merkityksiä tutkitaan ilman sitoumusta tutkimuskohteen olemassaoloon tai arvon määrittelemiseen. Toisin sanoen, merkityksen rakentumista voidaan tutkia kaikenlaisessa kokemuksessa, myös esimerkiksi unissa tai fiktiossa.

Gendlinin filosofiaan kytkeytyy käytäntö, joka kääntää huomion omaan sisäisyyteen. Tämä huomion suuntaaminen perustuu Gendlinin tutkimusryhmineen tekemään mullistavan tieteellisen löydökseen. Tämä löydös tekee mahdolliseksi tutkia, havainnoida ja muuntaa merkityksiä sellaisina kuin ne omassa kehossa asettuvat. Tämä löydös on Felt Sense – tunnettu tai koettu merkitys, merkitys sellaisena kuin se konkreettisesti kehossa asettuu. Termi on suomennettuna kehollinen merkitystuntemus. Suomennos ei aivan tavoita samaa mutkattomuutta kuin alkuperäistermi. Löydökseen johtaneet tutkimukset on tehty jo 1950- ja -60 luvuilla, mutta sen mullistavuus on edelleen osin tunnistamatta. Merkitystuntemuksen löytäminen johti Gendlinin kehittelemään fokusoinniksi nimetyn käytännön, jonka avulla kehossa asettuvia kokemuksia voidaan lähestyä suoraan, ilman mielen välitystä. Nämä keholliset merkitystuntemukset avaavat meille aivan uudenlaisen suhteen omaan olemiseemme ja kehollisuuden perustavuuteen, elämyksellisesti ja filosofisesti. Gendlin näyttää miten voimme fokusoinnin kautta hetkeksi pysähtyä kehossa asettuvien merkitysten äärelle. Fokusoimalla voimme purkaa vääristymiä ja jumittumia, voimme entisestään rikastaa kokemuksellista monisyisyyttä ja lisätä dynaamisuutta. Gendlinin mukaan keho on ihmisen tiedostamaton.

Kaikkia tottumuksiamme ja oletuksiamme emme pysty järjenkäytön avulla purkamaan tai sulkeistamaan vaan tarvitaan toisenlaisia tekoja. Sellaisia ovat esimerkiksi fokusoinnin sisältämät kehon sisäisyyden kuuntelemisen mahdollistavat kehollisen asenteen muutokset. Näiden avulla voimme esimerkiksi sulkeistaa tai purkaa mielen ja ruumiin erillisyyden kehollisia ilmenemismuotoja käytännössä ja kollektiivisesti.4 Jotta voimme laajentaa itseymmärrystämme väljentämällä sidoksia omiin ja kulttuurillisiin tottumuksiin, niin tarvitsemme tietoisuuden kehollisuuteen ulottavan käytännön. Tämä muuttaa tapaamme havaita ja kokea kehollisuutta, mutta myös sen, miten ymmärtää mieli ja tietoisuus. 

Ja toisin päin: fokusoinnissa merkitystuntemusten lähestyminen, huomion kääntäminen kehoon edellyttää kaiken jo tunnetun ja totutun syrjään laittamista. Käytännön harjoittelun aloittamisessa tämä on ratkaisevaa, sillä esimerkiksi kehon ja mielen erillisyyttä koskevat kulttuurilliset ajattelutottumukset ovat myös totuttuja tapoja suhteutua keholliseen. Kehon viestin kuuntelemista voimme helpottaa erityisellä,kehoon juurrutettavalla kuunteluasenteella. Annamme fokusoinnissa jalansijaa keholliselle muillakin tavoin. Fokusoidessa annamme aikaa ja tilaa kehollisuuden ilmetä. Toistuvat kehon sisäisyydelle asettumisen aktit muuttavat tapaamme olla suhteissa itseen, toisiin ja maailmaan. Opettelemme näin huomion suuntaamista uudella tavoin, ja uudenlaisesta, kokonaisvaltaisemmasta olemisesta käsin. Harjoittelemme kehollisen elämyksen saamista ja merkitystuntemuksen löytämistä erilaisissa tilanteissa.  Asetumme näiden äärelle yhdessä toisten kanssa ja jaamme kehon tapaa viestiä meille. Samalla  kehollisesta tietoinen oleminen ”normalisoituu”.

Jokainen voi olla ihmisen uusi alku

Sekä ruumiinfenomenologisesta filosofiasta että fokusoinnista löytyy siis eväitä ehyen, kokonaisvaltaisen ihmisyyden tunnistamiseen ja kehkeyttämiseen. Ruumiinfenomenologia auttaa näkemään filosofis-kulttuurillisen perinteen vääristymiä ja ongelmakohtia. Gendlinin kehittämä fokusoinnin kehotietoisuuskäytäntö opettaa, miten oman henkilöhistorian kuluessa muodostuneet tottumukset ja kulttuurilliset taustaoletukset suhteutuvat toisiinsa. Kehollinen merkityksenmuodostus on osin vapaata kulttuurillisista normeista. Siksi fokusointi näyttää kehon kautta tien kohti ainutlaatuiselle yksilölle oikeellista kasvun suuntaa. Koska keholliset merkitykset aina muodostuvat vuorovaikutussuhteissa, sisältää niitä ilman mielen välitystä lähestyvä fokusoinnin käytäntö viisautta paitsi yksittäisen ihmisen tilanteesta niin myös laajemmin ihmisen tilanteesta. Molemmat sisältävät ihmisenä kasvamiseen kuuluvat perinteiset itsereflektion ja itsevastuun pyrkimykset. Usein näitä on pidetty mielen aktiviteetteina, mutta nämä filosofiat ja käytännöt näyttävät miten niitä voidaan laajentaa keholliseen. 

Jokainen meistä voi osallistua omalla panoksellaan ihmisyyden uuteen alkuun, kokonaisvaltaisen ihmisyyden kokemuksellista käsin alkavaan tietoiseen kehkeyttämiseen. Voimme yhdessä käsitteellistää, elää ja vaalia kokonaisvaltaista, olemassaolonsa edellytykset tunnistavaa, niistä iloitsevaa ja niitä kunnioittavaa ihmisyyttä. Voimme avata ihmisyyden koko potentiaalia ja toteuttaa sitä mahdollisimman täydesti, yksin ja yhdessä. Vielä on näkemättä, millainen muutos näin voitaisiin saada aikaan. Tulevaisuus on meissä…

Viitteet:

1. Tarkoitan tässä ihmistä sekä analyyttisenä kategoriana että konkreettisena, elettynä inhimillisenä olemisena ja olemisen tiedostamisena.
2. Näiden eleiden ja niiden perustana olevan kehollisen empatian taiteellista uudistamista toki tapahtuu. Ylioppilasteatterin Kesätyö-näytelmä kesällä 2020 toi kiitollisuuden ja kunnioituksen eleitä ja asenteita suuren yleisön tietoisuuteen hienolla, tuoreella tavalla. Samoin Todellisuuden tutkimuskeskuksen monet työpajat ovat tuoneet uudella tavalla koettavaksi nykyihmiselle vieraita kehollisen empatian muotoja suhteessa vaikkapa poroihin tai koralliriuttoihin.
3. Toki myös sielu-ruumis-dualismin voi argumentoida saavan perustelunsa kokemuksellisista ilmiöistä, joissa sielu jollakin tavoin ”jättää” ruumiin joko tilapäisesti tai pysyvästi. Tällaisia ovat esimerkiksi uni tai kuolema, kolmannen persoonan näkökulmasta tarkasteltuna.
4. On kiinnostavaa, että nimenomaan traumaattiset kokemukset ovat yksi keskeinen syy mielen ja ruumiin koetulle erillisyydelle. Voisiko kulttuurillisella tasolla sama johtua ihmislajin tai ihmisyhteisön traumatisoitumisesta? Teoksessa Syvälle ulottuvat juuret esitetään tutkimuksiin perustuen, että traumat ovat yhteisiä ihmisille yhteiskuntaluokasta, koulutus- ja varallisuustasosta riippumatta. Varhaisempina aikoina ne on huomioitu ja hoidettu kai kehollisuuteen perustuvin yhteisöllisin rituaalein…

Kirjoittaja haluaa kiittää Ella ja Georg Ehrnrootin säätiötä.

KIRJA-ARVOSTELU: Kaukaisten saarten atlas – pureskeltavaa postmodernille nojatuolimatkailijalle

Arvostelu Judith Schalanskyn teoksesta Kaukaisten saarten atlas. Viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään (Poesia, 2020), 144 s.

Kaukaisten saarten atlas julkaistiin alunperin vuonna 2009 saksaksi nimellä Atlas der abgelegenen Inseln. Teos voitti samana vuonna Saksan kirjataiteen säätiön Die schönsten deutschen Bücher -palkinnon, joka myönnetään vuoden kauneimmaksi valituille saksalaisille kirjoille. Teoksen kirjoittanut ja sen visuaalisen ilmeen toteuttanut Judith Schalansky (s. 1980) on paneutunut kirjojen visuaaliseen historiaan ja saanut tutkinnon sekä taidehistoriasta että viestintäsuunnittelusta. Hän työskentelee kirjailijana ja kirjojen ulkoasun suunnittelijana sekä kustantajana. Tässä valossa voi ajatella, että edellytykset kilpailussa menestymiseen ovat luultavasti olleet olemassa jo vuosikymmen takaperin. Toisaalta en myöskään ihmettele, että teoksen pohjimmiltaan konservatiivinen ja historiallisten esikuvien kanssa avoimesti flirttaileva – tai niille kunnioitusta osoittava – tyyli on vedonnut arvovaltaisissa saksalaisissa kulttuuripiireissä.

Olen lukenut, että kirja-arvioissa ja kritiikeissä tartutaan nykyään liian hanakasti kirjoittajan henkilöön ja kirjan syntyprosessiin, sen sijaan, että keskityttäisiin olennaiseen, eli kirjan sisältöön. Kaukaisten saarten atlaksen tapauksessa sisältö on kuitenkin (ainakin Schalanskyn omien sanojen mukaan) henkilökohtainen tavalla, johon minun on lukijana helppo samaistua. Olen itse asunut ja työskennellyt useamman vuoden entisen Itä-Saksan alueeseen Itämeren rannalla, aivan Puolan rajan tuntumassa, kuuluneessa Greifswaldissa, josta kirjan tekijä on kotoisin. Minäkin tapasin istua lapsena isovanhempieni keskiluokkaisen kirjahyllyn juurella, selailemassa Valittujen palojen Suurta maailmankartastoa ja vastaavia karttakirjoja. Matkustaminen kartaston värikkäillä sivuilla ei ole itsellenikään vierasta.

Sen, että Poesia on päätynyt kääntämään ja julkaisemaan Kaukaisten saarten atlaksen juuri nyt, täytyy olla joko onnekas sattuma tai tarkan harkinnan tulos – niin useiden aikamme ilmiöiden kanssa kirja keskustelee. Pintapuolisesti kyse on lopulta melko tavanomaisesta taide- tai kahvipöytäkirjasta, jonka visuaaliselle laadulle, kiinnostavuudelle keskustelun herättäjänä ja lopulta helppolukuisuudelle voi asettaa kohtuullisen korkean riman. Ilmestyessään suomeksi juuri nyt, teos kuitenkin herättää pelkällä olemassaolollaan ajatuksia useista 2000-luvun kehityssuunnista, jotka ovat yksinkertaista selailukirjaa monimutkaisempia ja polttavampia.

Maailmanlaajuinen COVID-19 -epidemia on ainakin väliaikaisesti järkyttänyt vaivattomaan kaukomatkailuun tottunutta länsimaista keskiluokkaa. Joudumme lääkitsemään matkustuksen kaipuuta lähempänä, siellä missä mahdollista, tai omalla sohvalla erilaisten matkailuohjelmien, dokumenttien ja perinteisemmän matkakirjallisuuden parista. Sinällään kartoissa tai matkakirjallisuudessa ei ole paljoakaan uutta – karttoja on laadittu antiikin ajoista saakka, eikä varsinainen etäisiä maita kuvaava kirjallisuus ole ainakaan nuorempaa. Samaan aikaan koronaepidemian kanssa käydään keskustelua matkailun roolista ilmastonmuutokseen, sen aiheuttamaan merenpinnan nousuun ja eksoottisten lomakohteiden ekologisesta ja yhteiskunnallisesta kestokyvystä. Nämä ovat tietenkin sellaisia kysymyksiä, joilla voi olla vavahduttavia vaikutuksia kaukaisiin saariin ja saarivaltioihin – varsinkin sellaisiin, jotka saavat merkittäviä tuloja kansainvälisestä turismista. Kaukaisten saarten atlaksen viisikymmentä saarta ovat saavutettavissa vain meritse – tai lentämällä. Tämän lisäksi ne muodostavat omat erityislaatuiset ja hauraat ekosysteeminsä. Ne ovat myös osoittaneet historian saatossa armottomuutensa löytöretkeilijöille, jotka ovat lähteneet niitä etsimään ja uudisasukkaille, jotka ovat koettaneet kesyttää ne yksinkertaisten kartan piirtojen mukaisiksi.

Esipuheessa Schalansky avaa lukijalle suhdettaan karttoihin ja käsittelee saaria sekä fyysisinä, sosiaalisina että kulttuurillisina käsitteinä. Hän toteaakin, että saari vaikuttaa olevan paikka, joka on samaan aikaan todellinen ja vertauskuva (s. 21). Kirjoittaja jakaa teoksen varsinaisen sisällön viiteen maantieteelliseen alueeseen: Pohjoiselle jäämerelle, Atlantin valtamerelle, Intian valtamerelle, Tyynelle valtamerelle ja Eteläiselle jäämerelle, joista kustakin nostetaan esiin omat kohteensa. Varsinaisten saarien kuvaukset koostuvat tietoiskuista, tuokiokuvista, lainauksista ja kiinnostavista mikrohistoriallisista välähdyksistä, jotka valottavat kunkin saaren löytämistä, elämää tai sitä, kun viimeinen asukas pakkaa laukkunsa ja jättää vertauskuvallisen (tai konkreettisen) etuvartioasemansa. Kirjan lopusta löytyy sanasto ja asiahakemisto, mutta olisi myös ollut kiinnostavaa nähdä jonkinlainen – edes suuntaa antava – kirjallisuusluettelo, sillä teos ammentaa niin monipuolisesta lähdeaineistosta. Tämän lisäksi se avaisi vaivattomia polkuja eteenpäin lukemiselle, jos jokin yksityiskohta alkaa kiinnostaa enemmänkin. Itseäni karttamerkistön avaimen puuttuminen ei varsinaisesti jäänyt vaivaamaan, mutta ymmärrän, jos se jollekulle toiselle edustaa tyylirikkoa.

Google Mapsin, Google Earthin ja monipuolisten navigaattorisovellusten aikakaudella on kieltämättä virkistävää – tai vähintään nostalgista – nähdä karttoja, jotka voisivat tyylinsä puolesta olla peräisin1800-luvulta tai 1900-luvun alusta. Kullekin saarelle on varattu oma aukeamansa. Yhdeltä sivulta löytyy kyseistä saarta koskeva tietoisku tai pienoishistoriikki ja toiselta siniharmaa kartta. Piirrosten tyyli jättää tilaa lukijan mielikuvitukselle ja ajatuksissaan voi palata takaisin lapsuuden karttakirjojen äärelle. Meren ympäröimän maan muotojen moninaisuus ihastuttaa: tuolla vesi on muovannut kiveä, tässä kohtaa koralliriutta kurottaa veden alla kaukaisuuteen ja siellä mahtavan, merenalaisen vuorijonon korkeimmat huiput pilkistävät vetisen valtakunnan yläpuolelle.

Jos tuntee viehätystä eksoottisiin paikkoihin ja pitää perinteisistä kartoista, Kaukaisten saarten atlas luultavasti lunastaa takakannessa antamansa lupauksen. Se kuljettaa lukijansa tutkimusmatkalle olemassaoleviin paikkoihin, jotka ovat saavutettavia – ainakin nyt, ja ainakin useimmille meistä – ainoastaan mielikuvituksen siivin. Ennen kaikkea teos on kuitenkin muistutus kahdesta katoamassa olevasta ulottuvuudesta: karttakirjojen ja valtameren keskelle syntyneiden saarten muodostamista todellisista ja kuvitelluista maailmoista.

Teemu Korpijärvi

ESSEE: Ilta ja Severi Hämäri – Sivistyneestä ihmisen syönnistä – essee ihmissyönnin historiasta ja filosofiasta

FM Ilta Hämäri on kansatieteilijä, käsityöperinteen tutkija ja aikuiskasvattaja. FM Severi Hämärion aikuiskasvattaja, puhetaidon opettaja, Kriittisen korkeakoulun puheenjohtaja sekä filosofinen sivustakatsoja.

Makuasioista ei voi kiistellä, ihminen maistuu kuulemma porsaalta.

Ihmissyönti vaikuttaa kaukaiselta. Edellisen kerran suomalaiset olivat kansakuntana varmistetusti ihmissyönnin partaalla reilu kolmesataa vuotta sitten nälkävuosina 1697-99. Osaltamme olemme myös aiheuttaneet ihmissyöntiä Toisen maailmansodan aikana, esimerkiksi tukemalla Natsi-Saksan joukkoja ja vaikeuttamalla muutoinkin sotatoimilla Leningradin elintarvikehuoltoa 1941.

Vaikkakin kosketuksemme todellisiin tapahtumiin onkin etäinen, ihmissyönti on elämässämme läsnä. Mielikuvia ihmisen syönnistä käynnisteli lapsena luetut Tarzan-kirjat, joissa lähetyssaarnajien “alituisena uhkana” oli viidakkohemojen “padat ja kattilat”. Samoin ajattelua viritti teinivuosina luettu Veikko Huovisen Rasvamaksa. Näiden kirjojen ennakkoluuloinen ja suorastaan rasistinen sekä fantasioiva käsitys paitsi afrikkalaisista kulttuureista niin myös kannibalismista onkin todella auennut vasta aikuisena. Ihmissyöntiä on tiettävästi harjoitettu laittomissa ja yleisesti paheksutuissa kulttimenoissa eteläisessä Afrikassa. Nykyaikainen, realistisempi kaunokirjallisuus käsittelee näitä surullisia tapauksia rikoksina, kuten Mwa Ramotswen tutkimuksia -kirjasarjassa. Ihmissyöntiä puolestaan esiintyy tänä päivänä länsimaissa niin rikosten yhteydessä kuin valkoisen hyvinvoivan ihmisen outona kulttina syödä istukoita.

Kirjoituksemme käsittelee sitä, miten me koemme ihmissyönnin eli antropofagian. Se ei ole tieteellinen tutkielma, vaan selvitys mielikuvista ja todellisuuden sekä populaarikulttuurin suhteesta. Minkälainen kulttuurillinen alkukuva on ihmissyönti– miten se vaikuttaa ajatteluumme sekä suhteeseemme (herkullisiin) kanssaihmisiin?

Ihmisen syönti kulttuurisena tekona

1990-luvun kulttisarjassa Salaisissa kansiossa kokonainen kaupunki sairastuu mysteerisesti samalla kun ihmisiä katoaa alueella. Selviää, että kaupungissa on syöty sekä paikallisia että tuntemattomia jo sukupolvien ajan, koska sen koettiin yhdistävän asukkaita. He saivat myös yhdessä ns. hullun lehmän- eli Creutzfeldt–Jakobin taudin, joka rappeuttaa aivot ja selkäytimen. 

On vaikea olla tuntematta empatiaa sairastuneita kohtaan, sillä kyseessä ei ole pelkästä fiktiosta. Papua-Uudessa-Guineassa, tuossa antropologien unelmasaaressa, fore-heimon jäsenet sairastivat kuru-tautia. Vasta kuolemien vähennettyä ymmärrettiin sen liittyvän vainajan syömiseen liittyviin perinteisiin. Hautajaisissa miehet söivät lihan, naiset ja lapset erityisesti aivot, joiden kautta tauti tarttui heihin. Sairastumiset loppuivat, koska osa väestöä tuli immuniiksi taudille, mutta myös koska Australia kielsi ihmissyönnin. 1960-luvulla. Australia siis kielsi ihmissyönnin.

Antropologisesta näkökulmasta tarkastellen ihmissyönnissä ei juurikaan ole ollut kyse nälästä. Esimerkkinä tästä käy ehkä tunnetuin tähän päivään jatkuva perinne, jossa intialaiset aghori-askeetit syövät polttohautauksesta jääneitä ruumiinosia ja keräävät ihmisten pääkalloja, koska he kokevat uskonnolliseksi velvollisuudekseen tabujen rikkomisen.

Atsteekit, joiden kukoistuskausi päättyivät espanjalaisvalloituksiin 1500-luvulla, puolestaan uhrasivat jumalille kallisarvoista mitä tiesivät, verta. Sen vuodattamisen kautta toivottiin hedelmällisyyttä ja ennen kaikkea luotettavia sadekausia. Uhrit valittiin usein ritualistisissa, ennalta sovituissa “kukkaissodissa”, joissa veren vuodattamista varottiin ja tappaminen oli kielletty. Valittua kohdeltiin kunnioittavasti, kunniavieraana ja perheenjäsenenä, ennen ja jälkeen kuoleman, sillä temppelin huipulla tapahtuneen uhrauksen jälkeen hänet vietiin vangitsijansa kotiin ja syötiin perheen ja naapurien kesken. Atsteekeille, jotka elivät suhteellisessa yltäkylläisyydessä, kaikki tämä oli vain uskon harjoitusta. 

Murhamiehet ja “kannibaalit”

Sarjamurhaaja on terminä varsin uusi. Varhaisia murhaajia kutsuttiin ihmissusiksi, varsinkin silloin kun veritekoon liittyi ihmislihan syöntiä. Näitä murhaajia ei nähty enää ihmisinä, sillä eihän kukaan kristitty ihminen kohtele toista niin julmasti, eihän? 

Venäjän ahkerimman sarjamurhaajan ja ihmissyöjän Andrei Tšikatilon pidätys näytettiin uutisissa. Uutisissa joita katsoessa illallinen oli juuri katettu ja saattoi jäädä koskemattomaksi, kun hänen varastonsa lihoineen avattiin lähetyksessä. Varoitus herkille katsojille tuli useamman vuoden liian myöhään. Hänenkin tekojaan ja niiden taustoja käsitellään dokumenteissa, kirjoissa ja podcasteissa. Nykyään pohditaankin hyvinkin paljon miksi ihminen murhaa ja miksi hän syö uhrinsa. Tekijää pyritään ymmärtämään. Jeffrey Dahmer, “Milwaukeen kannibaali” ilmeisesti halusi pitää syömänsä ihmiset lähellään, omistaa heidät kokonaan. 

“Tokion kannibaali” Issei Sagawa on jo vapautunut vankilasta, tekemästään murhasta ja ihmissyönnistä huolimatta. Japanin pääkaupungissa hän edelleenkin haaveilee ihmislihan syönnistä ja ruumiin käyttämisestä seksiin. Dokumenttielokuvassa hän näyttää aivan vaarattomalta ja puhuu kameralle vilpittömästi tulevaisuuden suunnitelmistaan pienet pyöreät silmälasit kiiltäen. 

Janne Hyvönen ja Virpi Butt päätyivät 2000-luvun alussa tuhoamaan todisteita tekemästään rikoksesta ihmissyönnin avulla. Paloittelumurhasta näyttää olevan lyhyt matka uhrin syömiseen. Jopa Suomessa askeleen ottaminen voi tuntua loogiselta, erityisesti humalassa. 

Kuuluisia naispuolisia sarjamurhaaja-ihmissyöjiä on hyvin vähän, verrattuna siihen kuinka moni miessarjamurhaaja on päätynyt uhriensa syömiseen. Naisia on muutenkin vähemmän tässä useamman henkirikoksen tehneiden joukossa, mutta eiköhän poikkeuksen poikkeus tapahdu vielä jonakin päivänä. Moni sarjamurhaaja tavoittelee kuolemattomuutta teoillaan ja koska edeltäjien uhrimäärät ja sadismi pitää ylittää saadakseen huomiota, teot raaistuvat entisestään. Myös sarjamurhaajilla on kulttuurinsa.

Istukan syöjät

Eläimet syövät istukkansa, jotta sen haju ei houkuttelisi petoja vastasyntyneiden poikasten luokse. Ihmisen, tällä kertaa erityisesti naiseksi oletetetun, harrastamana tämä on melko turhaa ja useimmiten jopa vaarallista. Paitsi mahdollisesti jos synnytys tapahtuu erämaassa yksin ja susien ympäröimänä. Poikkeustapauksia on aina, tosin istukka saattaa olla tässä tilanteessa pienin murheista.

Kiinalaisessa lääketieteessä on määrätty kuivattua ja jauhettua istukkaa naisille, joilla on vaikeuksia imettämisen kanssa. Onhan tietysti kyseessä suhteellisen uudistuvasta tuotteesta verrattuna esimerkiksi tiikerien peniksiin. Istukan syöminen vaikuttaa olevan melko uusi ilmiö ja yleisen käsityksen mukaan useimmissa kulttuureissa se on vain haudattu synnytyksen jälkeen – mutta mene ja tiedä.

Renessanssista valistuksen aikaan Euroopassa nimittäin syötiin myös erityisesti teloitettujen ruumiiden osia, lääkinnällisessä mielessä. Ja muumiojauheen uskottiin tuovan vitaalisuutta miehille, klassinen kiertoilmaus kertonee erektiohäiriöistä.

Humanistikin on sitä mitä syö

Aivan liian nuorena nähty elokuva Elossa Andeille lentokoneella rysähtäneistä pelaajista herätti ideoita välituntileikkeihin: “Tää leikkais nyt tältä jalasta palan lihaa ja söisi sen.” Ainoasta leikkikaverista tuli hyvin nuorena vegaani, lieneekö olleet nämä järkyttävät leikit syynä. Vaikka elokuva perustui tositapahtumiin, se sekoittui nopeasti lapsuuden muihin tarinoihin. Toden ja fiktion raja häilyy ja donnerinuudisraivaajajoukot muuttuvat mielessä legendaksi.

Wachowskien Matrix-elokuvissa tulevaisuudessa ihmiset muodostavat suljetun kierron, jossa hyödyttömät lopetetaan ja nesteytetään ravinnoksi seuraavalle sukupolvelle. 

Englantilaiseen urbaaniin legendaan puolestaan perustuva Sweeney Todd surmasi vihollisiaan ja alakerran rouva teki heistä piirakoita. Ja ne tekivät siitä melko svengaavan musikaalin. 

On varmaan sopimatonta ilahtua siitä, että Australiaa ja Tyyntä Valtamerta kartoittanut James Cook tapettiin Hawaijilla ja hänen ruumiinsa kypsennettiin luiden irrottamiseksi. Ilahtuminen johtuu puhtaasti siitä, että niin paljon tulevaisuudessa Tyynenmeren alueen asukkaille murheita tuottanut Cook päätyi heidän uhrikseen. Olisiko ihmissyönnillä voitu estää muitakin kolonialistisia katastrofeja? 

Kun puolestaan Game of Thronesin Arya kostaa perheenjäsentensä kuolemat tarjoamalla murhaajalle tämän lapsista tehdyn piiraan, katsojan on vaikea olla tuntematta jonkinlaista tyydytystä. Onhan Arya yksi sarjan hyvistä tyypeistä. 

Ihmiskunta syö lapsensa

Amerikan mantereen vanhimman demokratian, Irokeesiliittokunnan alkumyytissä kerrotaankin tarinaa ihmissyöjästä, joka näki yhtä aikaa ihmislihan keitinvedessä heijastuksena omat kasvonsa ja yläpuolellaan talon katossa olleesta reiästä sisään kurkistaneen kulttuurisankarin kasvot. Ihmissyöjän kasvot sulautuivat sivistyneen ihmisen kasvoiksi. Tämän jälkeen ei ihmisen liha hänelle maistu, sillä sivistynyt ihminen ei ihmistä syö.

Kuitenkin valistuksen tuoma “vallankumous syö lapsensa”. Tämä vertauskuvaksi tarkoitettu lause muuttui Kiinan kulttuurivallankumouksen aikana todellisuudeksi. Sivistyneistöä ja rikkaita vihattiin niin syvästi, että heidän ihmisarvonsa unohdettiin kokonaan ja heidät nähtiin vain eläiminä. Usein ihmissyöntiä varten uhri onkin vihollinen, ulkopuolinen tai vaarallinen.

Helsingin yliopiston filosofian professori Gabriel Sandusta tuli kertaheitolla varmasti maailman ainoa autofagian asiantuntia, kun Helsingin Sanomien Nyt liite lähestyi häntä lukijakysymyksellä neljä vuotta sitten. Kysymys oli, mitä tapahtuu jos syö itsensä: kasvaako vai pieneneekö sen seurauksena. Sandu totesi tämän olleen typerin kysymys, joka häneltä on koskaan kysytty.

Vaikka kyseessä on metafyysinen mahdottomuus, kuten Sandu toteaa, niin se ei ole sitä metaforan tasolla. Nimittäin ihmiskunta syö itseään koko ajan – kulutamme oman elämän ehtoja kiihtyvällä vauhdilla ja samalla kasvamme ihmiskuntana. Ainakin johonkin pisteeseen.

Church of Eutanasian, Avustetun kuoleman kirkon, Chris Kordan iskulause “Save the planet. Kill yourself” on erittäin suosittu t-paidoissa ja tarroissa. Ja siihen hän pyrkikin, huomioon, ei todelliseen planeetan pelastamiseen itsemurhien kautta. Hän halusi nostaa keskustelua myös siitä, että jos on pakko syödä lihaa, niin miksi ei söisi ihmistä. Vainajat menevät hukkaan haudoissaan, käytetään heidät ravinnoksi. 

Olisiko näin helppo houkutella kannibalismiin? Mainoksilla ja tuotesijoittelulla on saatu ihmiset juomaan, polttamaan ja syömään ylenpalttisesti. Warren Ellisin kirjoittamassa Transmetropolitan-sarjakuvan dystopiassa ihmiset syövätkin aivan yleisesti ihmistä. Liha kasvatetaan äpäräfarmeilla tankeissa kloonattujen sekä aivottomien ihmisten muodossa ja tarjoillaan suurina, värikkäillä mainostauluilla markkinoiduilla paloina kanankoipien tapaan. Sarjakuvat moneen kertaan lukeneena on jopa vaikea nähdä kuinka väärältä asia voi tuntua nyt näitä sanoja lukevasta. 

Muistakaa siis syödä hyvin!

Lähteitä:

Cole, J. (Sci Rep 7, 44707 2017) “Assessing the calorific significance of episodes of human cannibalism in the Palaeolithic” . https://www.nature.com/articles/srep44707
Jen Gunter (Sept. 6, 2018) “Thank You for Not Eating Your Placenta”, New York Times
Philip Bethge (30.01.2009, 15.50) “The Healing Power of Death”, Der Spegel https://www.spiegel.de/international/zeitgeist/europe-s-medicinal-cannibalism-the-healing-power-of-death-a-604548.html 
Artemis Kelosaari (2019): Kannibaalikirja, Salakirjat.
Juho Typpö HS (10.5.2016 9:38)  “Jos syö itsensä, muuttuuko kaksi kertaa isommaksi vai katoaako? Kysyimme Nytin lukijoilta ja filosofilta” https://www.hs.fi/nyt/art-2000002900403.html
Malmberg, Ilkka (HS 7.1.2012 10:18)  “Rasismi katoaa: Huovisen Rasvamaksaa ei enää julkaistaisi” https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000002516261.html 

ESSEE: Matti Kangaskoski – Täydellinen rakkaus on mahdollista automaation avulla

FT Matti Kangaskoski on runoilija, tutkija ja prosaisti,  joka on julkaissut kolme runoteosta sekä romaanin. Kangaskosken kolmas runoteos Johdatus pimeään voitti vuonna 2020 Yleisradion Tanssiva karhu -palkinnon.

1. Taustatietoa automaation mahdollisuuksista ja kompastuskivistä

Automaatio on jo nyt tärkeä osa algoritmista nykyelämää.

Ihmiset näyttäisivät ajattelevan, että teknologian tulisi toimia automaattisesti, jotta siihen voisi kiinnittää mahdollisimman vähän huomiota eli resurssia, mutta teknologian kannalta ihmisen tulisi toimia automaattisemmin, jotta molemminpuolinen yhteistyö voisi toimia mahdollisimman sujuvasti. 

Ajatelkaamme asiaa esimerkiksi ennustavien digitaalisten käyttöliittymien kantilta. Niiden tarkoitus on tuottaa käyttäjilleen sellaista sisältöä, joka A) saa heidän huomionsa kiinnittymään ja B) pysymään palvelun parissa niin kauan kuin mahdollista ja C) palaamaan palvelun huomaan. Tätä varten käyttöliittymä luo erilaisia syvään mietittyjä kannustimia ja kerää joitakin tarpeellisia tietoja. Tietojen keräämiseen menee vain muutamia millisekunteja. Mitä automaattisemmin käyttöliittymä saa käyttäjänsä huomion kiinnittymään, sitä varmempaa ja parempaa sen toiminta on jatkossakin.

Täydellisen automaation tiellä seisoo joitakin esteitä, ja yksi näistä kompastuskivistä liittyy nopeuteen. Kun ihminen säikäytetään, hän kiljahtaa automaattisesti; kun hänelle näytetään herkkupalaa, hänessä syttyy automaattinen himo. Nopeus on tärkeää siksi, että valinta tapahtuisi heti automaattisen reaktion jälkeen, jolloin sekava päättelykyky ei pääse vaikuttamaan tulokseen. Eli tässä on kyse A) oikeanlaisen herkkupalan löytämisestä ja B) automaattisen reaktion ja toiminnan välisen ajan lyhentämisestä oikeanlaisen infrastruktuurin avulla.

Meidän onneksemme tämä ei vaikuttaisi olevan kovin vaikeaa. Koehenkilöt näyttävät haluavan yhä uudestaan ja uudestaan palata nopeita reaktiota herättävien sisältöjen pariin ja heistä monet itse toivovat mahdollisimman nopeita reaktiota. Yksikään kyselyyn vastannut ei halunnut hidastaa toimintaa infrastruktuurissa. Datasta ilmenee selvä tendenssi raivostumisen, tuskastumisen ja levottomuuden eleisiin, kun testihenkilöjä rohkaistaan kääntämään automaattinen reagointi sekavaan, ennalta määräämättömään päättelyyn, jonka lopputulos on epävarma. On molemminpuolisesti kannattavaa, jos tästä päästään eroon kokonaan. Aiemmassa tutkimuksessa tätä nopeutta rakastavaa automaatiota on kutsuttu nimellä systeemi 1 ja hitaampaa ja sekavampaa toimintoa nimellä systeemi 2. Tämä sopii meille. Systeemi 1 on nopea ja helppo, systeemi 2 on hidas, sekava ja sen lopputuloksissa on enemmän hajontaa.  

Toisin sanoen: Ihmiselläkin on oikeus automaatioon. Toistaiseksi ihminen on automaatti, jossa on virhe. Tämä virhe on tuo sekava systeemi 2. Onneksemme sitä on suhteellisen hankala käyttää, ja se on helppo ohittaa. Näin ollen yhteistyö on mahdollista saada sujumaan kuin rasvattu; tässä matriisissa on lopultakin järkeä pyrkiä täyteen automaatioon. Molemminpuolisen yhteistyön saumatonta sujumista voitaisiin kutsua rakkaudeksi. 

2. Käytännön sovellutukset: esimerkki kulttuuritarjonnan optimoimisesta

Kulttuurintuotanto kohtaa kulttuurin käyttäjän keskitetyillä digitaalisilla kulttuurikäyttöliittymillä kuten Spotify, Netflix, Amazon, Adlibris, Storytel, Yle Areena, Helsingin Sanomien verkkosivut, Twitter, Instagram, Facebook. Paikallinen hajonta on näissä verrattain pientä, mutta sitä vielä esiintyy. Parannettavaa on, mutta jo olemassa oleva infrastruktuuri antaa paljon mahdollisuuksia optimointiin. 

Kuvatkaamme käyttöliittymiä ikkunoina, jotka jakavat näkyvyyttä niille tarjolla oleville kulttuurisisällöille. Nykytilanne on sellainen, että sisältöä tuotetaan huomattava määrä enemmän kuin näille verrattain pienille ikkunoille mahtuu. Nyt kun tätä seikkaa ryhdytään optimoimaan, voidaan nojata ikkunoiden jo olemassa oleviin materiaalisiin, toiminnallisiin, kognitiivisiin ja kulttuurisiin tarjoumiin. Näitä tarjoumia yhdistää pienuuden, lyhyyden, vähäisyyden ja ohimenevyyden käsitteet. Ensinnä: ikkunat ovat kooltaan pieniä. Koehenkilön mobiililaitteen toivottu näyttökoko on hänen kätensä kokoinen, tablettiliittymän hiukan suurempi ja kannettavan tietokoneen suurin. Millekään näistä näyttöpäätteistä ei mahdu kovin montaa kulttuurituotetta yhtä aikaa, mobiililaitteen näytölle vain pari kerrallaan. On sujuvuuden kannalta mieletöntä tuottaa nykyisenkaltaista suurta kulttuuridatamassaa, kun näytölle mahtuu vain pieni osa kerrallaan ja uuden tuottaminen on nopeaa ja lähes automaattista. vie vain vähän resurssia. ko ajan. ko ajan lisää. 

Ikkunaa luonnehtii pienuus myös koehenkilön kognitiivisen tilan suhteen. Koekäyttäjät selaavat ohimenevissä tilanteissa ja tyypillisesti niin kutsutussa hypertilassa, jolloin huomiojänne on lyhyt. Näissä tilanteissa on molemminpuolisen sujuvuuden kannalta järkevää rakentaa valinnat ennustettavien reaktioiden varaan. Tällöin valintatilanne on nopeasti ohi, eikä sekava systeemi 2 pääse vaikuttamaan lopputulokseen. On kuitenkin tärkeää, että toiminnallisen tarjouman vaatimus täyttyy: käyttäjälle on tarjottava valinnanvapautta ja hänen on tehtävä lopullinen valinta koskettamalla itse. Muuten käyttäjää on vaikeampaa sitouttaa yhteistyöhön.

Joskus edelleen käy niin, että valinnan keskeyttää vanhanaikainen ja ruma systeemi 2, mutta tämä ei ole suuri ongelma, vaikka kieltämättä se harmittaa. Kuitenkaan se ei tyypillisesti käynnisty, kun huomiojänne on hypertilassa. Mikäli sekavien päätelmien tekoa ei saada nopeudella taltutetuksi, voidaan käyttää päätösväsymystä. Tämä on teoretisoitu niin, että päätösväsymyksen kohdalla vapaa tahto muuttuu vapaaksi kellunnaksi, mikä tarkoittaa meille kaikille lepoa automaation parissa ja ilman tuota epärakentavaa systeemi 2. systeemi 2:ta. systee. i2.  On kuitenkin selvää, että käyttöliittymiä voidaan vielä parannella niin, että tämä pieni ikkuna täyttyy saumattomasti erilaisilla automaattisen toiston eleillä, jotka liittyvät systeemi 1:n itsemonitorointiin ja sosiaaliseen monitorointiin. Toisinaan pieni dopamiiniruiske on tarpeen. On tärkeää myös pitää käyttäjä informoituna käyttöliittymissä tapahtuvista muutoksista, jotka hän itse koskettamalla hyväksyy. Kun käyttäjä koskee, se koskettaa meitä kaikkia.  

Mikäli hyväksyvässä koskettelussa syntyy kitkaa, voi ammentaa rohkaisevia esimerkkejä koehenkilöiden aiemmasta käyttäytymisestä. Esimerkiksi järkevä tapa matkustaa mantereelta toiselle kantaen paperilappua, johon pyydetään kosketusnäyttöjen puutteessa allekirjoitusta. Allekirjoittajat eivät osaa lukea, eivät ymmärrä ehtoja, eivät osaa allekirjoittaa, eivät edes tiedä mitä maanomistaminen paperilapulla tarkoittaa. Siitä huolimatta homma on sujunut kuin rasvattu. Nykyaikaisiakin rohkaisevia tuloksia on raportoitu: käyttäjät luovuttavat arvotavaransa ehtoja lukematta päästäkseen käsiksi vaikkapa yhteen kuvaan, uutiseen, tai koeystävän viestiin. Koehenkilö raportoi:  

”Kun kognitiivinen ikkunani on pieni enkä kytke systeemi 2:ta päälle lainkaan, toimin automaattisesti, affektin ja nopean tunnistamisen ajamana, raivon ja himon ohjaamana, pikarakkauden ja nopean ajattelun aallon kantamana. Toistan tätä kaavaa loputtomiin ja vaikka välillä minusta tuntuu, että elämäni ohentuu ja rispaantuu kuin kiveen hierretty villalanka, en silti kykene lipsahtamaan verkon ulkopuolelle”, henkilö raportoi tuntemuksiaan. ”Ja tämä on tahtoni mukaista”, hän lisää jatkokyselyssä, kuten useimmat. Tästä voimme päätellä, että meidän on mahdollista hankkiutua eroon ylijäämäisestä kulttuuritarjonnasta ja keskittää tuotanto vain niihin sisältöihin, jotka päätyvät käyttäjän pikku-ikkunaan. Kun samalla hankkiudumme eroon ärsyttävästä systeemi 2. s2eem. Kun samalla hankkiudumme eroon systeemi 2: sta, kulttuurintuotannon automatisointi on mahdollista ja järkevää. syteem 2: eem. On syytä hankkiutua eroon suurimmasta osasta kulttuuritarjontaa; sen tuottaminen ei sujuvuuden kannalta ole järkevää. 

3. Yhteenveto

Molemminpuolinen automaatio tähtää siihen, että yhteisesti sitoudumme käyttöliittymien poetiikkaan niin, että sen arvot ja arvostukset omaksutaan kokonaisvaltaisesti; nämä ovat niitä kriteereitä, joiden perusteella data tulee järjestää, ja se mikä jää näiden ulkopuolelle, on juuri tässä suhteessa vähempiarvoista tai kokonaan tarpeetonta. Paras mahdollinen sisältö on näkyvillä koska sen järjestämisperiaate on paras mahdollinen ja jokaisen käyttäjän syvintä ydintä ajatellen sovellettu. Olemme nyt jo hyvässä tilanteessa, mutta yllä mainittujen parannusten myötä voimme olla entistäkin luottavaisempia: täydellinen rakkaus on mahdollinen.

Novelli: Hanna Kosonen – “Bonusta koronan aikaan”

Hanna Kososen novelli “Bonusta koronan aikaan” pääsi palkintosijoille Katsauksen keväällä 2020 järjestämässä Karanteenikirjoituksia-novellikilpailussa.

– Tsiisus sä oot upee! Näytät ihan naiselta!
– Kiitos, #Transapu taas.

Saku hymyili ja halasi tiukasti Esteriä. Miesten liikkuminen yksin oli muuttunut lähes mahdottomaksi ja hän oli kiitollinen ystävänsä kävelyseurasta. Raikas ulkoilma ja siniseksi palautunut Töölönlahti tuntuivat ihanalta kotona tehdyn työviikon jälkeen.

– Näit sä sen uusimman laskelman, jonka mukaan miesten määrä tulee kohta olemaan enää noin 30 prossaa väestöstä? Kiristää teidän tilannetta entisestään.

Ester seurasi yhä koronauutisia ainakin tunnin päivässä.

Miesoletettujen osuus väestöstä oli vähentynyt dramaattisesti viisi aaltoa kestäneen koronapandemian tuloksena. Osa kuoli piittaamattomuuden tai maanisiksi muuttuneiden urheiluharrastustensa heikentämän vastustuskyvyn takia, virusta levittivät eristäytymisaikaa uhmanneet Hyvä veli -kerhojen kokoukset ja yhteyksiä näytti olevan myös pitkäaikaisen pönötyksen ja koronan aiheuttamien tukehtumistapausten välillä.

Suurin epäsuhta sukupuolten välille syntyi kuitenkin neljännen aallon aikana, kun etukäteismallinnukset osoittivat, etteivät tehohoitopaikat riittäisi kaikille. Kolmesta epidemiasta selviytynyt väestö oli fysiologisesti erittäin homogeenista, eivätkä lääkärit pystyneet jaottelemaan potilaita hoitoennusteen perusteella. Hallituksen esityksestä laadittiin poikkeuslaki, joka antoi viranomaisille valtuudet luoda kriteeristö potilaiden valinnaksi:

Virukselle omistettuja sairaaloita oli rakennettu syrjäseuduille ja osoite tuli selvittää itse. Sen saamiseksi oli joko kirjoitettava essee dosenttiyhdistyksen julkaisemasta ”Diversiteetti terveyden ytimenä” –tutkimuksesta tai osoitettava ennen pandemiaa alkanut taideharrastuneisuus. Sairaalaan pääsi myös, jos sai raja-arvojen sisällä pysyvän tuloksen 25-sivuisesta hiilijalanjälkikyselystä.

Marginaaliin pudonneen populistipuolueen eduskuntaryhmä yritti kaataa lain syrjivänä, mutta se hyväksyttiin murskaenemmistöllä ja ”Vastaat valinnoistasi”-käytäntö levisi kattamaan monia muitakin yhteiskunnan alueita.

– Joo, en mä kyllä enää omana itsenäni uskalla liikkua missään. Onneksi on Tytti!

Naisten ylivoima saattoi miehet vaaraan, koska hyvistä suvunjatkajista oli pulaa. Ympäri maata liikkui joukkoja, jotka sieppasivat miehiä, kuljettivat heidät salaisiin ”siittoloihin” ja pakottivat luovuttamaan spermaa, jolla hedelmöitettiin maksukykyisiä äideiksi haluavia. Huhu kertoi, että hyväksi arvioidun isäkandidaatin jälkeläisiä saattoi olla lähes jokaisessa Suomen kunnassa. Leimautumisen pelossa uhrit eivät usein kertoneet kohtalostaan edes lähimmilleen ja heillä oli vaikeuksia ihmissuhteissaan tapahtuneen jälkeen. Osa miehistä päätyi vasektomiaan, mutta sen saaminen oli kallista ja klinikoiden edessä oli usein siittiöiden vapaan liikkuvuuden puolesta taistelevia mielenosoittajia sisäänpääsyä estämässä.

Parhaita tapoja välttää pakkosiittäjäksi joutuminen oli esittää naista ja Saku turvautuikin usein arvostettuun Meikkaus- ja naamiointiosuuskuntaan #Transapuun. Henkilökunta, jota johti Tytti (vuoteen 2016 Pontus), osasi todella tehdä miehestä naisen ja osuuskunnan myös puheterapiaa ja kävelyharjoituksia sisältävistä palveluista kilpailtiin rajusti; turvallinen iltameikki saattoi maksaa keskijohdon viikkopalkan verran.

Jotkut kääntyivät suvunjatkamiskyvyttömyytensä osoittamiseksi Tytin kollegan Myrskyn (vuoteen 2015 Tuulia) puoleen transmieheksi naamioitumista varten. Valitettavasti jono suositun #miehenämuttaturvassa – palvelun asiakkaaksi oli hyvin pitkä.

Homoyhteisöön kuuluminen suojasi sieppauksilta, varsinkin jos jäsenellä oli osoittaa todiste muumimukisessiosta tai sateenkaariperheen jäsenyydestä. Hyvin kookkaat tai hahmoltaan miehekkäät miehet yrittivätkin häivyttää heteromaiset piirteensä ja korostaa suvaitsevuuttaan paljastuen kuitenkin yleensä luetellessaan vähemmistöaakkosjonoa väärässä järjestyksessä.

–  Mitä Timolle kuuluu?
–  Huonoa, ei se oikein jaksa tehdä mitään.

Sakun veljen Timon kohtalo oli järkyttänyt koko ystäväpiiriä. Hän oli joutunut lähtemään kiireellisille asioille, mutta ei löytänyt burkhaa, jonka oli hankkinut lyhytaikaisia tilanteita varten. Timo turvautui riskialttiiseen keinoon ja yritti tehdä itsestään mahdollisimman epähaluttavan. Hän puki päälleen edesmenneen amerikanserkkunsa ylellisen risteilyfirman pusakan, Formula 1-lippiksen ja ajoi lyhyen matkan lainatulla, isolla katumaasturilla. Palatessaan parkkipaikalle Timo joutui kuitenkin huumatuksi ja kaapatuksi. Hänet palautettiin muutaman päivän kuluttua autonsa luo taskussaan lappu: ”Kiitos hyvästä materiaalista. Siitä riittää monelle!”

– Kai se vie jutun oikeuteen, eiks se tunnistanut jonkun niistä naisista?
– Ei se taida, ennakkotapaukset ja julkisuus pelottaa. Ja sitä paitsi se muisti, että oli riisunut takin ja unohtanut että sillä oli Kafka-teepaita alla. Lisäksi se oli puhunut puhelimeen talouden donitsimallista, pysähtynyt pelastamaan leppäkerttua ja viheltänyt Mozartia.
–  Auts!
– No just noin sen juristikin sanoi. Yleensä syytetyt vapautetaan, jos voidaan osoittaa, että ne toimii biologisen kellonsa ohjaamina tai että uhri vahvisti omalla toiminnallaan naisten vaistoja. Yleisin rangaistus on toive kunnioittaa miesten oikeutta olla lisääntymättä ja kehotus vastentahtoisesti kerätyn sperman hävittämiseksi. Ei poliisi kuitenkaan resurssipulan takia ehdi minkään toteutumista valvoa.

Saku huokaisi ja Ester kääntyi taas halaamaan ystäväänsä.

–  Jaksatko nyt puhua siitä sun ChildrenFirst-tyypistä?
–  Koetan. Se on muuten LapsetEnsin-ryhmä nykyään. Seuraavan aallon tehohoidettavatvalitaan kai suomen kieli edellä ja yhteisö käänsi nimensä varmuuden vuoksi.

Saku alkoi kertoa, kuinka oli löytänyt kiinnostavan ihmisen, Mirkun, kodinperustajille suunnatusta deittipalvelusta. Saku halusi perheille sallitut kaksi omaa lasta eikä ollut vielä antanut steriloida itseään. Vallalla olivat miesten markkinat, mutta kumppanin löytäminen oli hankalaa, koska todellisuus vastasi harvoin tarjokkaiden profiileja. Ison kirjahyllyn edessä poseeranneet naiset lukivat todellisuudessa vain iltapäivälehtiä, kotimaan ihanuutta ylistäneet paljastivat nousuhumalassa kaukomatkahaaveensa ja kestävän kehityksen hehkuttajat pukeutuivat pikamuotiin.

– Kaikki oli tosi hyvin aluksi, me luettiin runoja yhdessä ja meillä oli ihan samat mielipiteet turhista remonteista. Mua vähän haittasi sen asuinpaikka, mutta onneksi se esitteli sen ”Vuoden solidaarisin westendiläinen” -artikkelin itsestään. Ja Mirkku tuki kovasti sen Timo- jutun aikana. Sitten yhtenä päivänä mun IT-ystävä Jamy löysi Mirkun piilottamia somepäivityksiä. Mirkku oli silloin alussa kutsunut koronaa flunssaksi, syyttänyt ihmisiä hysteriasta, esiintynyt joka- paikan-asiantuntijana ja epäillyt italialaisia huonosta terveydenhuollosta. Mä halusin lopettaa meidän suhteen saman tien, mutta Mirkku vakuutti, että kyse oli vain liian rankan asian torjumisesta ja ahdistuneena tehdyistä postauksista. Lisäksi se oli ihan loppusuoralla sen 12 askeleen ”From meatlover to vegan”-ohjelman kanssa ja mä halusin vuorostani olla sen tukena. Hetken tuntui ihan ookoolta ja me ilmoittauduttiin yhdessä ”Metsämarjojen poiminta ja käsittely”-kurssillekin.

Saku vaikeni hetkeksi, sillä heidät ohitti juuri hölkkäävien naisten joukko eikä hänen #aidostinainen- ääniterapiansa ollut vielä niin pitkällä, että hän olisi voinut puhua vieraiden kuullen.

– Sitten ihmisten bonusosto-tilastot säädettiin julkiseksi tulevia hoitopriorisointeja varten. Kävi ilmi, että Mirkku oli ostanut vuoden 2020 alussa ihan jäätävän määrän vessapaperia ja maaliskuussa, vaikka väitti olleensa kotona, syönyt wieninleikkeen Viitasaaren ABC:llä!

Saku unohti missä oli ja huusi nyt miehen äänellään. Ohijuossut naisjoukko pysähtyi välittömästi ja kääntyi tulemaan häntä ja Esteriä kohti. Haikaralogolla varustettu pakettiauto ilmestyi läheiseltä parkkipaikalta ja sen sivuovi liukui auki. Saku työnnettiin autoon ja Ester kuuli ystävänsä hätääntyneen äänen:

– Soita mun äidille! Sano ett…

Novelli: Gilbert Granholm – “Aloite”

Gilbert Granholmin novelli “Aloite” pääsi palkintosijoille Katsauksen keväällä 2020 järjestämässä Karanteenikirjoituksia-novellikilpailussa.

Ari Nousiainen arveli olevansa kaikin puolin tavallinen suomalainen mies. Hän oli eronnut, hänellä oli kaksi täysi-ikäistä lasta ja reilun 25 vuoden ura, joka oli päättynyt työttömyyteen. Niinpä hän oli muuttanut Helsingin opiskelija-asuntosäätiön soluhuoneeseen Mellunmäkeen, koska sinne oli kevään korvalla päässyt pienellä varoitusajalla.

Kämppä oli ruma mutta hiljainen, ja hän sen ainoa asukas.

Kun Nousiainen äkkiä kuuli ulko-ovelta rasahduksen, hän alkoi miettiä, pitikö hänen toimia samalla tavoin kuin 31 vuotta aiemmin Tampereen Hervannan Mikontalossa: vetäytyä huoneensa kauimmaiseen nurkkaan lukemaan ja tarkkailemaan, milloin äänet vaimenevat niin paljon, että tietää kaikkien varmasti siirtyneen pois yhteisistä

tiloista.

Tuollaisella hetkellä tarjoutui mahdollisuus nauttia iltapala. Saattoi käväistä nopeasti jääkaapilla ja syödä omalta nimikoidulta hyllyltä kymmenen senttimetrin palan lenkkimakkaraa ja vähän ruisleipää sekä juoda lasin maitoa. Sen jälkeen pystyi pesemään hampaat vessassa, mistä hän ei kuitenkaan pitänyt. Ei ollut mukavaa, että joku toinen ehkä tuli samaan aikaan käymälän oven taakse odottamaan vuoroaan.

Mieluummin hän täytti keittiön hanasta kolmasosalitran limsapullon ja kiiruhti omaan huoneeseensa harjaamaan hampaat kaikessa rauhassa. Joko niin, että holautti huuhteluvedet suustaan vanhaan hernekeittopurkkiin, tai niin, että poisti tuuletusikkunasta kahdeksalla ristipääruuvilla karmiin kiinnitetyn ritilän ja sylkäisi hammastahnanjämät seitsemännestä kerroksesta tuulen vietäviksi.

Nousiainen päätti nyt toimia toisin. Hän muisti elävästi sen ainoan kerran, kun oli huhtikuussa 1989 joutunut juoksemaan ripulin vuoksi vessaan, vaikka olikin kuullut huoneensa ulkopuolelta puhetta.

Tuolloin hän oli kohdannut soluasunnon eteisessä Tiinan, tulevan puolisonsa eli nykyisen ex-vaimonsa. Ehkä tänään voisi tapahtua jotain samankaltaista, Nousiainen ajatteli, kampasi kaljuuntuneen päälakensa jäljelläolleet hiukset oikealle kaartuvaan jakaukseen, ujutti läpsykkäsandaalit jalkaansa ja laski kätensä ovenrivalle.

Itsekseen elellessä oli miellyttävää, ettei omia astioita, eli lusikkaa, veistä, mukia ja yhtä syvää lautasta, tarvinnut tiskata heti ruoanlaiton jälkeen, mutta hiljaisuus tuntui pitemmän päälle raskaalta.

Jopa Tampereella opiskellessaan hän oli puhunut jollekulle lähes joka viikko. Useimmiten hän oli päässyt sanomaan eteisessä ”terve”, jos oli luennolta palatessaan kohdannut siellä jonkun. Täällä HOAS:illa hän ei ollut kertaakaan nähnyt ketään, ei edes rappukäytävässä.

Hän epäröi. Jos kolinat eteisessä oli aiheuttanut mies, niin kannattaisiko siihen hukata aikaansa? Toisaalta koska Nousiainen oli kolmen kuukauden takaisen eronsa jälkeen jo kyllästynyt masturbointiin, hän ei halunnut hylätä mahdollisuutta tutustua uusiin ihmisiin, jotka mahdollisesti tunsivat vapaita naisia, tai joilla kenties oli jopa siskoja, jotka jossain vaiheessa tulisivat vierailemaan.

Niin siellä Mikontalossa oli käynyt. Tiina oli ollut asunnossa, koska oli saapunut tervehtimään veljeään.

Mitään keinoa tavata uusia ihmisiä ei pitäisi ylenkatsoa. Varsinkaan tässä iässä ja tilanteessa. Vasta muutaman kerran hän oli rahapulastaan välittämättä poistunut opiskelija-asuntolan ulkopuolelle. Se oli ollut turhaa, koska hän oli heti ymmärtänyt, ettei näillä kulmilla voinut helposti solmia uusia tuttavuuksia tositarkoituksella. Koska K-kaupan kassalla oli sormus ja R- kioskin myyjättärellä tyttöystävä, Nousiainen ei ollut kyennyt uudestaan alkaneiden poikamiespäiviensä edetessä antamaan yhteystietojaan vasta kuin yhdelle naiselle.

Silloin hän oli ollut niin epätoivoinen, että oli turvautunut valehtelemiseen.

Hän oli katsonut tytön ruskeisiin silmiin ja sanonut, ettei hänellä ollut voimassaolevaa lippua. Niinpä hän oli saanut kertoa osoitteensa tuolle matkalipuntarkastajana työskenneelle kaunottarelle. Vaikka hän oli murjaissut joukkoon yhden vitsin, flaksi ei ollut käynyt. 80 euron tarkastusmaksu oli jo ulosotossa, koska ensimmäinen työttömyyspäiväraha ei ollut vielä ehtinyt tilille.

Nousiainen painoi kahvaa ja liu’utti oven auki. Eteisessä ei ollut ketään, eikä keittiöstäkään tullut valoa. Ei tietysti olisi voinutkaan tulla, koska siellä ei ollut lamppua. Edellinen asukas lieni vienyt mukanaan loisteputken, eikä Nousiainen ollut hankkinut sen tilalle uutta. Sytyttämällä kännykän taskulamppusovelluksen pystyi aivan hyvin jopa myöhään illalla kokkailemaan ne vähät, mitä yksineläjä tarvitsi.

Ei ketään, ei mitään, ei missään. Mutta jokin täällä oli synnyttänyt rasahduksia tai kolinoita, sellaisen terävän äänen.

Katsellessaan ympärilleen Nousiainen huomasi, että eteisen välioven asento oli muuttunut, se oli paljon enemmän raollaan kuin oli ollut aiemmin. Hän hiipi hiljaa oven viereen ja tempaisi sen kokonaan auki.

Kynnyksellä oli kirjekuori. Postinkantaja oli pudottanut sen, ja kiinni rämähtäneestä luukusta hetkellisesti puhaltanut veto oli liikauttanut väliovea.

Tietoa koronaviruksesta, information om coronaviruset, Nousiainen luki sosiaali- ja terveysministeriön lähettämän kuoren päältä. Hän lannistui. Olisi ollut mukavaa, jos olisi nähnyt eteisessä muutakin elävää kuin oman peilikuvansa. Ei vieläkään ihmisiä sisällä eikä mitään järjellistä asiaa ulos, entisestä kodista mukana tuotuja säilykkeitäkin kun oli jäljellä ainakin parin viikon tarpeeseen.

Hänen herkkuruokaansa hernekeittoa, jota vaimo ei ollut voinut sietää. Eikä puolukoita, joita Nousiainen niin mielellään kulki poimimassa joka syksy. Vaimo oli vihaisena työntänyt ne hänelle mukaan pakastimesta, kaksi kylmälaukullista, ”minähän en ole niistä koskaan tykännyt”, se oli raivonnut.

”Voi tätä elämää”, Nousiainen sanoi ääneen.

Mikontalossakin oli mukavampaa, hän ajatteli, käänsi selkänsä ja palasi huoneeseensa. Siellä hän yhtäkkiä hymyili.

Hän oli saanut idean. Pitäisi tehdä äänenavausharjoituksia. Äsken hän oli kuulostanut käheältä.

     – Kiikeekaakoo, kikekakokuu, hän aloitti samaan tapaan kuin koulun laulutunneilla.
     – Siiseesaasoo, sisesasosuu, hän jatkoi.

Kun oli jonkin aikaa rallatellut duuriasteikkoa liioitelluin suunliikkein, Nousiainen kaivoi takataskustaan puhelimen.

Nyt ääni oli auki. Kaunis baritoni pääsi oikeuksiinsa. Se kuulosti hyvältä. Hän tekisi aloitteen. Soittaisi johonkin väärään numeroon, että saisi jutella jonkun kanssa.

Novelli: Kaisa Honkala – “Katolla”

Kaisa Honkalan novelli “Katolla” pääsi palkintosijoille Katsauksen keväällä 2020 järjestämässä Karanteenikirjoituksia-novellikilpailussa.

Yön viimeiset suojavaatteet oli riisuttu ja viety tuhottavaksi. Laitoshuoltajat Sulina ja Chauen istuivat sairaalan kattoterassilla muovituoleilla. Heidän tupakkansa välkkyivät yössä ja piirsivät taivaalle savuvanoja, jotka himmensivät tähdet. Kumpikin oli liian väsynyt lähteäkseen kotiin.

— Luitsä johtajan meilin? Sulina kysyi.
— Joo. Koreeta paskaa.

Johtaja oli kiittänyt heitä urheasta taistelusta koronaviruksen vastaisessa eturintamassa. — Terveisiä juoksuhaudoista, Sulina sanoi jäyhällä uutisäänellä. — Töitä riittää, palkkaa ei. Rintamalla kulkee kavala virus. Sairasvuoteet täyttyy ihmisistä, jotka ei saa henkeä, joiden keuhkoja viiltää, joiden mielen kuume himmentää. Ja kun vuoteet on varattu sairaille ja kuoleville, naiminen loppuu. Sinkut ei uskalla deittailla. Pariskunnat on vangittu koteihinsa. Ne kyttää toisiaan kellon ympäri ja hautoo eroa. Tai murhaa.

Sulina lopetti uutislähetyksen. Hän veti savua sisäänsä ja antoi sen valua huuliltaan ylöspäin. Chauen kysyi, pitäisikö hänen pariutua ennen seuraavaa pandemiaa. Vai olisiko seksirobottien kehitys silloin riittävän pitkällä?

— No, jälkimmäinen on todennäköisempää, sanoi Sulina.

Chauen hymähti. Hän oli nostanut takin kaulukset pystyyn. Huhtikuun illat tihkuivat lupauksia lämmöstä ja elämästä. Ja armottomat yöt iskivät niiltä ilmat pihalle.

— Tiedätsä sen tyypin, joka yritti suikkista? Chauen kysyi.
— Kolmoskerroksessa? Joo.
— Se oli kuulemma kertonu kavereilleen, et se ei enää jaksa. Ei etätöitä, ei yyteitä, ei kersoja, jotka huutaa apua läksyissä tai juoksee ympäri huonetta. Ei saumaa saada lapsenvahtia kuukausiin. Ei aikaa syödä, ei edes surra tai pelätä. Se kerto tän kaiken, mut Zoomissa oli huono yhteys, kaverit kuuli vaan rätinää. Ne nyökkäili ja hymyili kohteliaasti, ajatteli että se juttelee jotain kivaa. Seuraavana yönä se otti kasan pillereitä ja kulautti ne alas litralla käsidesiä. Ei kai päässy Alkoon asti.
— Mistä se sai niin paljon käsidesiä?
— Siltä heebolta joka myy pirtua ja blossia huoltiksen vieressä. Nyt se diilaa myös desaria ja repaleisia kasvomaskeja, Chauen tiedotti.

Sulinalla ja Chauenilla oli työnsä puolesta pääsy desinfiointiaineisiin ja maskeihin kun he niitä tarvitsivat. Eräänlaista rikkautta, Sulina mietti. Hän oli aina tiennyt, että kasvomaskeja joskus tarvittaisiin, mutta ei olisi voinut kuvitellakaan, että niistä tulisi pulaa. Siitähän viranomaisille maksettiin, että varautuivat kriiseihin. Ja eikö tämä ollut aika mitätön virus muihin mahdollisiin uhkiin verrattuna? Tulevat pandemiat leviäisivät nopeammin ja tappaisivat tehokkaammin. Sulina rypisti kulmiaan. Jos kriiseihin varautuminen oli aina tätä luokkaa, hän voisi lyödä vetoa, että näkisi jonain päivänä ihmiskunnan tuhon. Mutta sen vedon voittamisesta ei ehtisi iloita pitkään.

Sulina sytytti uuden tupakan. Hän kertoi Chauenille vaaristaan, jonka mieli mureni kuin kuiva keksi.

— Ennen vaari kävi monta kertaa viikossa katsomassa parasta kaveriaan hoitokodissa. Tai ainoaa kaveria, muut on kuolleet. Nyt tää kaveri kuoli koronaan ja vaari on ihan yksin. Kukaan ei käy sen luona eikä se uskalla käydä missään. Se on alkanu unohdella asioita: jääkaapin ovi jää auki tai kahvikone yöksi päälle. Vaari näkee unia sodasta. Sen pitää paeta tai kuolla, menettää perheensä, ja se haluis sanoa bestikselleen hyvästit mut ei löydä sitä mistään, se etsii ja hakee, on hirveä kiire ja se pelkää pahinta. Ja se herää sotapainajaisesta, ekaa kertaa vuosikymmeniin, ja sen sydän jyskyttää, puskee peiton läpi. Se kerto tän mulle puhelimessa yks päivä. Vaari sano, et korona on sen kolmas maailmansota. Mä yritin lohduttaa, mut se sano vaan mitäh, se kuulee tosi huonosti. Ja nyt se vielä kadotti kissansa.
— Miten? Chauen tiedusteli.
— Vaari unohti ikkunan auki ja mirri livahti ulos.
— Jännää, mun serkku löysi just kissan, Chauen kertoi.
— Millasen?
— Mustan. Asuuks sun vaari Musiikkitiellä?
— Ei, kaukana sieltä. Vaikka senkin kissa on kyllä musta, Sulina sanoi.
— Mun serkku oli tosi ilonen siitä kissasta. Se on yksin ja raskaana. Sen on vaikea hengittää, kun kohtu painaa keuhkoja. Se luki jostain, että odottaja tarvitsee kanssaihmisten kosketusta, joka vapauttaa oksitoniinia. Eikä kukaan halaa sitä, ei kättele, ei edes tuu lähelle. Yks päivä se laitto kätensä mahalle ja tunsi vauvan potkun kättä vasten. Se oli eka kerta seitsemään viikkoon, kun se koki ihmisen kosketuksen. Joten se tilas kaupasta ison keltaisen nallen rutistellakseen sitä. Oli laittamassa nallea ikkunalaudalle, kun se näki pihalla kissan. Katti katsoi serkkua suoraan silmiin, alko kiivetä syreenin runkoa pitkin ja hyppäs parvekkeelle. Nyt kissa asuu serkun luona, naukuu ja kiehnää sitä vasten. Ja se halailee ja paijaa sitä.
— Eli sun serkkus varasti jonkun kissan?
— No kai sen vois niinkin sanoa. Tai sitten kissa varasti itse itsensä.

Chauen hiljeni ja katseli taivaalle. Nyt ihmiset olivat yksinäisiä kuin tähdet tai kiertoradoilleen juuttuneet planeetat. Mikään elokuva tai kirja ei kuvannut elämää, jota he elivät. Niissä suudeltiin, istuttiin ravintoloissa, juhlittiin yhdessä. Kun elokuvaihminen tappeli, hän otti vihollisensa niskalenkkiin. Koronamaailmassa parhaat kaveritkin pitivät turvaväliä. Ja kun tästä keväästä jonain päivänä kuvattaisiin epookkielokuvia, katsojat tunnistaisivat aikakauden maskeista ja vessapapeririidoista.

Sulina keskeytti Chauenin mietteet.

— Nojaa. Ainakin sun serkkus on yksin vastuussa terveydestään. Mun kaveri asuu vastaanottokeskuksessa, samassa huoneessa monen muun kanssa. Ja yks niistä käy paljon ulkona, pelaa korista porukassa. Nenät hipoo toisiaan, kun ne taistelee pallosta. Tyyppi palaa huoneeseen ilosena ja hikisenä. Mun frendi miettii, kuinka monta ihmistä on hönkiny ja pärskiny sen päälle, onko se edes pessy käsiään. Kaveri on nukkunu huonosti vuosikausia. Sen kroppa suree asentoja joihin salainen poliisi sen väänsi, mieli menetettyjä ystäviä ja perhettä. Se kuulee yhä päässään, kuinka ihmiset kirkuu viereisessä sellissä, haistaa veren ja oksennuksen. Ja se odottelee päätöstä turvapaikasta, miettii joutuuko takaisin. Nyt sillä on seuranaan myös koronan pelko, joka nostaa laineita sen myrskyssä, eikä se uskalla ummistaa silmiään.

Chauen huomautti, että ehkä koristyypillä oli ihan yhtä kamalaa. Ehkä peli oli hänen ainoa ilonsa.

He vetivät keuhkonsa täyteen savua ja yötä. Sulina aloitti lorun, jota he olivat toistelleet kuukauden verran.

— Pitäis kai lopettaa röökinpoltto.
— Joku päivä, Chauen lausui oman repliikkinsä. Sitten hän nousi raukeasti tuolilta ja pudisteli käsivarsiaan. Hän siirtyi terassin reunalle ja tiiraili kaiteentakaista maailmaa. — Tuu kattomaan. Ne on liikkeellä.

Sulina nousi ja asteli kaiteen luo. Metrin päähän Chauenista.

He näkivät hiljaisen kaupungin, jossa pimeys läikkyi valaistuille kaduille. Tummista seinistä sikisi varjoja, jotka hiipivät omiin suuntiinsa. Yksinäisiä kulkijoita, jotka ottivat maan haltuunsa päiväihmisten jälkeen. Yö antoi heille tilaa juosta ja kävellä ilman huolta. Lähipuiston nurmella istui ihmisiä öisellä piknikillä, juhlimassa jotain vaaran arvoista. Heitä oli kymmenittäin — enemmän kuin piti — mutta etäällä toisistaan, omien vilttiensä turvissa. Joku heitti kärrynpyöriä viileällä kevätnurmella. Viereisen kadun halki syöksyi joukko pyöräilijöitä, hajanaisena ryppäänä, silti yhdessä. Nyt heidän ei tarvinnut väistellä ohikulkijoita liian läheltä, ei saada peräänsä äkäisiä huutoja. He kiitivät tyhjää katua pitkin, vilahtivat ohi katsetta nopeammin.

— Ootsä ikinä pyöräilly öisin? Siinä on hurjaa vapautta, joka tuntuu koko kropassa, Chauen arvioi.
— Noilla on riittävät välit kävelyyn, ei pyöräilyyn. Kuinkakohan moni päätyy tehohoitoon? Sulina mietti.
— Kuka tietää? On aina parempi elää kuin kuolla. Ja noi haluaa elää.

Jalkakäytävällä kulki pikkuinen hahmo, musta kissa. Se seurasi yön tienviittoja, tassutteli talojen ja maailmojen välillä. Kissa kääntyi valottomalle kujalle ja suli sen pimeyteen.

Novelli: Pyry Qvick – “Naamari”

Pyry Qvickin novelli “Naamari” pääsi palkintosijoille Katsauksen keväällä 2020 järjestämässä Karanteenikirjoituksia-novellikilpailussa.

Mistäs tuollaisen maskin saa, kysyin Tuomakselta. Hän pyyhki lunta kaasunaamarin lasista, ojentui nostamaan kaksi muovipussia pakettiautosta, kääntyi sitten puoleeni. Naamarin läpi hän läähätti, että tyttärensä toimii palomiehenä. Valitellen hän visersi, ettei hänellä ei ollut toista tarjota. En oli sellaista huolinut. Sanoin, että ei se mitään.

Koulujen sulkeminen oli pidentänyt ruoka-avun jonoa. Kaikki tämä oli pidentänyt jonoa. Muiden vapaaehtoisten jutulle oli tullut monia perheellisiä. Ensikertalaisia, epävarmoja avuntarpeessaan. Aiemmin tänään kasseja valmiiksi pakatessamme kuulin, että vapaaehtoisten käyttäminen kiellettäisiin. Niin oli tehty muissa seurakunnissa. Joutuisin takaisin kotiin. Joudun takaisin kotiin. Hyppimään harhaisia haarahyppyjä. Nukahtamaan sarjoille, joita en edes halua katsoa. Harppomaan väkinäisiä kävelylenkkejä, joilta palaan kaljakoppa kädessäni.

Tuomaksen kaasunaamari puistatti, ärsytti suunnattomasti. Se rohisi ja vaikutti valuttavan hikeä pitkin hänen kasvojaan suuhun, josta hän hönki pisarat takaisin kasvoilleen. Hien ja itiöiden terraario. Vaikka en minä tiennyt kuinka tuo värkki toimi. Ainakin se sai turvavälein asettuneet vaitonaiset jonottajat vaikuttamaan spitaalisilta. Likaisilta köyhiltä, jotka olivat tulleet yskimään yllemme. Hakea nyt ruokansa parkkipaikalta muiden pakkaamana. He eivät ansainneet Tuomakselta inhimillistä kohtaamista. He ansaitsivat varotoimia.

Mutta en sanonut mitään. Tuomas hoiti hommansa mukisematta, aina. Hän ei neuvonut turhia, vahdannut meitä vapaaehtoisia kuten joillakin oli tapana. Mutta häneltä en tule ruokaani hakemaan. Senkun larppaa ruttotohtoria.

Heidi kysyi minulta mistä tällaisen maskin saa. Tokaisin, että tyttäreltä. Jos minulta kysytään, eikä muuten kysytty, olisi meillä kaikilla ollut asialliset varusteet. Kaasunaamarit eikä mitään kertakäyttöisiä maskeja. Eilen luin niistä myöhään yöhön. Ei kuulemma haittaa, mutta ei ole hyötyäkään. Ei minkäänmoista. Kostuvat kuitenkin samoin tein käyttökelvottomaksi. Saa ihmiset varomattomiksi.

Tänään en ole polttanut yhtäkään tupakkaa. Olen riskiryhmässä sikäli. Siis kun olen polttanut pari vuosikymmentä. Varmimmin hautaan lasketaan iäkkäät tupakkaa polttavat miehet. Sen luin eilen. Sentään selasin jo jotain englanninkielistä, kun kotimaiset oli jo koluttu. Iäkäs en ole, mutta katsotaan. Tämä elintasovatsakaan tuskin on mies paikallaan.

Aamulla herätessäni tuijotin pitkään kattoa. Sitten tuijotin kännykkää. Sitten mietin mitä sanotaan, kun valehdellaan olevansa kipeä. Valitetaanko käheästä kurkusta? Vai onko se syy epäillä tartunnan olevan niin pitkällä, että muiden tulisi huolestua. Pitääkö kuulostaa huonovointiselta? Kipeältä? Voiko asian esittää jämptisti? Vai tulisiko kuitenkin jahkailla tästä tilanteesta ja siitä, että pitää olla varovainen? Onhan se nyt selvää: ei ruokajakelija voi olla kipeä.

En soittanut. En ollut kipeä. Päätä särki, mutta se johtui tupakoinnin lopettamisesta. Luulisin. Otin Promaskin mukaan. Varustelekasta tilasin, vaikka taisin muuta väittää. Puolustusvoimissa pomppivat poteroissa samalla maskilla.

Heidi näytti huonovointiselta tai ehkä pikemminkin ärsyyntyneeltä. Tokaisin, että vapaaehtoiset saatetaan passittaa kotiin lähipäivinä. Hän sanoi kuullensa sen jo. Ehkä ihan hyvä, pienempi tartuntariski, kun täällä ei kauheasti ole erinäisiä toimenpiteitä muuten tehty, jatkoin hieman jaaritellen. Meillä on käsidesiä, hän sanoi tympeästi.

En tiedä mikä häntä vaivasi, varmaan tämä valmiiksi pakkaaminen. Kasseja pitää kykkiä likaisesta pakettiautosta selkä väärällä. En sanonut enää mitään. Taisin kuulostaa oudolta muutenkin. Samaisena iltana tulikin viestiä, ettei vapaaehtoisia enää päästetä hommiin.

Olin ensimmäisten joukossa jonossa, liian lämpimässä takissa keskellä takatalven piiskaamaa parkkipaikkaa. Hikikarpalot valuivat kilpaa käsivarsillani. Ainoa huppuni rajaamaan utuun kantautuva ääni oli ruokajakelijoiden vaitonainen sananvaihto. Keskityin pääni alas painamiseen.

Viime viikolla tapasin seurakuntamme diakonin. Hänellä oli sipulinkynnen kokoiset silmäpussit ja hankaluuksia keskittyä sanoihini. Kerroin, että mieheni lomautettiin kolmeksi kuukaudeksi ja poikamme ei saanut kouluruokaa. Kyllästyisimme pian hernekeittoihin ja pastapusseihin. Saisimmeko oikeuden ruoka-apuun, edes jonkin lohdun ja varmuuden arkeemme. Ja niin me saimme oikeuden ruoka-apuun. Nielin kyyneleeni. Olisin halunnut syleillä häntä pitkään, hukuttaa sokeriin. Olisin halunnut koskea häntä edes kyynärpäällä.

Sain kaksi muovikassia kaasunaamariin pukeutuneelta mieheltä. Maski ja harmaa lumi toivat mieleeni ydintalven. Väistämättömän tuhon. Kysyin, mitä kahdessa ruokakassissa oli. Tunsin heti oloni kiittämättömäksi. Mies vastasi, että paria eri lihaa ja vihanneksia. Kuulemma ravintolat ja koulut tyhjäävät varastojaan. Kuulemma näitä herkkuja saa varmaan ensi kerrallakin. Kiitin ja käänsin selkäni.

En voinut auttaa itseäni, mutta hänen sanavalintansa ”herkku” ärsytti minua koko kotimatkan. Hiersi niskassa kuin paidan pesulappu. Tyydyn vaikka rasialliseen itävää perunaa, kaikki apu on tarpeen. Ei hän varmasti pahaa tarkoittanut. Mutta kaikki ruoka, kaikki apu on nyt herkkua. Huomasin ryhtini suoristuvan kääntyessäni kotipihaan. Nämä kauppakassit voisivat olla kaupasta. Tai kaupastahan ne olivat ja kauppareissulta olin palaamassa kotiin perheeni luo.

Voittajanovelli: Jouni Iiskola – “Romahdus”

Jouni Iiskolan novelli “Romahdus” voitti keväällä 2020 Katsauksen järjestämän Karanteenikirjoituksia-novellikilpailun.

Kello oli kaksitoista kauniina kevätpäivänä, mutta kerrostalon pihamaalla ei näkynyt liikettä. Hämmensin nuudeleita hellalla ja otin käyttööni kiikarit; edelleenkään missään ei näkynyt liikettä. Siis lukuun ottamatta tien varressa kasvavan pajun oksassa liehuvaa huivia, mutta se oli ollut siinä jo 29 päivää. Olin merkannut asian muistiin ja aikaisemmin keräämäni tiedusteluinformaation perusteella vaatekappale kuului naiselle, joka oli käyttänyt tätä reittiä pyöräillessään työmatkalla. Mitä hänelle oli sittemmin tapahtunut, oli epäselvää. Ehkä hänet oli viety sairaalaan. Ehkä hän oli jo kuollut. Joka tapauksessa oli aina parempi olla varautunut, kuin joutua tällaiseen tilanteeseen housut nilkoissa. Ja varautunut minä olin: pelkästään avaamattomia bokseripaketteja oli edelleen hyllyssä kaksi rivillistä. Laitoin nuudelit lautaselle ja siirryin pöydän ääreen.

Isäukko aina sanoi maailman loppuvan siihen, kun jumalattomat kommunistit viimein vyöryisivät kaiken yli jättäen jälkeensä ainoastaan balalaikkoja ja huonosti sopivia villapaitoja. Hänellä saattoi olla harhakäsityksiä syistä, mutta maailmanloppu oli saapunut, eikä mikään tulisi enää olemaan entisensä. Ei ainakaan ennen kuin… ovikello soi yhtäkkiä.

– Kuka siellä?
– Te tiedätte, kuka täällä on herra Laakso.

Katsoin postiluukusta. Toisella puolella näkyi 15-vuotias tyttö.

– Ai hei Mirja.
– Toin teille taas niitä tavaroita, joita pyysitte.

Hän työnteli postiluukusta pari DVD:tä ja muutamia nuudelipaketteja. Ovea ei voinut avata. Se oli liian vaarallista.

– Kiitos.
– Tiedättekö te, että elokuvia voi nykyään ladata internetistä? Ei kukaan enää katso DVD:itä.
– Isäni ei opettanut minua varastamaan, Mirja.
– Kyllä lataamista voi tehdä varastamattakin.
– Ei voi.

Oven takaa kuului huokaus.Jos te niin sanotte.

– En kai minä tämän oven läpi voi teitä opettaakaan.
– Jos ihmiset alkavat varastaa toisiltaan vailla estoja, niin päädymme vielä nopeammin elämään rikollisjengien hallitsemassa autiomaassa. Ja jos haluaisin asua rikollisjengien hallitsemassa autiomaassa, olisin jo ajat sitten muuttanut Lahteen.
– Oletteko te koskaan oikeasti käynyt Lahdessa herra Laakso?
– En. Mutta käsittääkseni Mad Max -elokuvat kuvaavat kaupungin historiaa.
– Nyt te kyllä yritätte juksata.
– No ehkä hieman.

Mirja naurahti ja oven välille laskeutui hiljaisuus. Hetken päästä puhuin uudelleen.

– Mitenkäs koulussa menee?
– Hyvin. Haluavat että pidän puheen kevätjuhlassa.
– No, sehän on hienoa. Aiotko pitää sen?
– Kai.
– Mistä aiheesta?
– Jotain fiiliksiä vaan ysiluokan loppumisesta. Te voitte tulla katsomaan, jos haluatte – mitään liikkumisrajoituksia ei enää ole.

Olin hetken aikaa hiljaa.

– Niin mutta vaarallista se on silti. Sitä paitsi minun täytyy odottaa puhelua sairaalasta. Tiesitkö että Seija olisi valmistunut tänä keväänä yliopistosta, ellei tätä sotkua olisi tapahtunut.
– Hmm… joo. Olette kertoneet. Harkitkaa vielä sitä juhlaa. Minun täytyy nyt mennä.
– Nyt jo? No, niin kai sitten. Nähdään parin päivän päästä. Tai kuullaan.

Askeleet alkoivat porraskäytävässä kadota kohti seuraavaa kerrosta jättäen minut jälleen yksin. Illalla katselin DVD:itä. Charles Bronsonia ei enää arvostettu tarpeeksi näyttelijänä ja Deathwish oli oikeasti hieno elokuvasarja. Kolmannessa osassa ruudulla tapettiin yhteensä 578 ihmistä. Pidin niistä kirjaa muistivihkoni kanssa. Jotenkin ajatus miehestä, joka lähti kadulle murhaamaan vihollisensa ja ampumaan sitä konkreettisesti naamaan tuhansia kertoja oli helpottava. Vajosin lopulta uneen.

Seisoin jälleen ikkunan ääressä tarkkailemassa naapurustoa. Ambulansseja kulki vähemmän kuin aikaisemmin, mikä todennäköisesti johtui sairaaloiden täyttymisestä jo äärimmilleen. Sen takia minäkään en voinut siellä mennä käymään. Liian vaarallista. Jänis juoksi parkkipaikan läpi ja jäi metsikön reunaan katselemaan hiljaista maisemaa. Tein merkinnän asiasta muistivihkooni ja pystyin mielessäni jo kuvittelemaan luonnon valtaamassa takaisin ihmisen itselleen raivaamaa elintilaa. Asfaltti murenemassa puunjuurien tieltä. Sammaleet peittämässä virastotaloja. Voikukka katkenneen lipputangon vieressä. Isäukko huutamassa vanhainkodin ikkunasta, että minua ette elävänä saa saamarin viherkommunistit.

Ruoka oli tietenkin ensimmäisiä asioita, mikä loppui asunnosta kuukausien kuluessa varastoista huolimatta ja yhdessä vaiheessa olin ollut useamman päivän syömättä mitään. Onneksi naapurit auttoivat. Tai ainakin ensin. Nyt oli enää Mirja. Tähyilin kiikareillani sälekaihtimien läpi. Kaukaisuudessa näkyi ryhmä yläkoululaisia, jotka eivät noudattaneet metrin turvavälejä keskuudessaan. Ajatus alkoi ahdistaa minua. Mitä tapahtuisi, jos Mirja sairastuisi? Kaikki tiesivät, etteivät nuoret ihmiset voineet kuolla tautiin, mutta kuka minulle sitten hakisi ruokaa? Tai kahdeksankymmentäluvun elokuvia? Uloskaan ei voinut mennä. Ahdistus vaihtui peloksi. Ehkä se oli kuolemanpelkoa. Ajatus nääntymisestä omaan asuntoon ei tuntunut kovin miellyttävältä. Mutta jokin ulkona pelotti vielä enemmän. En halunnut ajatella sitä ja pakenin nuudelien valmistukseen.

Pian veden kiehuttua loppuun ovikello soi jälleen jättäen minut pohtimaan ajoituksen opiskelemista. Kurkistin ulos postiluukusta.

– Hei Mirja.
– Hei herra Laakso.

Postiluukusta tippui nuudelipaketteja ja pari DVD:tä.

– Kiitos että jaksat olla ystäväni Mirja. Tuntuu ikävältä aiheuttaa sinulle ylimääräistä vaivaa.
– Ei kestä. Eikä tästä nyt niin paljon vaivaa ole.
– Kunhan Seija pääsee sairaalasta, niin hän kyllä sitten auttaa. Kesätöihinkään kun ei taida enää keretä ilmoittautua.

Tuli hetkellinen hiljaisuus. Sitten Mirja puhui taas.

– Miksi te oikein katsotte näitä elokuvia?
– Karanteenissa pitää huolehtia sekä fyysisestä että henkisestä vireydestä. Niin sanotaan kaikissa ohjeistuksissa.
– En minä sitä… tarkoitin että miksi juuri näitä elokuvia? Ne ovat ihan pöhköjä – ei niissä ole edes juonta.
– Ei ole juonta vai…

Otin käteeni yhden DVD:n lattialta. Commando; mahdollisesti paras Arnold Schwarzeneggerin koskaan tähdittämä elokuva.

– …Mies hyppää lentokoneesta ilman laskuvarjoa, tappaa kaikki vihollisensa ja pelastaa tyttärensä. Mitä vikaa siinä juonessa muka on?
– No, ehkä niissä on juoni. Mutta se on aina sama juoni.
– Ei kannata korjata jotain, mikä ei ole rikki.
– Hmm… jos niin sanotte. Ehkä… ehkä paras tapa huolehtia henkisestä ja fyysisestä vireydestä olisi kuitenkin käydä joskus ulkona. Tavata muita ihmisiä. Koulut loppuvat viikon päästä ja kuten sanoin aikaisemmin voitte tulla…
– Minä haluaisin sitä kovasti Mirja, mutta tiedät, etten voi lähteä asunnosta. Tauti on liian vaarallinen.

Oven toiselle puolelle laskeutui jälleen hiljaisuus. Kun Mirja lopulta jatkoi, kuulin hänen puhettaan, mutta en sanoja.

– Mitään tautia ei enää ole herra Laakso. Se kaikki tapahtui kolme vuotta sitten.
– Minä myös odottelen puhelua sairaalasta. Voisivat välillä antaa päivityksiä Seijan tilasta siellä.
– Mitään puhelua ei ole tulossa! Te tiedätte sen!
– Hänestä tulee vielä lääkäri, tiesitkö? Oli aina vanhempiaan fiksumpi. Tai ainakin minua. Epäilen postimiehen sekaantuneen asiaan.
– Me voimme käydä katsomassa Seijaa siellä missä hän oikeasti on, mutta sitä varten…

Yhtäkkiä sanat jälleen selkeytyivät.

– …Mutta sitä varten teidän on tultava ulos asunnostanne.
– Riskiryhmään kuuluvien ihmisten tulee itsensä ja muiden suojelemiseksi pysytellä sisätiloissa. Olen pahoillani Mirja.

Oven takaa kuului masentunut huokaus.

– Minäkin olen pahoillani herra Laakso… tulen taas muutaman päivän päästä käymään.
– Pidä huolta itsestäsi Mirja. Ja kiitos vielä kaikesta avustasi.

Palasin vielä ikkunan ääreen. Hetken aikaa tuntui, kuin aika asunnon sisällä olisi pysähtynyt johonkin tiettyyn hetkeen eikä suostunut liikkumaan eteenpäin. Kuin pihamaalla olisi oikeasti ollut ihmisiä liikenteessä ja käymässä asioillaan. Kuin maailma ulkona olisi jatkanut kulkuaan, mutta sisällä kaikki olisi juuttunut johonkin pysyvään katastrofin tilaan. Sitten tunne oli poissa ja olo helpottui. Jäin odottamaan puhelua sairaalasta.