Sami Keto on väitöskirjatutkija ja tietokirjailija, joka tarkastelee työssään ihmisen ja muun elämän välistä vuorovaikutusta. Tässä esseessä hän pohtii ihmisen toksista luontosuhdetta tapaustutkimuksenaan koirille annettavat punkinestolääkkeet. Hänen vetämänsä Enemmän kuin sapiens -podcast on kuunneltavissa Katsauksessa.
Kuinka paljon olisit valmis vahingoittamaan muita, jotta kokisit parhaan ystäväsi olevan turvassa? Tai kuinka paljon olisit valmis vahingoittamaan parasta ystävääsi, jotta kokisit itse olevasi turvassa?
Kun yllä oleviin kysymyslauseisiin sijoittaa “parhaan ystävän” tilalle “koiran” ja “vahingoittamisen” tilalle “myrkyttää”, muuttuvat ne teoreettisista ajatusleikeistä viheliäiseksi käytännön pulmaksi, jonka edessä monet eteläsuomalaiset koiranhuoltajat ovat aina puutiaisten – viittaan niihin tästä eteenpäin punkkeina – liikkumisen aikaan: suojellako koiraa punkkien levittämiltä taudeilta levittämällä sen turkille tai antamalla suun kautta ainetta, joka on luontokatoon yhdistetty voimakas hyönteismyrkky?
Jonkun suosimisesta
Ihminen on täysin riippuvainen luonnosta jonkinlaisena kokonaisuutena, mutta meillä on taipumus arvottaa joitain luonnon olentoja toisia enemmän. Ekosysteemiekologiassa puhutaan avainlajeista, joita tulisi suosia luonnonsuojelussa. Eläinetiikka taas tunnistaa tietyillä eläimillä olevan ominaisuuksia, joiden takia niitä tulisi suosia.
Ekosysteemiekologian näkökulmasta koira ei näyttäydy kovin arvokkaana luonnon osana, pikemminkin päinvastoin. Koira voi häiritä esimerkiksi joidenkin lintujen pesimistä ja lisätä joihinkin eläimiin kohdistuvaa saalistuspainetta liikaa – historiassa seurauksena on ollut joidenkin lajien sukupuuttojakin. Mutta oleellisempia lienevät koiran epäsuorat ekosysteemivaikutukset: kasvavan koirapopulaation ruokkiminen ja muu ylläpito edellyttää yhä enemmän maa-alaa ja muita resursseja, mikä tarkoittaa kaventuvaa elintilaa luonnonvaraisille lajeille (joista osa voi jopa olla niitä avainlajeja).
Eläinetiikka antaa perustelun koiran suosimiselle suhteessa joihinkin eliöihin. Koira kuitenkin vie elintilaa myös sellaisilta luonnonvaraisilta elämiltä, joita ominaisuuksien puolesta voisi verrata koiraan. Samoin koiraa ei olisi perusteltua suosia yli vaikkapa sian, joka etiikan näkökulmasta ansaitsisi vähintään samanlaista kohtelua kuin koira, mutta joka sen sijaan on tuomittu elämään raaka-aineena teolliselle tuotannolle, jonka tuotoksista osa päätyy koiranruuaksi.
Jos ja kun ihmiset suosivat koiraa, syy löytyy ihmisen ja koiran erityisen läheisestä suhteesta. Läheisyys on jo sen verran pitkäaikaista, että ihminen ja koira ovat vaikuttaneet toistensa evoluutioon: ihminenkin olisi olentona ainakin hieman erilainen ilman koirasuhdettaan. Ja tässä ajassa ihmisen ja koiran läheisyys näkyy muun muassa siinä, miten yhä useampi ihminen jakaa kotinsa ja ainakin osan elämästään koiran kanssa. Ihmisen suhteessa koiraan on paljon ongelmia, mutta jos vertailukohtana on yleisemmin ihmisen lajienväliset suhteet, se mitä ihmisen ja koiran välillä tapahtuu edes osittain ja edes joskus, voi muistuttaa ystävyyttä.
Sen oikeuttaminen, että suosimme jotakuva vain läheisen suhteemme takia, ei ole aivan helppo tehtävä. Ainakin, jos perusteita haetaan länsimaisesta moraalifilosofiasta, joka on tyypillisesti korostanut puolueettomuuden ja reiluuden tärkeyttä. Samaan aikaan on yleisesti ottaen tunnistettu, että elämästämme katoaisi jotain oleellista – ehkäpä muoto, suunta ja merkitys – jos emme voisi osoittaa suosiollista kohtelua sellaisia asioita ja henkilöitä kohtaan, jotka ovat meille erityisen tärkeitä. Siksi emme ehkä osaa olla muunlajistenkaan edessä muuta kuin puolueellisia.
Toisaalta se, että olemme valmiita suosimaan edes jotain muunlajista, on osoitus siitä, että jokin myös ihmisen maailman ulkopuolella oleva voi olla meille riittävän tärkeää. Monilla vanhoilla ihmiskulttuureilla, joiden maailmassa olemisen tapaa on määritellyt läheisempi vuorovaikutus muun luonnon kanssa, olikin taipumus tarkastella muita eliöitä ihaillen tai samanarvoisena. Modernin ihmiskeskeisen kulttuurin katse on tyypillisesti ollut ylhäältä alaspäin, mutta koira on säilynyt ihmisen valittuna, eräänlaisena lähettiläänä ihmisen ja enemmän kuin ihmisen maailman välillä.1
Puolueellisuudessa on vaaransa, jotka tulevat ilmi yhteisöllisellä tasolla. Ystävän tai perheenjäsenen liiallinen suosiminen voi johtaa ihmisyhteisön toimintakyvyn heikkenemiseen samoin kuin muunlajisen ystävän suosiminen voi heikentää ekologisen yhteisön elinvoimaisuutta. Koska sekä ihmis- että muunlajisten ystävien hyvinvointi on riippuvaista laajemman yhteisön hyvinvoinnista, ystävän suosiminen voi pitkällä aikavälillä olla myös hänelle itselleen vahingollista. Jos suosii jotakuta, sitä ei tulisi tehdä laajemman yhteisön kustannuksella.
“Vain Pelle ei suojaa koiraansa punkilta” vai “Nyt ammutaan tykillä punkkeja”?
Koiran punkinestolääkkeet estävät punkkien kiinnittymistä koiran ihoon tai tappavat jo kiinnittymään päässeet punkit, jotta ne eivät ehtisi levittämään koiraan tauteja. Tauteja on monia, mutta keskityn tässä kirjoituksessa borrelioosiin eli Lymen tautiin, koska sen torjunnalla koiran punkinestolääkkeiden käyttöä pääosin perustellaan.
Borrelioosi tautina on seurausta kolmen keskenään hyvin erilaisen eliön elinkiertojen kohtaamisesta. Borrelia burgdorferi -bakteeri elää ja lisääntyy jonkun nisäkkään elimistössä. Punkki voi onnistua käymään samassa nisäkkäässä veriaterialla, jolloin bakteeri voi siirtyä punkkiin. Kun punkki tai sen jälkeläiset ovat seuraavan veriaterian tarpeessa, voi onnistuneen aterioinnin seurauksena bakteeri siirtyä johonkin toiseen nisäkkääseen. Bakteeri voi uudessa isäntäeliössä levitessään laukaista tulehdusreaktion eri puolilla nisäkkään kehoa, jolloin voidaan puhua borrelioosista. Luultavasti jotkut luonnonvaraisetkin nisäkkäät kärsivät borrelioosista, mutta ymmärrettävästi meidän ihmisten huomio on ollut kotieläimissä sekä tietysti meissä itsessämme.
Suomessa vuosittain 5000-6000:lla ihmisellä havaitaan borrelioosi. Tapaukset painottuvat rannikolle ja eteläiseen Suomeen, kun taas Oulun pohjoispuoleinen Suomi on vielä toistaiseksi ollut borrelioosivapaata aluetta. Viime vuosien aikana ilmoitusten määrä on ollut kasvussa, mikä kuitenkin todennäköisesti johtuu siitä, että tietoisuus taudista ja diagnostiikka on parantunut. On nimittäin havaittu, että 1960- ja 1970-luvuilla borrelioosin esiintyvyys väestössä on saattanut olla merkittävästi korkeampaa kuin nyt2. Syy lienee se, että yli 50 vuotta sitten paljon suurempi osa ihmisistä työskenteli maa- ja metsätaloudessa, ja siten altistuivat tartunnoille useammin kuin ihmiset nykyään, vaikka punkkien ja borreliabakteerien levinneisyys saattaakin olla kasvanut.
Koirien borrelioositapauksia ei tilastoida, mutta jotain taudin levinneisyydestä voi kertoa vasta-aineet, joita alkaa muodostua koiran elimistössä borreliabakteeritartunnan seurauksena. Osana kansainvälistä tutkimusta suomalaisista koirista kerättiin vuosien 2016-2020 välillä eläinlääkärikäyntien yhteydessä näytteitä, joista 5,6 %:sta löytyi vasta-aineita borreliabakteerille3. Vasta-aineiden löytyminen ei tarkoita, että koiralla olisi sillä hetkellä borrelioosi, koska niitä voi jäädä elimistöön, vaikka itse bakteeri olisi jo hävinnyt ja tauti parantunut itsestään tai lääkehoidolla. Ja itse asiassa vasta-aineet eivät tarkoita, että koiralla olisi koskaan ollutkaan borrelioosin oireita – siis borrelioosia ylipäänsä, koska sen diagnoosi perustuu oireisiin. Siksi oireettomien koirien tai ihmisienkään borreliabakteerien vasta-aineiden tutkimisesta ei koeta olevan hyötyä borrelioosin hoidossa.
Vaikuttaa siltä, että borreliatartunta ei aiheuta oireita kovin suurelle osalle koiria. Tyypillisesti tutkimuskirjallisuudessa viitataan yhdysvaltalaisilla koirilla tehtyyn tutkimukseen, jossa havaittiin, että alle 5 prosenttia tartunnan saaneista koirista sai oireita4. Hollantilaisilla koirilla tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että borreliatartunta kertoo aika vähän borrelioositaudin oireista: niillä koirilla, joiden verestä löytyi vasta-aineita borrelialle, ei ollut enempää borrelioositautiin liitettyjä oireita kuin vasta-aineettomilla koirilla5. Borrelioosin oireet kun ovat sellaisia, että ne voisivat olla myös monen muun taudinaiheuttajan tekosia.
Ihmisen borrelioosia ei luokitella yleisvaaralliseksi tai valvottavaksi tartuntataudiksi, ja koiralle tautia pidetään selvästi lievempänä. Jotkut koirat kuitenkin sairastuvat borrelioosiin ja saavat oireita, joihin he eivät kuole, mutta joista he kuitenkin kärsivät – siksi koirienkin borrelioosia on perusteltua hoitaa. Antibiootit tepisivät hyvin borrelioosiin varsinkin sen alkuvaiheessa, vaikkakaan ei välttämättä niin hyvin enää taudin pitkittyneessä muodossa, joka nykytiedon valossa vaikuttaa olevan koirilla harvinainen.
Antibioottien käytössä on ongelmansa, joista julkisessa keskustelussa korostuu antibioottiresistenttien bakteerien kehittyminen. Se on kuitenkin vain osa ongelmaa ja seurausta juuriongelmasta, joka on antibioottien heikentävä vaikutus mikrobiyhteisöjen – vaikka koiran kehon, maaperän tai vesistön mikrobiomin – monimuotoisuuteen. Monimuotoisuus on tärkeä suoja sitä vastaan, että jokin taudinaiheuttaja pääsee dominoivaan asemaan mikrobiyhteisössä. Viime vuosikymmeninä onkin vahvistunut ymmärrys siitä, että taudinaiheuttajia vastaan suojautumisessa ei kannata heikentää koko mikrobiomia vaan pyrkiä luomaan steriilien ympäristöjen sijaan sellaisia ympäristöjä, jossa monimuotoisuus voi kukoistaa: tätä kuvaa siirtymä hygieniahypoteesista biodiversiteettihypoteesiin. Tulisi siis välttää sellaisia keinoja, jotka heikentävät luonnon monimuotoisuutta tai ainakin varata ne keinot todella haitallisten tautien torjuntaan (ja rajallisiin ympäristöihin kuten sairaaloihin).
Siihen on syynsä, miksi ennaltaehkäisevällä lääkinnällä ei pääsääntöisesti tarkoiteta lääkkeiden antamista koko terveelle populaatiolle etukäteen, vaan muita keinoja, joilla pyritään parantamaan muun muassa immuunipuolustuksen toimintaa ja ympäristöterveyttä. Tarpeetonta lääkitystä pyritään välttämään muun muassa kokonaiskustannusten takia: terveen populaation lääkitsemiseen tarvitaan määrällisesti paljon enemmän lääkkeitä, koska terveitä on tyypillisesti, pandemiat poislukien, moninkertaisesti enemmän kuin sairastuneita. Lääkkeiden käyttöä on hyvä rajoittaa senkin takia, että lääkkeistä on niiden tuoman hyödyn lisäksi myös haittoja lääkitylle yksilölle. Samoin kuten antibioottien liiallinen käyttö voi viedä pohjaa niiden tulevalta käytöltä, myös muita biosideja sisältävät lääkkeet, joihin punkinestolääkkeet kuuluvat, voivat luoda bakteerikantoja, jotka ovat resistenttejä sekä biosideille että monille antibiooteille.6
Lääkkeiden käytön haitat eivät rajoitu ihmisiin, vaan niistä on myös muulle luonnolle haittaa, joka on voimakkassa kasvussa, koska sekä ihmis- että eläinlääkkeitä käytetään koko ajan enemmän. Laajemmin “lääkesaaste”, joka pääosin kulkeutuu ympäristöön ihmisen tai muun eläimen aineenvaihdunnan myötä, on osa ympäristön kemiallista saastumista, joka on globaalisti yksi viidestä merkittävimmästä luontokatoa aiheuttavasta tekijästä7. Lääkesaastetta voi jonkin verran vähentää esimerkiksi kehittämällä jätevedenpuhdistusteknologiaa, mutta lopulta on puututtava myös käyttömääriin8.
See no evil, hear no evil, speak no evil eli punkinestolääkkeiden sivuutetut haitat
Punkinestolääkkeet sisältävät tietynlaisia myrkkyjä, joita kutsun tässä kirjoituksessa yleisesti biosideiksi eli aineiksi, jotka on suunniteltu tappamaan eliöitä. Yleisimmät punkinestolääkkeissä käytetyt biosidit kuuluvat neonikotinoidien ja isoksatsoliinien ryhmiin. Neonikotinoidit ovat maatalouskäyttöön kehitettyjä biosideja, jotka 1990-luvun loppupuolella alkoivat korvata DDT:tä ja muita orgaanisia kloori- ja fosfaattiyhdisteitä. Neonikotinoideilla on selvästi lyhyempi hajoamisaika kuin edeltäjillään, ja muutenkin niiden on uskottu olevan turvallisempia. Se ei tarkoita, että myrkyt olisivat nykyään vähemmän myrkyllisiä – päinvastoin uudet myrkyt ovat tyypillisesti vanhoja voimakkaampia – mutta ne ovat täsmällisempiä: ne ovat myrkyllisiä rajatummalle joukolle eliöitä.
Tosin neonikotinoidien suhteen rajattu joukko tarkoittaa edelleen ainakin kaikkia niveljalkaisia, joihin kuuluu noin 85 %:a maailman tunnetuista eläinlajeista, ja joka on myös biomassaltaan eläinkunnan suurin ryhmä. Niveljalkaisilla, kuten hyönteisillä, hämähäkkieläimillä ja äyriäisillä, on hermosoluissaan tietynlaisia reseptoreja, joihin neonikotinoidit kiinnittyvät estäen hermoston toiminnan. Sen sijaan nisäkkäillä on suhteellisesti paljon vähemmän sellaisia reseptoreja, joihin neonikotinoidit vaikuttavat, ja siksi niitä on pidetty turvallisina nisäkkäille. Neonikotinoideja on muun muassa imidalopridi, jota on punkkipannoissa ja turkille levitettävissä valmisteissa. Isoksatsoliineja, kuten fluralaneeria, käytetään puolestaan punkkitableteissa. Niiden mekanismi on samantyyppinen kuin neonikotinoideilla – ne kiinnittyvät niveljalkaisten hermosoluissa yleisinä esiintyviin reseptoreihin – mutta ne ovat uudempina aineina vielä toistaiseksi vähemmän tutkittuja. Viime aikaisissa tutkimuksissa arvio molempien ryhmien haitallisuudesta on kasvanut, joka on luonut painetta voimakkaampaan niihin kohdistuvaan säätelyyn.
Nyt erityisesti neonikotinoideista halutaan eroon, koska ne on jo pitkään yhdistetty pölyttäjäkatoon, mehiläisten ja muiden pölyttäjähyönteisten äkilliseen vähenemiseen. Se taas on nostanut huolen ruuantuotannon tulevaisuudesta, jos pölyttäjiä ei enää riitä pölyttämään ravintokasveja. Vuonna 2013 EU kielsi neonikotinoidien maatalouskäytön, mutta tietyt jäsenmaat, Suomi etunenässä, vaati ja saikin poikkeuslupia niiden käytön jatkamiseen. Suomessa neonikotinoidien käyttöä haluttiin käyttää niin pitkään kuin mahdollista sokerijuurikkaan siemenen käsittelyssä estämään kirppojen, pienten mustakeltaisten hyönteisten, aiheuttamaa satovahinkoa. Mutta tämän vuoden alusta neonikotinoideja ei enää suomalaisillekaan pelloille levitetä.
Kielto koskee kuitenkin vain maatalouskäyttöä ja eläinlääkinnässä neonikotinoidien käyttöä saa edelleen jatkaa. Yhteiskunnan voisi luulla toimivan niin, että jos jostain aineesta havaitaan olevaan merkittävää haittaa, johtaisi se käytön rajoittamiseen yleisesti. Näin yhdentyneesti yhteiskunta ei kuitenkaan toimi esimerkiksi EU:ssa ja Suomessa, vaan yhteiskunnan eri osa-aluiden käyttöä määrittelee omat toimijansa ja intressiryhmänsä, joilla on omat toimintalogiikkansa. Maatalouskäyttöön tarkoitettu neonikotinoidia sisältä tuote ei enää läpäise seulaa, joka päästää uusia tuotteita markkinoille tai jatkaa niiden myyntilupaa. Mutta esimerkiksi eläinlääkinnässä on aivan erilainen seula, ja toistaiseksi siitä vastaavat tahot ovat olettaneet eläinlääkkeiden sisältämien neonikotinoidien määrien olevan niin merkityksettömiä, että vaikutuksia muuhun luontoon ei tarvitse arvioida.
Oletus vaikuttaa jälkeenjääneeltä, jos katsotaan viime aikaisia tietoja. Otetaan esimerkkinä imidaklopridin myyntimäärät Britanniassa. Ennen vuotta 2013 imidaklopridin myynnistä suurin osa suuntautui maatalouskäyttöön. Kun EU kielsi imidaklopridin (ja muiden neonikotinoidien) maatalouskäytön, sen käyttö eläinlääkinnässä alkoi lisääntyä räjähdyksenomaisesti. Lopputulos on, että imidaklopridia käytetään Britannissa määrällisesti yhtä paljon nyt kuin ennen kieltoa.9 Maatalouden tuholaismyrkkyjä ja eläinlääkkeitä valmistavat myös useimmiten samat konsernit, kuten vaikkapa Bayer, joten siltäkään osin mikään ei muuttunut. Salaliittouskomuksia ei tarvitse herätellä, ripaus ihan tavallisen markkinatalouden logiikan ymmärtämistä riittää. Suomen vastaavia tilastoja ei ole yhtä helposti saatavilla, mutta jos otetaan huomioon, että eläinlääkäriasemat Oulunkin korkeudella saattavat suositella punkinestolääkkeiden käyttöä, pidetään myös täällä niiden kysyntää korkealla.
Kysyntää lisää sekin, että koiria on nykyään maapallolla todella paljon: niiden yhteenlasketun painon on arvioitu vastaavan maapallon kaikkien luonnonvaraisten nisäkkäiden painoa yhteensä. Koirien biomassa tietenkin kalpenee tuotantoeläinten rinnalla, joiden yhteenlaskettu paino on arvioitu olevan yhdeksänkertainen koiriin verrattuna. Toisaalta seuraeläimet ovat nykyään tuotantoeläimiä paljon lääkitympiä. Globaalisti seuraeläimille tarkoitettuja lääkkeitä myydään enemmän kuin tuotantoeläiden lääkkeitä, ja juuri punkinestolääkkeet ja muut ulkoloisten häätöön tarkoitetut lääkkeet vastaavat jopa ⅔ seuraeläinten lääkemarkkinoista.
Tutkimuksissa onkin alettu havaitsemaan luonnonympäristöistä yhä suurempia määriä biosideja, joiden todennäköinen lähde on eläinlääkkeet. Esimerkiksi Britanniassa10 ja Hollannissa11 on havaittu monen eläinlääkinnässä käytetyn biosidin raja-arvojen ylittyvän vesistöissä, joissa niistä on aivan erityistä haittaa. Mutta eläinlääkkeistä peräisin olevia biosideja vaikuttaa löytyvän vähän joka paikasta, kuten koirista, joille ei itselleen ole annettu punkinestolääkettä12; linnunpesistä, joihin biosideja on päätynyt todennäköisesti koirien karvojen mukana, linnuista ja niiden munista13; sekä ihmisistä, myös niistä, joilla ei itsellään ole koiraa14.
Se, että biosideja kulkeutuu koiran elimistöstä muualle luontoon, ei ole yllättävää, koska koiran keho ei ole suljettu systeemi. Yksi leviämistapa on turkille voidellun liuoksen joutuminen vesistöön koiran uidessa, mutta myös koiran elimistöön imeytynyttä biosidia – joko ulkoisesti tai sisäisesti annettuna – leviää ympäristöön koiran aineenvaihdunnan seurauksena. Kun jotain laitetaan elimistöön, tulee sitä myös ulos joko sellaisenaan tai jonain hajoamistuottena, joka biosidin ollessa kyseessä saattaa olla yhtä lailla myrkyllistä kuin emäaineensa. Esimerkiksi suun kautta annettava punkkitabletti sisältää tyypillisesti fluralaneeria, jota voi jo pian nielaisun jälkeen olla koiran ulosteessa ja virtsassa ja vähän myöhemmin karvoissa.
Uuden tiedon valossa Euroopan lääkevirasto EMA julkaisi viime vuoden joulukuussa “reflektioraportin”, jossa esitetään, että olettamusta punkinestolääkkeiden ympäristövaikutusten merkityksettömyydestä pitäisi kriittisesti uudelleenarvioida15. Toistaiseksi myyntilupa ei ole edellyttänyt ympäristövaikutusten selvittämistä, mutta jatkossa näin pitäisi punkinestolääkkeiden kohdalla mahdollisesti tehdä. Lääkevirasto suosittelee mahdollisina keinoina myös punkinestolääkkeiden käytön tarkempaa säätelyä ja mainonnan rajoittamista. Painetta punkinestolääkkeiden käytön rajoittamiseen saattaa tulla myös siksi, että osa lääkkeistä luokitellaan per- ja polyfluorattuihin eli PFAS-yhdisteisiin, joiden käytön kiellosta tai merkittävästä rajoittamisesta Euroopan kemikaalivirasto viimeistelee parhaillaan ehdotusta. Odotellessa mahdollisia rajoituksia punkinestolääkkeiden käytölle ei kannata pidättää hengitystä – näiden biosidien todennäköinen reitti kehoon on juomaveden ja ruuan kautta –, vaan syventyä tarkemmin toksisen luontosuhteen tarkasteluun.
Parhaan ystävän myrkyttämisestä
Punkinestolääkkeet on kohdennettu tappamaan niveljalkaisia, mutta tutkijat ovat alkaneet uudelleen arvioida niiden vaikutuksia myös nisäkkäille. Huolta aiheuttavat muun muassa pitkäaikainen altistuminen, eri kemikaalien yhteisvaikutukset ja biosidien hajoamistuotteet, jotka voivat olla “emäainettaan” haitallisempia. Neonikotinoidien onkin havaittu vaikuttavan haitallisesti nisäkkäiden motoriseen toimintaan, mielialaan, sosiaalisen käyttäytymiseen, muistiin, oppimiseen ja suunnistamiseen, ja ne on myös yhdistetty neuroinflammaatioon, matala-asteiseen hermoston tulehdustilaan16. Lisäksi on havaittu, että altistuminen suhteellisen pienillekin määrille neonikotinoideja voi muuttaa eläinten kehon sisällä ja pinnalla elävän mikrobiyhteisön koostumusta, josta taas voi seurata monenlaisia ongelmia eläimen elämälle17.
Tutkijat ovat nostaneet esiin samankaltaisia huolenaiheita myös punkkitablettien sisältämistä isoksatoliineista18. Niiden pitkäaikaisvaikutuksista tiedetään vielä vähän, koska esimerkiksi fluralaneeri – muun muassa Bravecto-tabletin vaikuttava aine – tuli markkinoille vasta vuonna 2014. Kirjoitin aikaisemmin, että jotain laitettaessa elimistöön, tulee sitä myös ulos joko sellaisenaan tai jonain hajoamistuottena, mutta on vielä ainakin kolmas vaihtoehto: aine varastoituu sellaisenaan elimistöön. Fluralaneerin on eräässä tutkimuksessa havaittu varastoituvan rasvakudokseen19, jolloin ainakin teoriassa sen määrä joissain elimessä voi kerääntyä ajan myötä nisäkkäillekin myrkylliseksi määräksi20.
Vanhemmat koirat vaikuttavat kärsivän fluralaneerista vakavampia haittoja kuin nuoremmat, jos tarkastellaan Euroopan lääkevirastoon raportoituja haittailmoituksia: yli 8-vuotiailla koirilla 44 %:a ilmoituksista koski koiran kuolemaa, kun taas alle 5-vuotiailla vastaava osuus oli alle 10 %:a. Epäselvää kuitenkin on, johtuuko iäkkäämpien koirien vakavammat sivuvaikutukset vain koirien korkeasta iästä vai pidempikestoisesta altistumisesta fluranareerille. Lisäksi on muistettava, että haittailmoitus ei osoita, että oireet johtuvat lääkkeestä: se on vain koiranhuoltajan tai eläinlääkärin epäilys siitä. Vaikka Bravectosta tehdään määrällisesti paljon haittailmoituksia, esim. EU:ssa niitä on kertynyt koiria koskien noin 30000 kpl, ovat ne suhteessa suuriin käyttömääriin kuitenkin harvinaisia. Toisaalta haittailmoituksien uskotaan olevan selvästi aliraportoituja, etenkin eläinlääkkeiden kohdalla mahdollisesti vain 1/100 koetuista haitoista ilmoitetaan. Eräässä tutkimuksessa reilusti yli puolet otoksen koiranhuoltajista ilmoittivat koiransa saaneen haittavaikutuksia fluralaneeria sisältävästä lääkkeestä, mutta tutkimuksen otoksessa oli todennäköisesti vinoumaa koettujen haittojen suuntaan21. Joka tapauksessa erityisesti Bravecto vaikuttaa olevan valvojien suurennuslasin alla, ja sen tuoteselostusta on jouduttu korjaamaan haittavaikutusten osalta useita kertoja viime vuosien aikana. Yhdysvalloissa on meneillään myös ryhmäkanne Bravecton valmistajaa Merck-konsenia vastaan, jossa kantajina on koiranhuoltajia, jotka uskovat koiriensa kuolleen lääkkeen sivuvaikutuksiin.
Ei ehkä olekaan ilmiselvää, että punkinestolääkkeillä pyritään suojelemaan pääasiallisesti koiraa, vaan lääkkeiden markkinoinnin kärkenä saattaa olla ihmisen terveys. Hypoteesina on, että koira nostaa huoltajansa riskiä sairastua borrelioosiin: koira tuo ulkoa mukanaan punkkeja sisätiloihin, jolloin niitä voi tarttua myös helpommin samassa taloudessa asuviin ihmisiin. Yhteyttä koiranhuoltajuuden ja borrelioosin (tai muidenkaan punkkivälitteisen tautien) välillä ei kuitenkaan ole onnistuttu useista yrityksistä huolimatta osoittamaan22. Punkkikohtaamisia koiranhuoltajuuden on kyllä havaittu lisäävän: eräässä tutkimuksessa koirataloudessa havaittiin noin 1,5 kertaa enemmän punkkeja kuin koirattomissa23. Mutta samassa tutkimuksessa havaittiin myös, että punkinestolääkkeen käytöllä ei ollut vaikutusta punkkikohtaamisien määrään eikä myöskään riskiin ihmiselle sairastua borrelioosiin. Tähän ei ole löytynyt selkeää syytä, mutta tutkijat spekuloivat sen liittyvän punkin käyttäytymiseen: jostain syystä punkki tarttuu ihmiseen herkemmin suoraan metsästä kuin koiran kautta sisätiloihin kuljetettuna. Koiran suojeleminen tai myrkyttäminen – kummin päin sen haluaa laittaa – punkinestolääkkeellä ei vaikuta kovin hyvältä suojalta ihmiselle borrelioosia vastaan.
Jos ihminen haluaa suojautua borrelioosilta biosidien avulla, kannattaisiko hänen käyttää niitä itseensä? Tutkimukset eivät anna sellaisia viitteitä, että esimerkiksi fluralaneeri olisi enemmän haitallista ihmiselle kuin koiralle. Tässä tutkimusasetelmien standardit kuitenkin poikkeavat merkittävästi: lupaa tutkia biosidien haittavaikutuksia suoraan ihmisillä tuskin heltiää. Toisin on muiden eläinten suhteen. Vaikka EU on pyrkinyt vähentämään eläinkokeiden määrää merkittävästi, edelleen noin 8 miljoona eläinyksilöä altistuu vuosittain eläinkokeille Euroopassa. Eläinkokeista 10 % luokitellaan asteeltaan vakavaksi, mikä tarkoittaa kuoleman, vamman tai muun merkittävän haitan aiheuttamista elämelle. Suurimmaksi osaksi vakavia eläinkokeita tehdään juuri tarkastellessa jonkun lääkkeen tai torjunta-aineen turvallisuutta.
Ja osa näistä eläimistä on koiria. Jossain määrin irvokkaana voikin pitää sitä, että lukuisille koirille aiheutetaan vakavaa haittaa ja myös kuolemaa, jotta heidän lajitovereilleen, seurakoirille, voitaisiin antaa sopivaksi arvioitu määrä myrkkyä, jota seurakoirat tahtomattaan levittävät ympäristöönsä vahingoittamaan isoa osaa muista eliöistä, ja ehkä vahingoittuvat samalla itsekin. Ja tämä kaikki tapahtuu sen takia, että seurakoirat välttyisivät taudilta, joka heidän on epätodennäköistä saada, ja jonka oireet ovat yleensä lieviä ja hoidettavissa.
Elämänmyönteisemmän luontosuhteen jäljillä
Ihminen ei ole ainoa laji, joka käyttää myrkkyjä suojautumaan muusta luonnosta tulevalta haitalta. Kun ihmisen käyttämien myrkkyjen määrä on kasvanut voimakkaasti viimeisen sadan vuoden aikana, jossain vaiheessa niiden levittäminen on alkanut näyttää itsepuolustuksen sijaan tuhoamiselta – tällöin voidaankin puhua toksisesta luontosuhteesta kemiallisesti ymmärrettynä. Toksisuudella on kuitenkin myös sosiaalipsykologinen merkitys: ihmisten välisessä suhteessa toksisuuden yksi merkki on suhteen yhden osapuolen harjoittama väkivaltainen kontrolli toista osapuolta kohtaan, jonka seurauksena toinen osapuoli “kuluu loppuun”, näivettyy. Biosidien yhteydessä puhutaan usein tappavasta annoksesta, mutta useimmiten niiden haitallinen vaikutus on luonteeltaan hitaampaa näivettämistä: populaatioiden tasolla näivettäminen näkyy geneettisen diversiteetin köyhtymisenä ja yksilöiden tasolla taas vastustuskyvyn heikentymisenä.
Toksista suhdetta määrittelee usein myös hallitsevan osapuolen itsekkyys: kanssaelo perustuu siihen, että hänen halunsa ja tarpeensa tulee toteutetuksi, minkä alle muiden osapuolien intressit jäävät. Hallitsevan osapuolen sietokyky muista osapuolista koituvaa häiriötä tai haittaa kohtaan on heikko. Tällaisen asetelman voi nähdä selvästi ihmisen suhteessa muuhun luontoon, ja luontosuhdepuhe keskittyy yleensä vain luonnosta tuleviin hyötyihin. Suhde koiraankin voi olla hyvin asymmetrinen, jossa ihminen on valmis saamaan koirasta tulevat hyödyt mutta samaan aikaan halukas karsimaan koirasta piirteet, jotka häntä häiritsevät. Tuo karsiminen usein perustuu koiran oman toimijuuden suitsemiseen ihmisen hallinnan alle. Punkinestolääkkeen voi nähdä osana samaa hallinnan logiikkaa, jonka oikeuttamana voidaan käyttää hyvinkin rajuja keinoja suojautumaan muun luonnon aiheuttamilta haitoilta.
Punkinestolääkkeen kautta voi tarkastella myös biofobiaa, ihmisen joihinkin eliöihin kohdistamaa pelkoa, vihaa, kammoa tai inhoa. Se, että kokee edellä mainittuja tunteita suhteessa muuhun luontoon ei sinänsä ole biofobista, mutta joskus tunteista voi tulla kohteeseen nähden kohtuuttomia ja pakkomielteenomaisia. Tästä voi aiheutua sekä yksilöllistä haittaa, jos ihminen biofobian seuruaksena välttää menemästä monimuotoisiin luonnonympäristöihin eikä siksi saa luonnon terveshyötyjä, että yleistä haittaa, koska biofobian on havaittu tuottavan kielteistä asennetta luonnon monimuotoisuutta edistäviin toimenpiteisiin.
Suomessa esimerkiksi susiin kohdistuu biofobiaa. Anekdotaalinen näyttö puhuu sen puolesta, että maaseudulla sitä koetaan enemmän kuin kaupungissa, koska ne (kieltämättä harvat) kerrat, kun susi on eksynyt esimerkiksi Helsinkiin, eivät ole johtaneet samanlaisiin vainoihin, joihin susikohtaamiset maaseudulla usein johtavat. Kaupunkiympäristö taas vaikuttaa aiheuttavan maaseutua useammin niveljalkaisiin kohdistuvaa biofobiaa: ilmiötä kutsutaan kaupungistuminen-inho-hypoteesiksi24. Koska kaupunkilaiset altistuvat usein vähemmän luonnonympäristöille, saattavat he kohdata niveljalkaisia usein sisätiloissaan. Ja siellä niveljalkaiset – myös muut kuin niin sanotut tuhoeläimet – koetaan usein epämiellyttävinä ja uhkaavina, josta taas saattaa seurata yleisesti niihin kohdistuvaa biofobiaa, halua välttää tai tappaa niitä myös muissa ympäristöissä. Herää kysymys, onko koirien punkinestolääkkeiden käytössä kyse siitä, että kylmän rationaalisesti arvioiden suojaudumme joltakin punkin levittämältä taudilta vai sittenkin siitä, että punkit itsessään on meistä inhottavia?
Vaikka taipumus kokea myös kielteisiä tunteita muuta luontoa kohtaan kulkee meidän perimässä, biofobia on usein kulttuurisesti tuotettua. Ihmisten ja punkkien yhteiseloa Suomessa tarkastelevan Human and Ticks in the Anthropocene (HUTI) -hankkeen tutkijat sanovat Helsingin uutisten haastattelussa, että pelon ilmapiiri on ollut erityisesti viime vuosikymmeninä Suomessa käytävässä punkkikeskustelussa voimakasta25. Niveljalkaisia koskeva uutisointi vaikuttaa muuallakin olevan tyypillisesti haittoja ylikorostavaa ja sensaatiohaluista sekä sisältävän usein myös vääriä faktoja. Eräässä tutkimuksessa esitettiin, että hämähäkkieläimistä koskevasta uutisoinnista pystyttiin vähentämään edellä mainittuja piirteitä, jos jutussa haastateltiin edes yhtä hämähäkkitutkijaa – jonkun muun alan asiantuntijalla ei havaittu olevan samanlaista vaikutusta.26
On toki mahdollista, että pelko kohdistuu punkin sijaan kuitenkin borreliabakteeriin – eikö taudinaiheuttajien pelko ole vain järkevää? Taudinaiheuttajiakin kohtaan on mahdollista kokea liiallista pelkoa eli basillikammoa, jonka on havaittu olevan kasvussa koronapandemian seurauksena27. Basillikammoisen tähtäin ei ole tarkka, vaan hän joutuu taistelemaan taudinaiheuttajien lisäksi kaikkia muitakin mikrobeja vastaan esimerkiksi antibakteriaalisilla pesuaineilla, joiden myynti on kovassa kasvussa – siitä huolimatta, että tutkijat ovat jo pitkään varoittaneet niiden liiallisesta käytöstä. Suhteessa mikrobeihin tutkimuksen ja ihmisten toiminnan välillä vaikuttaa olevan melkoinen kuilu; edellinen painottaa joka “probioottisuutta” ja jälkimmäinen pitää kiinni “antibioottisista” käytännöistä28. Bakteerit, virukset ja muut mikrobit ovat eräänlainen elämän liima, johon maapallon näkyvämpien elämänmuotojen on oltava vuorovaikutuksessa. Evoluutiohistoriallisesti tarkasteltuna kaikkien aitotumallisten eliöiden kehittyminen sellaiseksi kuin ne nyt ovat, on mikrobien ansiota. Mikrobiliittolaiset ovat jokaisen vähänkin monimutkaisemman eliön elämän ja hyvinvoinnin perusta. Vaikka ihminen on itse julistanut itsensä maapallon elämän tilanhoitajaksi, todellisuudessa se rooli on aina kuulunut mikrobeille.
Elämän perusta yleisesti ottaen on monilajisissa vuorovaikutussuhteissa, ja jokainen eliö on elossa vain noiden suhteiden ansiosta. Mutta suhteet tuovat mukanaan myös taakkansa. Sellainen maailmassa olemisen tapa, jossa muusta luonnosta ei koituisi haittaa ja ajoittain kuolemanvaaraakin, ei ole millekään eliölle mahdollinen. Haitoilta ja kuolemanvaaralta on perusteltua suojautua, mutta keinoilla on väliä. Pohdinta eri keinojen luontovaikutuksista olisi saatava paremmin mukaan esimerkiksi siihen hetkeen, kun jotain lääkettä määrätään ihmiselle tai muulle eläimelle.
Jos ehkäisemme borrelioosia, jota ei voi pitää kovin yleisenä tai vakavana sairautena, luontokadon kiihtymiseen yhdistetyillä biosideilla, mitä kaikkia keinoja olemme valmiit käyttämään paljon vaarallisempien tautien kanssa? Kaivetaanko DDT naftaliinista? Tuskinpa, koska jos joku biosidi, kuten DDT tai vaikkapa itse naftaliinikin, on saatu kiellettyä, sen laajempaan uudelleenkäyttöönottoon on merkittäviä esteitä. Todennäköisempää on, että Bayer tai joku muu toimija tekee tarvittavat eläinkokeet ja muun kehitystyön, jotta saa markkinoille uuden biosidin, jonka haittavaikutuksia sitten syynätään kymmenen vuotta eteenpäin, mikä ehkä tuo riittävästi näyttöä, että on se haitallista luonnolle – mikä ei ole yllättävää, koska siihen se on alunperin suunniteltukin –, minkä jälkeen se ehkä intressiryhmien vastustuksesta huolimatta kielletään, josta seuraa uuden biosidin tuominen markkinoille ja niin edelleen.
Voisiko tälle noidankehälle olla vaihtoehto? Voitaisiinko biodiversiteettihypoteesi omaksua konkreettisestikin eikä vain abstraktina ideaalina? Silloin viisampaa ennaltaehkäisyä olisi luonnon monimuotoisuuden tukeminen. Esimerkiksi borrelioosin suhteen on havaittu, että taudin leviäminen voi pysyä paremmin kurissa, kun punkilla on useampia isäntälajeja, joista valita. Silloin myös useampi isäntälajeista voi olla sellaisia, jotka katkaisevat borrelioosibakteerin elinkierron, jolloin borrelioosin esiintyvyys “laimenee”.29
On liian suoraviivaista esittää, että punkinestolääkkeiden käyttö toimisi tätä laimenemisvaikutusta vastaan – veisi siis ojasta allikkoon. Mutta luonto elää keskinäisriippuvuudesta, joiden mekanismit eivät ole kovin hyvin tiedossa. Niveljalkaisten tiedetään hoitavan valtavaa määrää ekologisia toimintoja, joista pölyttäminen on vain pieni osa, ja joita ilman ekosysteemit eivät pysty toimimaan. Isossa kuvassa punkinestolääkkeet ovat osa elämänverkon säikeitä nakertavaa kulttuuria, jonka ekokriisi nyt pakottaa muuttumaan.
Viitteet
1) Samaa voisi ainakin osittain sanoa myös kissasta, johon liittyy moni muukin esittämäni asia tässä kirjoituksessa, jonka olen kuitenkin rajannut koskemaan vain koiraa.
2) Cuellar ym. 2020.
3) Miro ym. 2022.
4) Levy & Magnarelli 1992.
5) Goossens ym. 2003.
6) Jones & Joshi 2021.
7) Groh ym. 2022.
8) Caban & Stepnowski 2021.
9) Preston-Allen 2023.
10) Perkins ym. 2021.
11) Diepens ym. 2023.
12) mt.
13) mt.
14) Cochran ym. 2015; Testa ym. 2019.
15) European Medicines Agency (2023). Reflection paper on the environmental risk assessment of ectoparasiticidal veterinary medicinal products used in cats and dogs.
16) Costas-Ferreira & Faro 2021; Thompson ym. 2020.
17) Yonoichi ym. 2023.
18) Palmieri ym. 2020.
19) Gastaldi ym. 2023.
20) Fluralaneerin LD50-arvo koiralle eli annos, jossa puolet koe-elämistä on kuollut, on >2000 mg yhtä koiran painokiloa kohtaan. Yhdessä annoksessa on noin 50 mg/kg, ja jos koiralle annettaisiin ohjeen mukaisesti 4 kertaa vuodessa 10 vuoden ajan, annetun fluralaneerin kokonaismäärä nousisi 2000 mg/kg. Tämä on vain teoreettinen luku, koska käytännössä kaikki fluralaneeri ei varastoidu kehoon. Toisaalta jo paljon LD50-arvoa pienemmät määrät ovat vaarallisia.
21) Palmieri ym. 2020.
22) Yksi mahdollinen syy näytön puuttumiselle on, että yhteyttä ei ole vielä pystytty tarkastelmaan riittävän isosta joukosta. Koska borrelioosin saaminen on niin harvinainen juttu, tarvittaisiin kymmenien tai satojen tuhansien ihmisten otos, jotta koiranhuoltajuuden mahdollinen riskiä nostava vaikutus tulisi esille. Lienee kuitenkin selvää, että kovin suuri borrelioosin riskiä nostava vaikutus ei ole, koska sellainen näkyisi jo vähän pienemmästäkin otoksesta. Yhteyttä tutkineet tutkimukset koottu: Jones ym. 2018.
23) mt.
24) Fukano & Soga 2021.
25) Helsingin uutiset (2022). Punkkeihin kohdistuu yhä harhaluuloja, tutkija ihmettelee elävältä polttamista – ”Kaksi puutiaislajia on demonisoitu”. https://www.helsinginuutiset.fi/paikalliset/4613210
26) Mammola ym. 2022.
27) Correia & Mammola 2023.
28) Lorimer 2020.
29) LoGiudice 2003.
Kirjallisuus
Caban, M., & Stepnowski, P. (2021). How to decrease pharmaceuticals in the environment? A review. Environmental Chemistry Letters, 19, 3115-3138.
Cochran, R. C., Yu, L., Krieger, R. I., & Ross, J. H. (2015). Postapplication fipronil exposure following use on pets. Journal of Toxicology and Environmental Health, Part A, 78(19), 1217-1226.
Correia, R. A., & Mammola, S. (2023). The searchscape of fear: A global analysis of internet search trends for biophobias. People and Nature, 00, 1– 15.
Costas-Ferreira, C., & Faro, L. R. (2021). Neurotoxic effects of neonicotinoids on mammals: What is there beyond the activation of nicotinic acetylcholine receptors?—A systematic review. International Journal of Molecular Sciences, 22(16), 8413.
Cuellar, J., Dub, T., Sane, J., & Hytönen, J. (2020). Seroprevalence of Lyme borreliosis in Finland 50 years ago. Clinical Microbiology and Infection, 26(5), 632-636.
Diepens, N. J., Belgers, D., Buijse, L., & Roessink, I. (2023). Pet dogs transfer veterinary medicines to the environment. Science of the Total Environment, 858, 159550.
Fukano, Y., & Soga, M. (2021). Why do so many modern people hate insects? The urbanization–disgust hypothesis. Science of the Total Environment, 777,
Gastaldi, M. S., Felsztyna, I., Miguel, V., Sánchez-Borzone, M. E., & García, D. A. (2023). Theoretical and Experimental Study of Molecular Interactions of Fluralaner with Lipid Membranes. Journal of Agricultural and Food Chemistry, 71(4), 2134-2142.
Goossens, H. A., Maes, J. H., & van den Bogaard, A. E. (2003). The prevalence of antibodies against B. burgdorferi, an indicator for Lyme borreliosis in dogs? A comparison of serological tests. Tijdschrift voor Diergeneeskunde, 128(21), 650-657.
Groh, K., Vom Berg, C., Schirmer, K., & Tlili, A. (2022). Anthropogenic chemicals as underestimated drivers of biodiversity loss: scientific and societal implications. Environmental Science & Technology, 56(2), 707-710.
Jones, E. H., Hinckley, A. F., Hook, S. A., Meek, J. I., Backenson, B., Kugeler, K. J., & Feldman, K. A. (2018). Pet ownership increases human risk of encountering ticks. Zoonoses and public health, 65(1), 74-79.
Jones, I. A., & Joshi, L. T. (2021). Biocide use in the antimicrobial era: a review. Molecules, 26(8), 2276.
Levy, S. A., & Magnarelli, L. A. (1992). Relationship between development of antibodies to Borrelia burgdorferi in dogs and the subsequent development of limb/joint borreliosis. Journal of the American Veterinary Medical Association, 200(3), 344-347.
LoGiudice, K., Ostfeld, R. S., Schmidt, K. A., & Keesing, F. (2003). The ecology of infectious disease: effects of host diversity and community composition on Lyme disease risk. Proceedings of the National academy of Sciences, 100(2), 567-571.
Lorimer, J. (2020). The probiotic planet: using life to manage life. University of Minnesota Press.
Mammola, S., Malumbres-Olarte, J., Arabesky, V., Barrales-Alcalá, D. A., Barrion-Dupo, A. L., Benamú, M. A., … & Scott, C. (2022). The global spread of misinformation on spiders. Current Biology, 32(16), 871-873.
Miró, G., Wright, I., Michael, H., Burton, W., Hegarty, E., Rodón, J., … & von Samson-Himmelstjerna, G. (2022). Seropositivity of main vector-borne pathogens in dogs across Europe. Parasites & Vectors, 15(1), 189.
Palmieri, V., Dodds, W. J., Morgan, J., Carney, E., Fritsche, H. A., Jeffrey, J., … & Kimball, J. P. (2020). Survey of canine use and safety of isoxazoline parasiticides. Veterinary medicine and science, 6(4), 933-945.
Perkins, R., Whitehead, M., Civil, W., & Goulson, D. (2021). Potential role of veterinary flea products in widespread pesticide contamination of English rivers. Science of The Total Environment, 755, 143560.
Preston-Allen, R., Albini, D. A. N. I. A., Barron, L. E. O. N., Collins, C. M., Dumbrell, A. L. E. X., Duncalf-Youngson, H. A. M. I. S. H., … & Perkins, R. (2023). Are urban areas hotspots for pollution from pet parasiticides? Grantham Institute Briefing note No 15.
Testa, C., Salis, S., Rubattu, N., Roncada, P., Miniero, R., & Brambilla, G. (2019). Occurrence of Fipronil in residential house dust in the presence and absence of pets: a hint for a comprehensive toxicological assessment. Journal of Environmental Science and Health, Part B, 54(6), 441-448.
Thompson, D. A., Lehmler, H. J., Kolpin, D. W., Hladik, M. L., Vargo, J. D., Schilling, K. E., … & Field, R. W. (2020). A critical review on the potential impacts of neonicotinoid insecticide use: current knowledge of environmental fate, toxicity, and implications for human health. Environmental Science: Processes & Impacts, 22(6), 1315-1346.
Yonoichi, S., Hirano, T., Hara, Y., Ishida, Y., Shoda, A., Kimura, M., … & Hoshi, N. (2023). Effects of exposure to the neonicotinoid pesticide clothianidin on mouse intestinal microbiota under unpredictable environmental stress. Toxicology and Applied Pharmacology, 116795.
