Novelli: Pyry Qvick – “Naamari”

Pyry Qvickin novelli “Naamari” pääsi palkintosijoille Katsauksen keväällä 2020 järjestämässä Karanteenikirjoituksia-novellikilpailussa.

Mistäs tuollaisen maskin saa, kysyin Tuomakselta. Hän pyyhki lunta kaasunaamarin lasista, ojentui nostamaan kaksi muovipussia pakettiautosta, kääntyi sitten puoleeni. Naamarin läpi hän läähätti, että tyttärensä toimii palomiehenä. Valitellen hän visersi, ettei hänellä ei ollut toista tarjota. En oli sellaista huolinut. Sanoin, että ei se mitään.

Koulujen sulkeminen oli pidentänyt ruoka-avun jonoa. Kaikki tämä oli pidentänyt jonoa. Muiden vapaaehtoisten jutulle oli tullut monia perheellisiä. Ensikertalaisia, epävarmoja avuntarpeessaan. Aiemmin tänään kasseja valmiiksi pakatessamme kuulin, että vapaaehtoisten käyttäminen kiellettäisiin. Niin oli tehty muissa seurakunnissa. Joutuisin takaisin kotiin. Joudun takaisin kotiin. Hyppimään harhaisia haarahyppyjä. Nukahtamaan sarjoille, joita en edes halua katsoa. Harppomaan väkinäisiä kävelylenkkejä, joilta palaan kaljakoppa kädessäni.

Tuomaksen kaasunaamari puistatti, ärsytti suunnattomasti. Se rohisi ja vaikutti valuttavan hikeä pitkin hänen kasvojaan suuhun, josta hän hönki pisarat takaisin kasvoilleen. Hien ja itiöiden terraario. Vaikka en minä tiennyt kuinka tuo värkki toimi. Ainakin se sai turvavälein asettuneet vaitonaiset jonottajat vaikuttamaan spitaalisilta. Likaisilta köyhiltä, jotka olivat tulleet yskimään yllemme. Hakea nyt ruokansa parkkipaikalta muiden pakkaamana. He eivät ansainneet Tuomakselta inhimillistä kohtaamista. He ansaitsivat varotoimia.

Mutta en sanonut mitään. Tuomas hoiti hommansa mukisematta, aina. Hän ei neuvonut turhia, vahdannut meitä vapaaehtoisia kuten joillakin oli tapana. Mutta häneltä en tule ruokaani hakemaan. Senkun larppaa ruttotohtoria.

Heidi kysyi minulta mistä tällaisen maskin saa. Tokaisin, että tyttäreltä. Jos minulta kysytään, eikä muuten kysytty, olisi meillä kaikilla ollut asialliset varusteet. Kaasunaamarit eikä mitään kertakäyttöisiä maskeja. Eilen luin niistä myöhään yöhön. Ei kuulemma haittaa, mutta ei ole hyötyäkään. Ei minkäänmoista. Kostuvat kuitenkin samoin tein käyttökelvottomaksi. Saa ihmiset varomattomiksi.

Tänään en ole polttanut yhtäkään tupakkaa. Olen riskiryhmässä sikäli. Siis kun olen polttanut pari vuosikymmentä. Varmimmin hautaan lasketaan iäkkäät tupakkaa polttavat miehet. Sen luin eilen. Sentään selasin jo jotain englanninkielistä, kun kotimaiset oli jo koluttu. Iäkäs en ole, mutta katsotaan. Tämä elintasovatsakaan tuskin on mies paikallaan.

Aamulla herätessäni tuijotin pitkään kattoa. Sitten tuijotin kännykkää. Sitten mietin mitä sanotaan, kun valehdellaan olevansa kipeä. Valitetaanko käheästä kurkusta? Vai onko se syy epäillä tartunnan olevan niin pitkällä, että muiden tulisi huolestua. Pitääkö kuulostaa huonovointiselta? Kipeältä? Voiko asian esittää jämptisti? Vai tulisiko kuitenkin jahkailla tästä tilanteesta ja siitä, että pitää olla varovainen? Onhan se nyt selvää: ei ruokajakelija voi olla kipeä.

En soittanut. En ollut kipeä. Päätä särki, mutta se johtui tupakoinnin lopettamisesta. Luulisin. Otin Promaskin mukaan. Varustelekasta tilasin, vaikka taisin muuta väittää. Puolustusvoimissa pomppivat poteroissa samalla maskilla.

Heidi näytti huonovointiselta tai ehkä pikemminkin ärsyyntyneeltä. Tokaisin, että vapaaehtoiset saatetaan passittaa kotiin lähipäivinä. Hän sanoi kuullensa sen jo. Ehkä ihan hyvä, pienempi tartuntariski, kun täällä ei kauheasti ole erinäisiä toimenpiteitä muuten tehty, jatkoin hieman jaaritellen. Meillä on käsidesiä, hän sanoi tympeästi.

En tiedä mikä häntä vaivasi, varmaan tämä valmiiksi pakkaaminen. Kasseja pitää kykkiä likaisesta pakettiautosta selkä väärällä. En sanonut enää mitään. Taisin kuulostaa oudolta muutenkin. Samaisena iltana tulikin viestiä, ettei vapaaehtoisia enää päästetä hommiin.

Olin ensimmäisten joukossa jonossa, liian lämpimässä takissa keskellä takatalven piiskaamaa parkkipaikkaa. Hikikarpalot valuivat kilpaa käsivarsillani. Ainoa huppuni rajaamaan utuun kantautuva ääni oli ruokajakelijoiden vaitonainen sananvaihto. Keskityin pääni alas painamiseen.

Viime viikolla tapasin seurakuntamme diakonin. Hänellä oli sipulinkynnen kokoiset silmäpussit ja hankaluuksia keskittyä sanoihini. Kerroin, että mieheni lomautettiin kolmeksi kuukaudeksi ja poikamme ei saanut kouluruokaa. Kyllästyisimme pian hernekeittoihin ja pastapusseihin. Saisimmeko oikeuden ruoka-apuun, edes jonkin lohdun ja varmuuden arkeemme. Ja niin me saimme oikeuden ruoka-apuun. Nielin kyyneleeni. Olisin halunnut syleillä häntä pitkään, hukuttaa sokeriin. Olisin halunnut koskea häntä edes kyynärpäällä.

Sain kaksi muovikassia kaasunaamariin pukeutuneelta mieheltä. Maski ja harmaa lumi toivat mieleeni ydintalven. Väistämättömän tuhon. Kysyin, mitä kahdessa ruokakassissa oli. Tunsin heti oloni kiittämättömäksi. Mies vastasi, että paria eri lihaa ja vihanneksia. Kuulemma ravintolat ja koulut tyhjäävät varastojaan. Kuulemma näitä herkkuja saa varmaan ensi kerrallakin. Kiitin ja käänsin selkäni.

En voinut auttaa itseäni, mutta hänen sanavalintansa ”herkku” ärsytti minua koko kotimatkan. Hiersi niskassa kuin paidan pesulappu. Tyydyn vaikka rasialliseen itävää perunaa, kaikki apu on tarpeen. Ei hän varmasti pahaa tarkoittanut. Mutta kaikki ruoka, kaikki apu on nyt herkkua. Huomasin ryhtini suoristuvan kääntyessäni kotipihaan. Nämä kauppakassit voisivat olla kaupasta. Tai kaupastahan ne olivat ja kauppareissulta olin palaamassa kotiin perheeni luo.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *