Jouni Iiskola: Romahdus

Jouni Iiskolan novelli “Romahdus” voitti keväällä 2020 Katsauksen järjestämän Karanteenikirjoituksia-novellikilpailun.

Kello oli kaksitoista kauniina kevätpäivänä, mutta kerrostalon pihamaalla ei näkynyt liikettä. Hämmensin nuudeleita hellalla ja otin käyttööni kiikarit; edelleenkään missään ei näkynyt liikettä. Siis lukuun ottamatta tien varressa kasvavan pajun oksassa liehuvaa huivia, mutta se oli ollut siinä jo 29 päivää. Olin merkannut asian muistiin ja aikaisemmin keräämäni tiedusteluinformaation perusteella vaatekappale kuului naiselle, joka oli käyttänyt tätä reittiä pyöräillessään työmatkalla. Mitä hänelle oli sittemmin tapahtunut, oli epäselvää. Ehkä hänet oli viety sairaalaan. Ehkä hän oli jo kuollut. Joka tapauksessa oli aina parempi olla varautunut, kuin joutua tällaiseen tilanteeseen housut nilkoissa. Ja varautunut minä olin: pelkästään avaamattomia bokseripaketteja oli edelleen hyllyssä kaksi rivillistä. Laitoin nuudelit lautaselle ja siirryin pöydän ääreen.

Isäukko aina sanoi maailman loppuvan siihen, kun jumalattomat kommunistit viimein vyöryisivät kaiken yli jättäen jälkeensä ainoastaan balalaikkoja ja huonosti sopivia villapaitoja. Hänellä saattoi olla harhakäsityksiä syistä, mutta maailmanloppu oli saapunut, eikä mikään tulisi enää olemaan entisensä. Ei ainakaan ennen kuin… ovikello soi yhtäkkiä.

– Kuka siellä?
– Te tiedätte, kuka täällä on herra Laakso.

Katsoin postiluukusta. Toisella puolella näkyi 15-vuotias tyttö.

– Ai hei Mirja.
– Toin teille taas niitä tavaroita, joita pyysitte.

Hän työnteli postiluukusta pari DVD:tä ja muutamia nuudelipaketteja. Ovea ei voinut avata. Se oli liian vaarallista.

– Kiitos.
– Tiedättekö te, että elokuvia voi nykyään ladata internetistä? Ei kukaan enää katso DVD:itä.
– Isäni ei opettanut minua varastamaan, Mirja.
– Kyllä lataamista voi tehdä varastamattakin.
– Ei voi.

Oven takaa kuului huokaus.

– Jos te niin sanotte. En kai minä tämän oven läpi voi teitä opettaakaan.
– Jos ihmiset alkavat varastaa toisiltaan vailla estoja, niin päädymme vielä nopeammin elämään rikollisjengien hallitsemassa autiomaassa. Ja jos haluaisin asua rikollisjengien hallitsemassa autiomaassa, olisin jo ajat sitten muuttanut Lahteen.
– Oletteko te koskaan oikeasti käynyt Lahdessa herra Laakso?
– En. Mutta käsittääkseni Mad Max -elokuvat kuvaavat kaupungin historiaa.
– Nyt te kyllä yritätte juksata.
– No ehkä hieman.

Mirja naurahti ja oven välille laskeutui hiljaisuus. Hetken päästä puhuin uudelleen.

– Mitenkäs koulussa menee?
– Hyvin. Haluavat että pidän puheen kevätjuhlassa.
– No, sehän on hienoa. Aiotko pitää sen?
– Kai.
– Mistä aiheesta?
– Jotain fiiliksiä vaan ysiluokan loppumisesta. Te voitte tulla katsomaan, jos haluatte – mitään liikkumisrajoituksia ei enää ole.

Olin hetken aikaa hiljaa.

– Niin mutta vaarallista se on silti. Sitä paitsi minun täytyy odottaa puhelua sairaalasta. Tiesitkö että Seija olisi valmistunut tänä keväänä yliopistosta, ellei tätä sotkua olisi tapahtunut.
– Hmm… joo. Olette kertoneet. Harkitkaa vielä sitä juhlaa. Minun täytyy nyt mennä.
– Nyt jo? No, niin kai sitten. Nähdään parin päivän päästä. Tai kuullaan.

Askeleet alkoivat porraskäytävässä kadota kohti seuraavaa kerrosta jättäen minut jälleen yksin. Illalla katselin DVD:itä. Charles Bronsonia ei enää arvostettu tarpeeksi näyttelijänä ja Deathwish oli oikeasti hieno elokuvasarja. Kolmannessa osassa ruudulla tapettiin yhteensä 578 ihmistä. Pidin niistä kirjaa muistivihkoni kanssa. Jotenkin ajatus miehestä, joka lähti kadulle murhaamaan vihollisensa ja ampumaan sitä konkreettisesti naamaan tuhansia kertoja oli helpottava. Vajosin lopulta uneen.

Seisoin jälleen ikkunan ääressä tarkkailemassa naapurustoa. Ambulansseja kulki vähemmän kuin aikaisemmin, mikä todennäköisesti johtui sairaaloiden täyttymisestä jo äärimmilleen. Sen takia minäkään en voinut siellä mennä käymään. Liian vaarallista. Jänis juoksi parkkipaikan läpi ja jäi metsikön reunaan katselemaan hiljaista maisemaa. Tein merkinnän asiasta muistivihkooni ja pystyin mielessäni jo kuvittelemaan luonnon valtaamassa takaisin ihmisen itselleen raivaamaa elintilaa. Asfaltti murenemassa puunjuurien tieltä. Sammaleet peittämässä virastotaloja. Voikukka katkenneen lipputangon vieressä. Isäukko huutamassa vanhainkodin ikkunasta, että minua ette elävänä saa saamarin viherkommunistit.

Ruoka oli tietenkin ensimmäisiä asioita, mikä loppui asunnosta kuukausien kuluessa varastoista huolimatta ja yhdessä vaiheessa olin ollut useamman päivän syömättä mitään. Onneksi naapurit auttoivat. Tai ainakin ensin. Nyt oli enää Mirja. Tähyilin kiikareillani sälekaihtimien läpi. Kaukaisuudessa näkyi ryhmä yläkoululaisia, jotka eivät noudattaneet metrin turvavälejä keskuudessaan. Ajatus alkoi ahdistaa minua. Mitä tapahtuisi, jos Mirja sairastuisi? Kaikki tiesivät, etteivät nuoret ihmiset voineet kuolla tautiin, mutta kuka minulle sitten hakisi ruokaa? Tai kahdeksankymmentäluvun elokuvia? Uloskaan ei voinut mennä. Ahdistus vaihtui peloksi. Ehkä se oli kuolemanpelkoa. Ajatus nääntymisestä omaan asuntoon ei tuntunut kovin miellyttävältä. Mutta jokin ulkona pelotti vielä enemmän. En halunnut ajatella sitä ja pakenin nuudelien valmistukseen.

Pian veden kiehuttua loppuun ovikello soi jälleen jättäen minut pohtimaan ajoituksen opiskelemista. Kurkistin ulos postiluukusta.

– Hei Mirja.
– Hei herra Laakso.

Postiluukusta tippui nuudelipaketteja ja pari DVD:tä.

– Kiitos että jaksat olla ystäväni Mirja. Tuntuu ikävältä aiheuttaa sinulle ylimääräistä vaivaa.
– Ei kestä. Eikä tästä nyt niin paljon vaivaa ole.
– Kunhan Seija pääsee sairaalasta, niin hän kyllä sitten auttaa. Kesätöihinkään kun ei taida enää keretä ilmoittautua.

Tuli hetkellinen hiljaisuus. Sitten Mirja puhui taas.

– Miksi te oikein katsotte näitä elokuvia?
– Karanteenissa pitää huolehtia sekä fyysisestä että henkisestä vireydestä. Niin sanotaan kaikissa ohjeistuksissa.
– En minä sitä… tarkoitin että miksi juuri näitä elokuvia? Ne ovat ihan pöhköjä – ei niissä ole edes juonta.
– Ei ole juonta vai…

Otin käteeni yhden DVD:n lattialta. Commando; mahdollisesti paras Arnold Schwarzeneggerin koskaan tähdittämä elokuva.

– …Mies hyppää lentokoneesta ilman laskuvarjoa, tappaa kaikki vihollisensa ja pelastaa tyttärensä. Mitä vikaa siinä juonessa muka on?
– No, ehkä niissä on juoni. Mutta se on aina sama juoni.
– Ei kannata korjata jotain, mikä ei ole rikki.
– Hmm… jos niin sanotte. Ehkä… ehkä paras tapa huolehtia henkisestä ja fyysisestä vireydestä olisi kuitenkin käydä joskus ulkona. Tavata muita ihmisiä. Koulut loppuvat viikon päästä ja kuten sanoin aikaisemmin voitte tulla…
– Minä haluaisin sitä kovasti Mirja, mutta tiedät, etten voi lähteä asunnosta. Tauti on liian vaarallinen.

Oven toiselle puolelle laskeutui jälleen hiljaisuus. Kun Mirja lopulta jatkoi, kuulin hänen puhettaan, mutta en sanoja.

– Mitään tautia ei enää ole herra Laakso. Se kaikki tapahtui kolme vuotta sitten.
– Minä myös odottelen puhelua sairaalasta. Voisivat välillä antaa päivityksiä Seijan tilasta siellä.
– Mitään puhelua ei ole tulossa! Te tiedätte sen!
– Hänestä tulee vielä lääkäri, tiesitkö? Oli aina vanhempiaan fiksumpi. Tai ainakin minua. Epäilen postimiehen sekaantuneen asiaan.
– Me voimme käydä katsomassa Seijaa siellä missä hän oikeasti on, mutta sitä varten…

Yhtäkkiä sanat jälleen selkeytyivät.

– …Mutta sitä varten teidän on tultava ulos asunnostanne.
– Riskiryhmään kuuluvien ihmisten tulee itsensä ja muiden suojelemiseksi pysytellä sisätiloissa. Olen pahoillani Mirja.

Oven takaa kuului masentunut huokaus.

– Minäkin olen pahoillani herra Laakso… tulen taas muutaman päivän päästä käymään.
– Pidä huolta itsestäsi Mirja. Ja kiitos vielä kaikesta avustasi.

Palasin vielä ikkunan ääreen. Hetken aikaa tuntui, kuin aika asunnon sisällä olisi pysähtynyt johonkin tiettyyn hetkeen eikä suostunut liikkumaan eteenpäin. Kuin pihamaalla olisi oikeasti ollut ihmisiä liikenteessä ja käymässä asioillaan. Kuin maailma ulkona olisi jatkanut kulkuaan, mutta sisällä kaikki olisi juuttunut johonkin pysyvään katastrofin tilaan. Sitten tunne oli poissa ja olo helpottui. Jäin odottamaan puhelua sairaalasta.

Katso myös

Valikko