Ilta ja Severi Hämäri: Sivistyneestä ihmisen syönnistä – essee ihmissyönnin historiasta ja filosofiasta

FM Ilta Hämäri on kansatieteilijä, käsityöperinteen tutkija ja aikuiskasvattaja. FM Severi Hämärion aikuiskasvattaja, puhetaidon opettaja, Kriittisen korkeakoulun puheenjohtaja sekä filosofinen sivustakatsoja.


Makuasioista ei voi kiistellä, ihminen maistuu kuulemma porsaalta.

Ihmissyönti vaikuttaa kaukaiselta. Edellisen kerran suomalaiset olivat kansakuntana varmistetusti ihmissyönnin partaalla reilu kolmesataa vuotta sitten nälkävuosina 1697-99. Osaltamme olemme myös aiheuttaneet ihmissyöntiä Toisen maailmansodan aikana, esimerkiksi tukemalla Natsi-Saksan joukkoja ja vaikeuttamalla muutoinkin sotatoimilla Leningradin elintarvikehuoltoa 1941.

Vaikkakin kosketuksemme todellisiin tapahtumiin onkin etäinen, ihmissyönti on elämässämme läsnä. Mielikuvia ihmisen syönnistä käynnisteli lapsena luetut Tarzan-kirjat, joissa lähetyssaarnajien “alituisena uhkana” oli viidakkohemojen “padat ja kattilat”. Samoin ajattelua viritti teinivuosina luettu Veikko Huovisen Rasvamaksa. Näiden kirjojen ennakkoluuloinen ja suorastaan rasistinen sekä fantasioiva käsitys paitsi afrikkalaisista kulttuureista niin myös kannibalismista onkin todella auennut vasta aikuisena. Ihmissyöntiä on tiettävästi harjoitettu laittomissa ja yleisesti paheksutuissa kulttimenoissa eteläisessä Afrikassa. Nykyaikainen, realistisempi kaunokirjallisuus käsittelee näitä surullisia tapauksia rikoksina, kuten Mwa Ramotswen tutkimuksia -kirjasarjassa. Ihmissyöntiä puolestaan esiintyy tänä päivänä länsimaissa niin rikosten yhteydessä kuin valkoisen hyvinvoivan ihmisen outona kulttina syödä istukoita.

Kirjoituksemme käsittelee sitä, miten me koemme ihmissyönnin eli antropofagian. Se ei ole tieteellinen tutkielma, vaan selvitys mielikuvista ja todellisuuden sekä populaarikulttuurin suhteesta. Minkälainen kulttuurillinen alkukuva on ihmissyönti– miten se vaikuttaa ajatteluumme sekä suhteeseemme (herkullisiin) kanssaihmisiin?

Ihmisen syönti kulttuurisena tekona

1990-luvun kulttisarjassa Salaisissa kansiossa kokonainen kaupunki sairastuu mysteerisesti samalla kun ihmisiä katoaa alueella. Selviää, että kaupungissa on syöty sekä paikallisia että tuntemattomia jo sukupolvien ajan, koska sen koettiin yhdistävän asukkaita. He saivat myös yhdessä ns. hullun lehmän- eli Creutzfeldt–Jakobin taudin, joka rappeuttaa aivot ja selkäytimen.

On vaikea olla tuntematta empatiaa sairastuneita kohtaan, sillä kyseessä ei ole pelkästä fiktiosta. Papua-Uudessa-Guineassa, tuossa antropologien unelmasaaressa, fore-heimon jäsenet sairastivat kuru-tautia. Vasta kuolemien vähennettyä ymmärrettiin sen liittyvän vainajan syömiseen liittyviin perinteisiin. Hautajaisissa miehet söivät lihan, naiset ja lapset erityisesti aivot, joiden kautta tauti tarttui heihin. Sairastumiset loppuivat, koska osa väestöä tuli immuniiksi taudille, mutta myös koska Australia kielsi ihmissyönnin. 1960-luvulla. Australia siis kielsi ihmissyönnin.

Antropologisesta näkökulmasta tarkastellen ihmissyönnissä ei juurikaan ole ollut kyse nälästä. Esimerkkinä tästä käy ehkä tunnetuin tähän päivään jatkuva perinne, jossa intialaiset aghori-askeetit syövät polttohautauksesta jääneitä ruumiinosia ja keräävät ihmisten pääkalloja, koska he kokevat uskonnolliseksi velvollisuudekseen tabujen rikkomisen.

Atsteekit, joiden kukoistuskausi päättyivät espanjalaisvalloituksiin 1500-luvulla, puolestaan uhrasivat jumalille kallisarvoista mitä tiesivät, verta. Sen vuodattamisen kautta toivottiin hedelmällisyyttä ja ennen kaikkea luotettavia sadekausia. Uhrit valittiin usein ritualistisissa, ennalta sovituissa “kukkaissodissa”, joissa veren vuodattamista varottiin ja tappaminen oli kielletty. Valittua kohdeltiin kunnioittavasti, kunniavieraana ja perheenjäsenenä, ennen ja jälkeen kuoleman, sillä temppelin huipulla tapahtuneen uhrauksen jälkeen hänet vietiin vangitsijansa kotiin ja syötiin perheen ja naapurien kesken. Atsteekeille, jotka elivät suhteellisessa yltäkylläisyydessä, kaikki tämä oli vain uskon harjoitusta.

Murhamiehet ja “kannibaalit”

Sarjamurhaaja on terminä varsin uusi. Varhaisia murhaajia kutsuttiin ihmissusiksi, varsinkin silloin kun veritekoon liittyi ihmislihan syöntiä. Näitä murhaajia ei nähty enää ihmisinä, sillä eihän kukaan kristitty ihminen kohtele toista niin julmasti, eihän?

Venäjän ahkerimman sarjamurhaajan ja ihmissyöjän Andrei Tšikatilon pidätys näytettiin uutisissa. Uutisissa joita katsoessa illallinen oli juuri katettu ja saattoi jäädä koskemattomaksi, kun hänen varastonsa lihoineen avattiin lähetyksessä. Varoitus herkille katsojille tuli useamman vuoden liian myöhään. Hänenkin tekojaan ja niiden taustoja käsitellään dokumenteissa, kirjoissa ja podcasteissa. Nykyään pohditaankin hyvinkin paljon miksi ihminen murhaa ja miksi hän syö uhrinsa. Tekijää pyritään ymmärtämään. Jeffrey Dahmer, “Milwaukeen kannibaali” ilmeisesti halusi pitää syömänsä ihmiset lähellään, omistaa heidät kokonaan.

“Tokion kannibaali” Issei Sagawa on jo vapautunut vankilasta, tekemästään murhasta ja ihmissyönnistä huolimatta. Japanin pääkaupungissa hän edelleenkin haaveilee ihmislihan syönnistä ja ruumiin käyttämisestä seksiin. Dokumenttielokuvassa hän näyttää aivan vaarattomalta ja puhuu kameralle vilpittömästi tulevaisuuden suunnitelmistaan pienet pyöreät silmälasit kiiltäen.

Janne Hyvönen ja Virpi Butt päätyivät 2000-luvun alussa tuhoamaan todisteita tekemästään rikoksesta ihmissyönnin avulla. Paloittelumurhasta näyttää olevan lyhyt matka uhrin syömiseen. Jopa Suomessa askeleen ottaminen voi tuntua loogiselta, erityisesti humalassa.

Kuuluisia naispuolisia sarjamurhaaja-ihmissyöjiä on hyvin vähän, verrattuna siihen kuinka moni miessarjamurhaaja on päätynyt uhriensa syömiseen. Naisia on muutenkin vähemmän tässä useamman henkirikoksen tehneiden joukossa, mutta eiköhän poikkeuksen poikkeus tapahdu vielä jonakin päivänä. Moni sarjamurhaaja tavoittelee kuolemattomuutta teoillaan ja koska edeltäjien uhrimäärät ja sadismi pitää ylittää saadakseen huomiota, teot raaistuvat entisestään. Myös sarjamurhaajilla on kulttuurinsa.

Istukan syöjät

Eläimet syövät istukkansa, jotta sen haju ei houkuttelisi petoja vastasyntyneiden poikasten luokse. Ihmisen, tällä kertaa erityisesti naiseksi oletetetun, harrastamana tämä on melko turhaa ja useimmiten jopa vaarallista. Paitsi mahdollisesti jos synnytys tapahtuu erämaassa yksin ja susien ympäröimänä. Poikkeustapauksia on aina, tosin istukka saattaa olla tässä tilanteessa pienin murheista.

Kiinalaisessa lääketieteessä on määrätty kuivattua ja jauhettua istukkaa naisille, joilla on vaikeuksia imettämisen kanssa. Onhan tietysti kyseessä suhteellisen uudistuvasta tuotteesta verrattuna esimerkiksi tiikerien peniksiin. Istukan syöminen vaikuttaa olevan melko uusi ilmiö ja yleisen käsityksen mukaan useimmissa kulttuureissa se on vain haudattu synnytyksen jälkeen – mutta mene ja tiedä.

Renessanssista valistuksen aikaan Euroopassa nimittäin syötiin myös erityisesti teloitettujen ruumiiden osia, lääkinnällisessä mielessä. Ja muumiojauheen uskottiin tuovan vitaalisuutta miehille, klassinen kiertoilmaus kertonee erektiohäiriöistä.

Humanistikin on sitä mitä syö

Aivan liian nuorena nähty elokuva Elossa Andeille lentokoneella rysähtäneistä pelaajista herätti ideoita välituntileikkeihin: “Tää leikkais nyt tältä jalasta palan lihaa ja söisi sen.” Ainoasta leikkikaverista tuli hyvin nuorena vegaani, lieneekö olleet nämä järkyttävät leikit syynä. Vaikka elokuva perustui tositapahtumiin, se sekoittui nopeasti lapsuuden muihin tarinoihin. Toden ja fiktion raja häilyy ja donnerinuudisraivaajajoukot muuttuvat mielessä legendaksi.

Wachowskien Matrix-elokuvissa tulevaisuudessa ihmiset muodostavat suljetun kierron, jossa hyödyttömät lopetetaan ja nesteytetään ravinnoksi seuraavalle sukupolvelle.

Englantilaiseen urbaaniin legendaan puolestaan perustuva Sweeney Todd surmasi vihollisiaan ja alakerran rouva teki heistä piirakoita. Ja ne tekivät siitä melko svengaavan musikaalin.

On varmaan sopimatonta ilahtua siitä, että Australiaa ja Tyyntä Valtamerta kartoittanut James Cook tapettiin Hawaijilla ja hänen ruumiinsa kypsennettiin luiden irrottamiseksi. Ilahtuminen johtuu puhtaasti siitä, että niin paljon tulevaisuudessa Tyynenmeren alueen asukkaille murheita tuottanut Cook päätyi heidän uhrikseen. Olisiko ihmissyönnillä voitu estää muitakin kolonialistisia katastrofeja?

Kun puolestaan Game of Thronesin Arya kostaa perheenjäsentensä kuolemat tarjoamalla murhaajalle tämän lapsista tehdyn piiraan, katsojan on vaikea olla tuntematta jonkinlaista tyydytystä. Onhan Arya yksi sarjan hyvistä tyypeistä.

Ihmiskunta syö lapsensa

Amerikan mantereen vanhimman demokratian, Irokeesiliittokunnan alkumyytissä kerrotaankin tarinaa ihmissyöjästä, joka näki yhtä aikaa ihmislihan keitinvedessä heijastuksena omat kasvonsa ja yläpuolellaan talon katossa olleesta reiästä sisään kurkistaneen kulttuurisankarin kasvot. Ihmissyöjän kasvot sulautuivat sivistyneen ihmisen kasvoiksi. Tämän jälkeen ei ihmisen liha hänelle maistu, sillä sivistynyt ihminen ei ihmistä syö.

Kuitenkin valistuksen tuoma “vallankumous syö lapsensa”. Tämä vertauskuvaksi tarkoitettu lause muuttui Kiinan kulttuurivallankumouksen aikana todellisuudeksi. Sivistyneistöä ja rikkaita vihattiin niin syvästi, että heidän ihmisarvonsa unohdettiin kokonaan ja heidät nähtiin vain eläiminä. Usein ihmissyöntiä varten uhri onkin vihollinen, ulkopuolinen tai vaarallinen.

Helsingin yliopiston filosofian professori Gabriel Sandusta tuli kertaheitolla varmasti maailman ainoa autofagian asiantuntia, kun Helsingin Sanomien Nyt liite lähestyi häntä lukijakysymyksellä neljä vuotta sitten. Kysymys oli, mitä tapahtuu jos syö itsensä: kasvaako vai pieneneekö sen seurauksena. Sandu totesi tämän olleen typerin kysymys, joka häneltä on koskaan kysytty.

Vaikka kyseessä on metafyysinen mahdottomuus, kuten Sandu toteaa, niin se ei ole sitä metaforan tasolla. Nimittäin ihmiskunta syö itseään koko ajan – kulutamme oman elämän ehtoja kiihtyvällä vauhdilla ja samalla kasvamme ihmiskuntana. Ainakin johonkin pisteeseen.

Church of Eutanasian, Avustetun kuoleman kirkon, Chris Kordan iskulause “Save the planet. Kill yourself” on erittäin suosittu t-paidoissa ja tarroissa. Ja siihen hän pyrkikin, huomioon, ei todelliseen planeetan pelastamiseen itsemurhien kautta. Hän halusi nostaa keskustelua myös siitä, että jos on pakko syödä lihaa, niin miksi ei söisi ihmistä. Vainajat menevät hukkaan haudoissaan, käytetään heidät ravinnoksi.

Olisiko näin helppo houkutella kannibalismiin? Mainoksilla ja tuotesijoittelulla on saatu ihmiset juomaan, polttamaan ja syömään ylenpalttisesti. Warren Ellisin kirjoittamassa Transmetropolitan-sarjakuvan dystopiassa ihmiset syövätkin aivan yleisesti ihmistä. Liha kasvatetaan äpäräfarmeilla tankeissa kloonattujen sekä aivottomien ihmisten muodossa ja tarjoillaan suurina, värikkäillä mainostauluilla markkinoiduilla paloina kanankoipien tapaan. Sarjakuvat moneen kertaan lukeneena on jopa vaikea nähdä kuinka väärältä asia voi tuntua nyt näitä sanoja lukevasta.

Muistakaa siis syödä hyvin!

Lähteitä:

Cole, J. (Sci Rep 7, 44707 2017) “Assessing the calorific significance of episodes of human cannibalism in the Palaeolithic” . https://www.nature.com/articles/srep44707
Jen Gunter (Sept. 6, 2018) “Thank You for Not Eating Your Placenta”, New York Times
Philip Bethge (30.01.2009, 15.50) “The Healing Power of Death”, Der Spegel https://www.spiegel.de/international/zeitgeist/europe-s-medicinal-cannibalism-the-healing-power-of-death-a-604548.html
Artemis Kelosaari (2019): Kannibaalikirja, Salakirjat.
Juho Typpö HS (10.5.2016 9:38)  “Jos syö itsensä, muuttuuko kaksi kertaa isommaksi vai katoaako? Kysyimme Nytin lukijoilta ja filosofilta” https://www.hs.fi/nyt/art-2000002900403.html
Malmberg, Ilkka (HS 7.1.2012 10:18)  “Rasismi katoaa: Huovisen Rasvamaksaa ei enää julkaistaisi” https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000002516261.html

Valikko