Novelli: Gilbert Granholm – “Aloite”

Gilbert Granholmin novelli “Aloite” pääsi palkintosijoille Katsauksen keväällä 2020 järjestämässä Karanteenikirjoituksia-novellikilpailussa.

Ari Nousiainen arveli olevansa kaikin puolin tavallinen suomalainen mies. Hän oli eronnut, hänellä oli kaksi täysi-ikäistä lasta ja reilun 25 vuoden ura, joka oli päättynyt työttömyyteen. Niinpä hän oli muuttanut Helsingin opiskelija-asuntosäätiön soluhuoneeseen Mellunmäkeen, koska sinne oli kevään korvalla päässyt pienellä varoitusajalla.

Kämppä oli ruma mutta hiljainen, ja hän sen ainoa asukas.

Kun Nousiainen äkkiä kuuli ulko-ovelta rasahduksen, hän alkoi miettiä, pitikö hänen toimia samalla tavoin kuin 31 vuotta aiemmin Tampereen Hervannan Mikontalossa: vetäytyä huoneensa kauimmaiseen nurkkaan lukemaan ja tarkkailemaan, milloin äänet vaimenevat niin paljon, että tietää kaikkien varmasti siirtyneen pois yhteisistä

tiloista.

Tuollaisella hetkellä tarjoutui mahdollisuus nauttia iltapala. Saattoi käväistä nopeasti jääkaapilla ja syödä omalta nimikoidulta hyllyltä kymmenen senttimetrin palan lenkkimakkaraa ja vähän ruisleipää sekä juoda lasin maitoa. Sen jälkeen pystyi pesemään hampaat vessassa, mistä hän ei kuitenkaan pitänyt. Ei ollut mukavaa, että joku toinen ehkä tuli samaan aikaan käymälän oven taakse odottamaan vuoroaan.

Mieluummin hän täytti keittiön hanasta kolmasosalitran limsapullon ja kiiruhti omaan huoneeseensa harjaamaan hampaat kaikessa rauhassa. Joko niin, että holautti huuhteluvedet suustaan vanhaan hernekeittopurkkiin, tai niin, että poisti tuuletusikkunasta kahdeksalla ristipääruuvilla karmiin kiinnitetyn ritilän ja sylkäisi hammastahnanjämät seitsemännestä kerroksesta tuulen vietäviksi.

Nousiainen päätti nyt toimia toisin. Hän muisti elävästi sen ainoan kerran, kun oli huhtikuussa 1989 joutunut juoksemaan ripulin vuoksi vessaan, vaikka olikin kuullut huoneensa ulkopuolelta puhetta.

Tuolloin hän oli kohdannut soluasunnon eteisessä Tiinan, tulevan puolisonsa eli nykyisen ex-vaimonsa. Ehkä tänään voisi tapahtua jotain samankaltaista, Nousiainen ajatteli, kampasi kaljuuntuneen päälakensa jäljelläolleet hiukset oikealle kaartuvaan jakaukseen, ujutti läpsykkäsandaalit jalkaansa ja laski kätensä ovenrivalle.

Itsekseen elellessä oli miellyttävää, ettei omia astioita, eli lusikkaa, veistä, mukia ja yhtä syvää lautasta, tarvinnut tiskata heti ruoanlaiton jälkeen, mutta hiljaisuus tuntui pitemmän päälle raskaalta.

Jopa Tampereella opiskellessaan hän oli puhunut jollekulle lähes joka viikko. Useimmiten hän oli päässyt sanomaan eteisessä ”terve”, jos oli luennolta palatessaan kohdannut siellä jonkun. Täällä HOAS:illa hän ei ollut kertaakaan nähnyt ketään, ei edes rappukäytävässä.

Hän epäröi. Jos kolinat eteisessä oli aiheuttanut mies, niin kannattaisiko siihen hukata aikaansa? Toisaalta koska Nousiainen oli kolmen kuukauden takaisen eronsa jälkeen jo kyllästynyt masturbointiin, hän ei halunnut hylätä mahdollisuutta tutustua uusiin ihmisiin, jotka mahdollisesti tunsivat vapaita naisia, tai joilla kenties oli jopa siskoja, jotka jossain vaiheessa tulisivat vierailemaan.

Niin siellä Mikontalossa oli käynyt. Tiina oli ollut asunnossa, koska oli saapunut tervehtimään veljeään.

Mitään keinoa tavata uusia ihmisiä ei pitäisi ylenkatsoa. Varsinkaan tässä iässä ja tilanteessa. Vasta muutaman kerran hän oli rahapulastaan välittämättä poistunut opiskelija-asuntolan ulkopuolelle. Se oli ollut turhaa, koska hän oli heti ymmärtänyt, ettei näillä kulmilla voinut helposti solmia uusia tuttavuuksia tositarkoituksella. Koska K-kaupan kassalla oli sormus ja R- kioskin myyjättärellä tyttöystävä, Nousiainen ei ollut kyennyt uudestaan alkaneiden poikamiespäiviensä edetessä antamaan yhteystietojaan vasta kuin yhdelle naiselle.

Silloin hän oli ollut niin epätoivoinen, että oli turvautunut valehtelemiseen.

Hän oli katsonut tytön ruskeisiin silmiin ja sanonut, ettei hänellä ollut voimassaolevaa lippua. Niinpä hän oli saanut kertoa osoitteensa tuolle matkalipuntarkastajana työskenneelle kaunottarelle. Vaikka hän oli murjaissut joukkoon yhden vitsin, flaksi ei ollut käynyt. 80 euron tarkastusmaksu oli jo ulosotossa, koska ensimmäinen työttömyyspäiväraha ei ollut vielä ehtinyt tilille.

Nousiainen painoi kahvaa ja liu’utti oven auki. Eteisessä ei ollut ketään, eikä keittiöstäkään tullut valoa. Ei tietysti olisi voinutkaan tulla, koska siellä ei ollut lamppua. Edellinen asukas lieni vienyt mukanaan loisteputken, eikä Nousiainen ollut hankkinut sen tilalle uutta. Sytyttämällä kännykän taskulamppusovelluksen pystyi aivan hyvin jopa myöhään illalla kokkailemaan ne vähät, mitä yksineläjä tarvitsi.

Ei ketään, ei mitään, ei missään. Mutta jokin täällä oli synnyttänyt rasahduksia tai kolinoita, sellaisen terävän äänen.

Katsellessaan ympärilleen Nousiainen huomasi, että eteisen välioven asento oli muuttunut, se oli paljon enemmän raollaan kuin oli ollut aiemmin. Hän hiipi hiljaa oven viereen ja tempaisi sen kokonaan auki.

Kynnyksellä oli kirjekuori. Postinkantaja oli pudottanut sen, ja kiinni rämähtäneestä luukusta hetkellisesti puhaltanut veto oli liikauttanut väliovea.

Tietoa koronaviruksesta, information om coronaviruset, Nousiainen luki sosiaali- ja terveysministeriön lähettämän kuoren päältä. Hän lannistui. Olisi ollut mukavaa, jos olisi nähnyt eteisessä muutakin elävää kuin oman peilikuvansa. Ei vieläkään ihmisiä sisällä eikä mitään järjellistä asiaa ulos, entisestä kodista mukana tuotuja säilykkeitäkin kun oli jäljellä ainakin parin viikon tarpeeseen.

Hänen herkkuruokaansa hernekeittoa, jota vaimo ei ollut voinut sietää. Eikä puolukoita, joita Nousiainen niin mielellään kulki poimimassa joka syksy. Vaimo oli vihaisena työntänyt ne hänelle mukaan pakastimesta, kaksi kylmälaukullista, ”minähän en ole niistä koskaan tykännyt”, se oli raivonnut.

”Voi tätä elämää”, Nousiainen sanoi ääneen.

Mikontalossakin oli mukavampaa, hän ajatteli, käänsi selkänsä ja palasi huoneeseensa. Siellä hän yhtäkkiä hymyili.

Hän oli saanut idean. Pitäisi tehdä äänenavausharjoituksia. Äsken hän oli kuulostanut käheältä.

     – Kiikeekaakoo, kikekakokuu, hän aloitti samaan tapaan kuin koulun laulutunneilla.
     – Siiseesaasoo, sisesasosuu, hän jatkoi.

Kun oli jonkin aikaa rallatellut duuriasteikkoa liioitelluin suunliikkein, Nousiainen kaivoi takataskustaan puhelimen.

Nyt ääni oli auki. Kaunis baritoni pääsi oikeuksiinsa. Se kuulosti hyvältä. Hän tekisi aloitteen. Soittaisi johonkin väärään numeroon, että saisi jutella jonkun kanssa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *