Kaisa Honkalan novelli “Katolla” pääsi palkintosijoille Katsauksen keväällä 2020 järjestämässä Karanteenikirjoituksia-novellikilpailussa.
Yön viimeiset suojavaatteet oli riisuttu ja viety tuhottavaksi. Laitoshuoltajat Sulina ja Chauen istuivat sairaalan kattoterassilla muovituoleilla. Heidän tupakkansa välkkyivät yössä ja piirsivät taivaalle savuvanoja, jotka himmensivät tähdet. Kumpikin oli liian väsynyt lähteäkseen kotiin.
— Luitsä johtajan meilin? Sulina kysyi.
— Joo. Koreeta paskaa.
Johtaja oli kiittänyt heitä urheasta taistelusta koronaviruksen vastaisessa eturintamassa. — Terveisiä juoksuhaudoista, Sulina sanoi jäyhällä uutisäänellä. — Töitä riittää, palkkaa ei. Rintamalla kulkee kavala virus. Sairasvuoteet täyttyy ihmisistä, jotka ei saa henkeä, joiden keuhkoja viiltää, joiden mielen kuume himmentää. Ja kun vuoteet on varattu sairaille ja kuoleville, naiminen loppuu. Sinkut ei uskalla deittailla. Pariskunnat on vangittu koteihinsa. Ne kyttää toisiaan kellon ympäri ja hautoo eroa. Tai murhaa.
Sulina lopetti uutislähetyksen. Hän veti savua sisäänsä ja antoi sen valua huuliltaan ylöspäin. Chauen kysyi, pitäisikö hänen pariutua ennen seuraavaa pandemiaa. Vai olisiko seksirobottien kehitys silloin riittävän pitkällä?
— No, jälkimmäinen on todennäköisempää, sanoi Sulina.
Chauen hymähti. Hän oli nostanut takin kaulukset pystyyn. Huhtikuun illat tihkuivat lupauksia lämmöstä ja elämästä. Ja armottomat yöt iskivät niiltä ilmat pihalle.
— Tiedätsä sen tyypin, joka yritti suikkista? Chauen kysyi.
— Kolmoskerroksessa? Joo.
— Se oli kuulemma kertonu kavereilleen, et se ei enää jaksa. Ei etätöitä, ei yyteitä, ei kersoja, jotka huutaa apua läksyissä tai juoksee ympäri huonetta. Ei saumaa saada lapsenvahtia kuukausiin. Ei aikaa syödä, ei edes surra tai pelätä. Se kerto tän kaiken, mut Zoomissa oli huono yhteys, kaverit kuuli vaan rätinää. Ne nyökkäili ja hymyili kohteliaasti, ajatteli että se juttelee jotain kivaa. Seuraavana yönä se otti kasan pillereitä ja kulautti ne alas litralla käsidesiä. Ei kai päässy Alkoon asti.
— Mistä se sai niin paljon käsidesiä?
— Siltä heebolta joka myy pirtua ja blossia huoltiksen vieressä. Nyt se diilaa myös desaria ja repaleisia kasvomaskeja, Chauen tiedotti.
Sulinalla ja Chauenilla oli työnsä puolesta pääsy desinfiointiaineisiin ja maskeihin kun he niitä tarvitsivat. Eräänlaista rikkautta, Sulina mietti. Hän oli aina tiennyt, että kasvomaskeja joskus tarvittaisiin, mutta ei olisi voinut kuvitellakaan, että niistä tulisi pulaa. Siitähän viranomaisille maksettiin, että varautuivat kriiseihin. Ja eikö tämä ollut aika mitätön virus muihin mahdollisiin uhkiin verrattuna? Tulevat pandemiat leviäisivät nopeammin ja tappaisivat tehokkaammin. Sulina rypisti kulmiaan. Jos kriiseihin varautuminen oli aina tätä luokkaa, hän voisi lyödä vetoa, että näkisi jonain päivänä ihmiskunnan tuhon. Mutta sen vedon voittamisesta ei ehtisi iloita pitkään.
Sulina sytytti uuden tupakan. Hän kertoi Chauenille vaaristaan, jonka mieli mureni kuin kuiva keksi.
— Ennen vaari kävi monta kertaa viikossa katsomassa parasta kaveriaan hoitokodissa. Tai ainoaa kaveria, muut on kuolleet. Nyt tää kaveri kuoli koronaan ja vaari on ihan yksin. Kukaan ei käy sen luona eikä se uskalla käydä missään. Se on alkanu unohdella asioita: jääkaapin ovi jää auki tai kahvikone yöksi päälle. Vaari näkee unia sodasta. Sen pitää paeta tai kuolla, menettää perheensä, ja se haluis sanoa bestikselleen hyvästit mut ei löydä sitä mistään, se etsii ja hakee, on hirveä kiire ja se pelkää pahinta. Ja se herää sotapainajaisesta, ekaa kertaa vuosikymmeniin, ja sen sydän jyskyttää, puskee peiton läpi. Se kerto tän mulle puhelimessa yks päivä. Vaari sano, et korona on sen kolmas maailmansota. Mä yritin lohduttaa, mut se sano vaan mitäh, se kuulee tosi huonosti. Ja nyt se vielä kadotti kissansa.
— Miten? Chauen tiedusteli.
— Vaari unohti ikkunan auki ja mirri livahti ulos.
— Jännää, mun serkku löysi just kissan, Chauen kertoi.
— Millasen?
— Mustan. Asuuks sun vaari Musiikkitiellä?
— Ei, kaukana sieltä. Vaikka senkin kissa on kyllä musta, Sulina sanoi.
— Mun serkku oli tosi ilonen siitä kissasta. Se on yksin ja raskaana. Sen on vaikea hengittää, kun kohtu painaa keuhkoja. Se luki jostain, että odottaja tarvitsee kanssaihmisten kosketusta, joka vapauttaa oksitoniinia. Eikä kukaan halaa sitä, ei kättele, ei edes tuu lähelle. Yks päivä se laitto kätensä mahalle ja tunsi vauvan potkun kättä vasten. Se oli eka kerta seitsemään viikkoon, kun se koki ihmisen kosketuksen. Joten se tilas kaupasta ison keltaisen nallen rutistellakseen sitä. Oli laittamassa nallea ikkunalaudalle, kun se näki pihalla kissan. Katti katsoi serkkua suoraan silmiin, alko kiivetä syreenin runkoa pitkin ja hyppäs parvekkeelle. Nyt kissa asuu serkun luona, naukuu ja kiehnää sitä vasten. Ja se halailee ja paijaa sitä.
— Eli sun serkkus varasti jonkun kissan?
— No kai sen vois niinkin sanoa. Tai sitten kissa varasti itse itsensä.
Chauen hiljeni ja katseli taivaalle. Nyt ihmiset olivat yksinäisiä kuin tähdet tai kiertoradoilleen juuttuneet planeetat. Mikään elokuva tai kirja ei kuvannut elämää, jota he elivät. Niissä suudeltiin, istuttiin ravintoloissa, juhlittiin yhdessä. Kun elokuvaihminen tappeli, hän otti vihollisensa niskalenkkiin. Koronamaailmassa parhaat kaveritkin pitivät turvaväliä. Ja kun tästä keväästä jonain päivänä kuvattaisiin epookkielokuvia, katsojat tunnistaisivat aikakauden maskeista ja vessapapeririidoista.
Sulina keskeytti Chauenin mietteet.
— Nojaa. Ainakin sun serkkus on yksin vastuussa terveydestään. Mun kaveri asuu vastaanottokeskuksessa, samassa huoneessa monen muun kanssa. Ja yks niistä käy paljon ulkona, pelaa korista porukassa. Nenät hipoo toisiaan, kun ne taistelee pallosta. Tyyppi palaa huoneeseen ilosena ja hikisenä. Mun frendi miettii, kuinka monta ihmistä on hönkiny ja pärskiny sen päälle, onko se edes pessy käsiään. Kaveri on nukkunu huonosti vuosikausia. Sen kroppa suree asentoja joihin salainen poliisi sen väänsi, mieli menetettyjä ystäviä ja perhettä. Se kuulee yhä päässään, kuinka ihmiset kirkuu viereisessä sellissä, haistaa veren ja oksennuksen. Ja se odottelee päätöstä turvapaikasta, miettii joutuuko takaisin. Nyt sillä on seuranaan myös koronan pelko, joka nostaa laineita sen myrskyssä, eikä se uskalla ummistaa silmiään.
Chauen huomautti, että ehkä koristyypillä oli ihan yhtä kamalaa. Ehkä peli oli hänen ainoa ilonsa.
He vetivät keuhkonsa täyteen savua ja yötä. Sulina aloitti lorun, jota he olivat toistelleet kuukauden verran.
— Pitäis kai lopettaa röökinpoltto.
— Joku päivä, Chauen lausui oman repliikkinsä. Sitten hän nousi raukeasti tuolilta ja pudisteli käsivarsiaan. Hän siirtyi terassin reunalle ja tiiraili kaiteentakaista maailmaa. — Tuu kattomaan. Ne on liikkeellä.
Sulina nousi ja asteli kaiteen luo. Metrin päähän Chauenista.
He näkivät hiljaisen kaupungin, jossa pimeys läikkyi valaistuille kaduille. Tummista seinistä sikisi varjoja, jotka hiipivät omiin suuntiinsa. Yksinäisiä kulkijoita, jotka ottivat maan haltuunsa päiväihmisten jälkeen. Yö antoi heille tilaa juosta ja kävellä ilman huolta. Lähipuiston nurmella istui ihmisiä öisellä piknikillä, juhlimassa jotain vaaran arvoista. Heitä oli kymmenittäin — enemmän kuin piti — mutta etäällä toisistaan, omien vilttiensä turvissa. Joku heitti kärrynpyöriä viileällä kevätnurmella. Viereisen kadun halki syöksyi joukko pyöräilijöitä, hajanaisena ryppäänä, silti yhdessä. Nyt heidän ei tarvinnut väistellä ohikulkijoita liian läheltä, ei saada peräänsä äkäisiä huutoja. He kiitivät tyhjää katua pitkin, vilahtivat ohi katsetta nopeammin.
— Ootsä ikinä pyöräilly öisin? Siinä on hurjaa vapautta, joka tuntuu koko kropassa, Chauen arvioi.
— Noilla on riittävät välit kävelyyn, ei pyöräilyyn. Kuinkakohan moni päätyy tehohoitoon? Sulina mietti.
— Kuka tietää? On aina parempi elää kuin kuolla. Ja noi haluaa elää.
Jalkakäytävällä kulki pikkuinen hahmo, musta kissa. Se seurasi yön tienviittoja, tassutteli talojen ja maailmojen välillä. Kissa kääntyi valottomalle kujalle ja suli sen pimeyteen.
