Eeva K. Kallio: Kun aika ei riittänyt – sivistys, henkinen kasvu ja 24/7/365

PsT Eeva K. Kallio on aikuisiän kognitiivisen kehityksen dosentti ja kansainvälisesti tunnettu viisaustutkija Jyväskylän yliopistossa.


Elämäämme – ainakin vallitsevasta, eurooppalais-amerikkalaisesta perspektiivistä katsottuna – on kuvattu yhä enenevästi monimutkaistuneeksi. Arjen jokapäiväiset vaatimukset ovat moninaisia, ja joudumme kestämään jatkuvaa asioiden vyöryä, eri kanavien tiedonvälitystä, etätapaamisia, keskustelua, päätöksentekoa – ja näiden lisäksi monenlaista muuta sälää. Ehkäpä elämänmuotoamme voi sanoa hyvällä syyllä lieväksi kiihkomielisyydeksi.  Olemme sairastuneet yltiömäiseen levottomuuteen, ryntäilemme sinne tänne, emme pysähdy, ja sen minkä teemme, teemme mahdollisesti kiireessä. Odottavien töiden pino kasvaa työpöydällä, ja se on iso.  Silti emme voi koskaan jäädä mistään paitsi. Onko liian suuri pettymys jäädä ilman, jos emme näkisi ja kokisi jotain uutta ja tärkeää ensimmäisten joukossa? Vaikka olisimme uupuneita, juoksumme jatkuu. Vaikka koko ihmiskuntaa koskeva vakava kriisi on päällä, ja vieläkin vakavampia tulossa, keksimme keinon jatkaa maniaamme: aamusta iltaan loppumatonta askartelua ja aktiivisuutta. Eräs yrittäjä totesi sivumennen ja hyvin paljastavasti, että meillä on käytettävissä olevaa aikaa vain 24/7/365 – ja jossakin välissä pitäisi nukkuakin, edes muutama tunti!

Tätä kiihtynyttä elämää voi tietysti tarkastella monelta eri näkökulmalta – esimerkiksi, mitkä psykologiset motiivit meitä ajavat takaa? Yksilölliset syyt voivat olla monenlaisia, enkä halua sortua kyökkipsykologisointiin. Olen silti miettinyt usein, mistä tämä ahneutemme kumpuaa ja mikä merkitys on kateudella ja kilpailuvietillä. Ja olemmeko rehellisiä, haluammeko todella tällaista elämää? Onko ihmiskunnassa tapahtunut aitoa kehitystä moraalis-eettisesti myönteiseen suuntaan tunnetun historiamme aikana? Olemmeko viisastuneet, sivistyneet? Vaikka näkisimmekin, että toimintamme on osa jotain sellaista, joka on ehkä kollektiivisesti peruuttamatonta ja tuhoisaa (kuten jatkuva kulutus), oman toiminnan rajoittaminen on silti vaikeaa.  Omassa kulttuuriympäristössämme jo Raamatussa, Paavalin kirjeessä 7.21 roomalaisille, on monia vuosituhansien takaa kuvattu tätä paradoksia: ”En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo — Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta”.

Elämänmuotomme patologia näyttää selvälle: olemme tuhoamassa kiihkeällä rytmillämme itsemme ja ympäristömme, kuljemme tietoisesti säilymisen ja tuhoutumisen rajamailla. Levoton elämänrytmi jatkuu, vaikka koronakriisi sai osittaisesti alkuvaiheessaan kaiken hiljentymään ja tulevaisuuspuhe painottaa edelleen taloudellisen kasvun uusia visioita kriisin jälkeen: sama leikki jatkukoon, kalenterit täyteen ja ei rauhoittumista! Mutta on myös muita, ehkä hiukan arkaillen esitettyjä kysymyksiä on. Millainen voisi olla uusi kulttuuri kaiken tämän jälkeen? Kuinka voimme rakentaa uuden elämäntavan?  Mitä arvoja meidän tulisi tulevaisuudessa viljellä?

Kehitys ja henkinen kehitys

Pohdiskelen seuraavassa kehityksen ja kasvun teemoja. Käsitteellisesti näitä on avattu liian vähän, vaikka elämmekin kulttuurissa jossa jatkuva oppiminen ja kasvu ovat tärkeitä arvoja.   

Käsite henkinen kasvu on vakiinnuttanut paikkansa myös Suomessa, vaikkakin rinnakkaisia käsitteitä on – voidaan puhua psyykkisestä, vertikaalista, sisäisestä kasvusta tai jopa itsekasvatuksesta, kuten myös viisastumisesta ja sivistymisestä – ja ainakin jossakin määrin viitataan samaan tai lähekkäisiin ilmiöihin. Akateeminen tarkkarajaisuus on kuitenkin tarpeen. Filosofi Lauri Rauhalaa mukaillen, ihmisen yksi perustava olemisen tapa on tajunnallisuus (kehollisuuden ja situationaalisen lisäksi). Tajunnallisuus voidaan jakaa psyykkiseen ja henkiseen tasoon. Psyykkisellä tajunnallisen tasolla viitataan kokemuksellis-elämykselliseen merkityksenantoon: siihen, kuinka yksilöllisesti koemme todellisuuden.

Henkisellä tajunnallisuuden tasolla viittaan Rauhalan mukaisesti ihmisen itsetajuntaan eli kykyyn arvioida omaa itseään. Se viittaa myös samalla arvotajuntaan, kykyyn ymmärtää esimerkiksi hyvyyden, totuuden ja kauneuden kaltaisia ilmiöitä.  Henkisyyden alueelle luetaan myös abstraktiot: käsitteet ja ideamaailma. Tällöin hengellisyys poissuljetaan henkisyyden käsitteestä: hengellisyyden alueelle kuuluvat transsendenssiin ja transpersoonallisuuteen liittyvät uskomukset, kuten uskomukset Jumalasta.  Hengellisyyden käsite on siis lähellä uskonnollisuuden käsitettä Rauhalan mukaan. Kun puhun henkisestä kasvusta tässä annetun määritelmän mukaan, kysymys on kuinka, millä tavoin ja miten itsetajunnallisuutta, arvotajuntaa, moraalis-eettistä ja käsitteellistä, itsereflektoivaa ymmärrystä tulisi harjoittaa. Henkisyyden alueelle voidaan lukea myös viisauden hyve ja sivistyminen arvona.

Asiasta paljastuu useita kysymyksiä, joita on syytäkin tarkemmin pohtia.  Mitä kehitys ja muutos tarkoittavat? Onko kyseessä tasolta aina ylemmälle tasolle siirtyvä (hierarkinen) vai ilman keskinäistä arvottamista, vaiheesta seuraavaan laadullisesti erilaiseen vaiheeseen siirtyvä (ei-hierarkinen) kehitys? Miksi jatkuvasta kehityksestä tullut niin arvostettu kulttuurissamme, ja onko toive henkisestä kehityksestä osa tätä jargonia? Onko henkisessä kehityksessä kyseessä normatiivinen muutos, johon ihmisen tulisi tai pitäisi edetä? 

Kehityksen ja kasvun käsitteitä ei juurikaan käsitellä länsimaisessa tieteessä, vaikka ne ovat osa valtavirtaa kulttuurissamme.  Juuri filosofian tehtävä on kuitenkin kaivaa esille näitä usein piileviksi jääviä olettamuksiamme. ”Kehitys” ja ”kasvu” ovat sisäänrakennettuina eurooppalais-amerikkalaiseen kulttuuriin ja kun siihen liitetään määre ”henkinen”, kyse on usein vielä jostakin vaativammasta kuin tavanomaisessa kasvussa.

Fyysinen kasvu ja kehitys ovat epäämättömiä. Ihminen muuttuu, käy lävitse havaittavia kasvun ja rappeutumisen vaiheita syntymästä kuolemaan. Biologiselle kasvulle ja muutokselle on olemassa määritetyt muotonsa: ns. normaali kehitys noudattaa normaalirajaisia lakejaan – mikäli näin ei käy, puhutaan epätavanomaisesta kehityksestä. Esimerkiksi vammautuneena syntyminen tai myöhempi vammautuminen ovat poikkeamia tästä ”ihmisideaalista”. Tässäkin yhteydessä voi miettiä sitä (kuten yllä henkisen kasvun kohdalla) normatiivista ja arvottavaa asennetta joka ilmiöön sisältyy.

Biologisen kehityksen selkeästä kehitysvaiheajattelusta on otettu mallia myös kehityspsykologiaan: ihmisen psyykkinen muutos kuvataan usein vastaavanlaisina laadullisesti erilaisina tasoina tai vaiheina. Tosin ymmärrystä elämänkulun vaiheittaisuudesta on esiintynyt jo antiikista asti: jo esimodernina aikana Ptolemaioksen käsityksen mukaan elämänkulku oli jaettu erilaisiin vaiheisiin.   Kehityspsykologit ovat esittäneet malleja mm. siitä, kuinka ihmisen moraaliajattelu, päättelytaidot, tai tietoisuus kehittyvät hierarkisesti yhä korkeammalle.  Filosofi Ken Wilber on jopa esittänyt mallin, jossa integroidaan useita erilaisia maailmankuvia sekä uskontoja ja ne nähdään osana koko ihmiskunnan hierarkista tietoisuuskehitystä. Psykologiset korkeimmat kehitysvaiheet ovat tutkimuksissa osoittautuneet harvinaisiksi: vain muutama prosentti hallitsee kullakin erityisalueella korkeimman kehityksen, mutta alemmilla tasoilla on sen sijaan ruuhkaa.   

Mistä kuitenkaan tiedämme, että jonkin kehitysaskel on ylempi kuin sitä edeltävä kehitys?  Yleisesti ottaen vieläkin vakavampi kysymys on, mihin perustuen määrittelemme jonkin asian toista arvokkaammaksi?  Kuka määrittää perusteet ja mihin perustuen – taloudelliseen, tai johonkin muuhun seikkaan vedoten?  Mainitsin edellä henkisen kehityksen käsitteen. Onko henkinen kehitys (kuten myös viisastuminen ja sivistys) aina arvokkaampaa kuin olemassaolo ilman tällaista kehitystä? Voiko ei-henkinen olla yhtä arvokasta kuin henkinen? Kenen etuja henkisen kehityksen sisällyttäminen osaksi materialistista kulttuuriamme palvelee – tavoitellaanko tällä itse asiassa joidenkin ryhmien aineellisia tavoitteita, jolloin koko idea henkisestä kehityksestä kääntyy päälaelleen?

Henkinen, edellä olevan määritelmän mukaisesti, on pitkälti kulttuurisesti määrittynyt.  Kulttuurin perusytimessä ovat arvot. Ne viittaavat perustaviin tavoiteltaviin päämääriin ja yleisiin valintoihin ja toimintamalleihin, joiden mukaan ihmisyhteisö ohjautuu. Puhtaasti käsitteellisenä niitä ei voida palauttaa aineelliseen todellisuuteen. Henkisen kehityksen ytimessä on arvojen mukaan ohjautuminen kohti ideaalia: ihanteen käsite nousee siis jälleen esille, kuten on kyse usein myös psykologisessa kehitysajattelussa. Myös viisauden ja sivistymisen ideat voi mielestäni palauttaa ihannetilan tavoittelemiseen: siihen kuinka asioiden tulisi olla, kuinka ihminen toimisi parhaimmillaan. Vaikkakin tietyt perusarvot – esimerkiksi ihmisarvo – on syytä ymmärtää universaaleina, kaikkia sitovina, on olemassa myös kulttuurista vaihtelua mitä arvoja painotetaan eri ihmisryhmissä. 

Ihmisen ideaalitilan kuvauksena henkinen kehitys, kuten myös keskustelu viisaudesta ja sivistyksestä, näyttävät olevan eri filosofioille ja kulttuureille varsin yhteinen, ja mikäli tähän liitetään transpersoonallinen ulottuvuus, myös uskonnot on luettava mukaan.  Näihin käsitteisiin olen osoittanut sisältyvän piileviä arvoja ja normatiivista hierarkkisuutta, joka on syytä ottaa huomioon tulevassa keskustelussa. Voimme helposti luiskahtaa ajattelutapaan, jossa vain viisaus, henkinen kehitys ja sivistys ovat ainoastaan tavoittelemisen arvoisia ja ”korkeimpia” päämääriä.  Näin niistä voi tulla ehdottomia kahleita, joka ei salli erilaisuuden ilmenemistä – kun jokin tavoite otetaan yksinomaiseksi päämääräksi, muulla tavoin ajattelijat eivät tule välttämättä kuulluiksi.  Toiseksi olisi hyvä nähdä henkiseen kehitykseen liittyvä markkinoituminen: vaikka tavoitteet ovat ylevät, materialistinen kulttuuri ottaa voi ottaa niistä osansa ja ihanteellinen päämäärä muuttuu irvikuvakseen. 

Välineet, tavat ja metodit sivistyksen mahdollisuuksien kehittämiseksi voivat todellakin vaihdella kulttuureittain ja usein ne ovat osa pitkää historiallista perinnettä. Moderni tieteellinen tutkimus on osoittanut, että monet näistä kokemustietoon perustuvat metodeista ovat hämmästyttävän toimivia ajassamme. Mindfulness (sekä sen ns. itäinen ja läntinen suuntaus), stoalaisten ja muiden filosofikoulukuntien henkiset harjoitukset, erilaiset staattisen sekä liikemeditaation muodot kuten jooga ja muut vastaavat metodit sisältävät harjoitusteitä, joita kulkien voi edistyä. Suurta osaa näistä metodeista myös tutkitaan jatkuvasti, ja niistä on osin saatu hyvin lupaavia tuloksia. Näitä teitä näyttää yhdistävän pitkäjänteisen harjoittelun idea. Kehittymistä ja muutosta ei tapahdu ilman systemaattista ja johdonmukaista aktiivisuutta. Se ei toimi niin kuin omassa ajassamme asiat on laitettu toimimaan: heti! Ihmisen osa on siis muokata itseään: henkinen kehitys vaatii ponnistelua, työskentelyä, itsekasvatusta. Se ei kuitenkaan ole päämäärältään vain itsen kehittämistä, vaan sosiaalista toimintaa: ihmisen tehtävä on ylittää oma itsekkyytensä, joka on tehtävistä vaikein.

Lopuksi

Esitin edellä kysymyksen, mihin perustuu henkisen kehityksen asettaminen korkeimmaksi kehitysvaiheeksi. Lukijalle on hyvä kertoa, että kaikkea psyykkistä kehitystä ei aina määritellä  yhä korkeammille tasoille etenevänä (hierarkkisena), vaan voidaan puhua myös erilaisista ei-hierarkkisista kehitysvaiheista pitkin elämänkulkua. Tällöin vaiheiden keskinäinen ”paremmuusjärjestys” jää pois. Mutta vaikka kyse olisikin tällaisesta ei-hierarkkisesta kuvauksesta, henkinen, arvoihin ja viisauteen liittyvä kasvu nähdään kuitenkin osana ihmisen elämänkaarta, kuten esimerkiksi Erik H. Erikson on todennut.  Ottipa henkiseen kasvuun kumman näkökulman tahansa – hierarkkisen tai ei-hierarkkisen – se näytetään siis väistämättä liitettävän osaksi ihmisen olemassaoloa. Muutoksen kuvaustavasta riippumatta ihmisen nähdään joutuvan tavalla tai toisella ratkaisemaan elämässään perustavia eksistentiaalisia ja arvopohjaisia kysymyksiä.

On luonnollista ajatella, että kulloinenkin ilmiö tai aikakausi kehittää itselleen vastavoiman. Kiihkomielinen kulttuurimme on kestänyt jo tarpeettoman pitkään, ja on kuin elämän sisäinen logiikka yrittäisi laittaa sille jarrun globaalilla pandemialla. Kun ihminen on hyvin väsynyt ja stressaantunut, hän sairastuu flunssaan – ja ei parane, ellei ole ollut täysin levossa ja rauhassa pidemmän aikaa. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, joka kipuilee kokonaisvaltaisesti stressiä ja liiallisuutta. Ehkäpä kiihkomielisyytemme vastavoima onkin ollut tämä kollektiivinen sairastuminen, joka yrittää ”pakottaa” meidät pysähtymään, rajaamaan elämäämme. Ehkäpä se antaa meille pidemmällä tähtäyksellä myös mahdollisuuden tavoitella vastakkaisia asioita: hidasta muutosta ja ei-aineellisia, arvoihin, henkiseen kasvuun ja itsekasvatukseen kuuluvia ulottuvuuksia? Ja toivottavasti jotain liiallisuuksiin menneestä elämäntavasta uutta oppineena.

LÄHTEET

Kallio, E. (2016). Aikuisuuden ajattelun kehityksen laaja kenttä–perusteita ja avoimia kysymyksiä. Teoksessa E. Kallio (toim.) Ajattelun kehitys aikuisuudessa–kohti moninäkökulmaisuutta. Jyväskylä: Jyväskylän yliopistopaino, 15-56.

Pulkki, J. (2020). Varsinainen minä ja henkisyys ekososiaalisen kasvatusfilosofian aspekteina. Kasvatus51(3), 302-316.

Salonen, A. O., & Joutsenvirta, M. (2018). Vauraus ja sivistys yltäkylläisyyden ajan jälkeen. Aikuiskasvatus38(2), 84-101.

Spännäri, J. &  Kallio, E.K. (2020). Viisaus. Käyttäjän opas. Jyväskylä: Tuuma.

Katso myös

Valikko