Ihmisen itseymmärrystä etsimässä – Vilma Hänninen ja Elisa Aaltola (toim.): Ihminen kaleidoskoopissa & Henri Broms: Alkukuvien jäljillä

Vilma Hänninen ja Elisa Aaltola (toim.) Ihminen kaleidoskoopissa, Ihmiskäsitysten kirjoa tutkimassa, Gaudeamus, 2020, 348s.

Henri Broms Alkukuvien jäljillä, Kulttuurin semiotiikkaa, WSOY, 1985, 286s.

Ihminen kaledoskoopissa, Ihmiskäsitysten kirjoa tutkimassa paljastuu jo ensi silmäyksellä poikkeuksellisen tärkeäksi teokseksi. Mitään näin kattavaa katsausta ihmiskäsityksiin sekä historian että nykytutkimukseen niin yhteiskunnallisen ajattelun kuin psykologian kulmista ei tule mieleen – ei suomeksi kuin muillakaan kielillä.

Niin sanotulla filosofisella antropologialla eli ihmiskäsitysten tutkimuksella, on maassamme pitkä historia alkaen Snellmanista Ahlmanin kautta Wileniukseen ja Rauhalaan. (Aihetta on Kriittisellä korkeakoululla tutkittu useamman lukukauden ajan filosofi Heikki Vuorilan vetämässä Ihmisen filosofia -seminaarissa.) Hännisen ja Aaltolan toimittama kirja osoittaa, että 2020-luvun filosofit, psykologit ja tutkijat ovat aivan tämän perinteen aallonharjalla.

Ihmiskäsitys on usein mainitsematta jäävä taustaoletus. Ihmiskäsitys vaikuttaa suuresti paitsi ihmistieteissä tutkimusasetelmiin, tulosten tulkintaan sekä tutkimusaiheiden valintaan, niin myös ihmisten käyttäytymiseen sekä yritysten ja yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Mikäli se jää miettimättä, kyseenalaistamatta, käsitys saattaa ohjata toimintaa tutkijan tai kansalaisen huomaamatta. 

Ihminen kaleidoskoopissa tarjoaa 15 + 2 tapaa ymmärtää ihminen. Näiden listaaminen kokonaisuudessaan tuntuu jo urotyöltä: transhumanismi, posthumanismi, ihminen luonnon osana, epätäydellinen ihminen, moninainen ihminen, ihminen itseisarvoisena, vapaa ihminen, ihminen ruumiillisena oliona, ihminen monikerroksisena psykofyysisenä kokonaisuutena, historiallinen ihminen, biologinen ihminen, hyötyihminen, ihminen rationaalisena, historiallisena, Jumalan kuvana, hyveellisenä sekä itseään kehittävänä (eli buddhalainen ihmiskuva). Kirjoittajina mm. professorit Leila Haaparanta, Matti Häyry, Miira Tuominen ja Arto Laitinen. Kaiken kaikkiaan teosta työstämässä on ollut 17 tutkijaa.

Erityisen sykähdyttävästi kirjoittaa käytännöllisen filosofian professori Juha Räikkä epätäydellisestä ihmisestä. Erilaiset ideaaliset ihmiskuvat vaikuttavat niin tutuilta ja jotenkin julmilta sen rinnalla. Ihmisen epätäydellisyyden ja sen tuoman moraalisen vastuun ja anteeksiannon ymmärtäminen on jotain, mitä tämä päivä kaipaa. Kyseessä on tietenkin oma henkilökohtainen preferenssini – ja kirja antaa eväitä rakentaa omaa ihmiskuvaa sekä minäkuvaa moneen suuntaan.

Jos jotain kirjasta kaipaisi lisää (sanahakemiston lisäksi), niin se olisi, miten erilaiset ihmiskäsitykset vaikuttavat toisiinsa. Millä tavoin hypimme niistä toisiin ja omistamme samalla useampia, mahdollisesti keskenään ristiriitaisia käsityksiä. Tämä on jatko-osan paikka!

Ihminen kaleidoskoopissa -teos ansaitsee päästä paitsi jokaisen ihmistieteilijän hyllyyn, niin varmasti useamman aineen perusopintojen lukemistoksi – sekä vapaan sivistystyön kurssimateriaaliksi.

* * *

Kirjastonhoitaja, kielitieteilijä, semiootikko, runoilija ja kulttuurikriitikko Henri Bromsin (1927-2014) Alkukuvien jäljillä, Kulttuurin semiotiikkaa tuntuu jopa osin liiankin tuoreelta teokselta. Broms pohtii, mitä on suomalaisuus. Tai mikä on suomalaisuuden semiotiikka: mistä myyteistä, kuvista, muodoista se koostuu? Broms joutuu kysymään, miten me istumme idän ja lännen välissä.

Venäjä jälleen kyseenalaistaa naapureidensa itsemääräysoikeuden – jopa väkivalloin ja sodalla. Suomi hakee samalla Natosta suojaa. Erona siis 37 vuoden takaiseen kylmän sodan ja kilpavarustelun kiihkoon on, että olemme Suomessa vakaammin osa Eurooppaa ja euroopan ideaa. Mutta tilanne on mahdollisesti jopa entistä epävakaampi. Samalla Kremlin propagandakone syytää narratiivia idän ja lännen jännitteestä.

Bromsin kirja koostuu kootuista kulttuurisemiotiikkaa käsittelevistä esseistä. Teoksessa hän matkustaa (kuten useamman kerran kirjassa viittauksen kohteena oleva Olavi Paavolainen) sinne missä ajan kulttuuri sykkii. Bromsin tapauksessa paikat ovat Neuvostoliitto, Yhdysvallat, Brasilia, Keski-Itä (erityisesti Iran ja Pakistan) sekä Suomi. 

Kirjoituksessa vanhentunutta on olemuksellinen vivahde kulttuureista puhuessa. Broms tekee joitain yleistyksiä, jotka kuulostavat nykykorvaan kyseenalaisilta. Ne tuovat mieleen “orientalismin ja oksidentalismin” stereotypiat ja ennakkoluulot. Hän ei kuitenkaan tee tätä tahallaan, vaan aidosti vaikuttaa haluavan ymmärtää ihmistä kulttuurin takana. Hän jää kuitenkin tältä osin aikansa vangiksi.

Kirjan parasta antia on Bromsin kerrassaan loistava venäläisen formalistisen kirjallisuuden ja estetiikan selvitys ja siihen liittyvä varhaisen venäläisen semiotiikan ja ennen kaikkea Mihail Bahtinin ajatusten tehokas erittely. Bahtinin teoria karnevaalikulttuurista ja valtakulttuurista eivät varmasti löytäneen pitkäikäistä yleisöä 30-luvun stalinistisessa Neuvostoliittossa. Hänen keskeinen, noina vuosina jo pitkälti syntynyt tuotanto joutui odottamaan -60-luvun suojasään vuosia päästäkseen yleisön pariin. Bahtinilla on paljon annettavaa nykypäivän ilmiöiden ymmärtämisessä. 

Mitä muuta ovat Donald Trump, Jair Bolsonaro ja Boris Johnson kuin karnevaalien narreja, jotka ovat nousseet kulttuurin pöllähtäessä nurinkurin väärän kuninkaan päivänä valtaan? Narri pilkkaa ja karnevalisoi kaiken. Lopulta kuitenkin käy niin, että karnevaalista tulee valtakulttuuria, ja uusi vastakulttuuri syntyy. Neuvostoliitossakin alkuajan kulttuurinen innostus korvaantui stalinismin kauhuilla. Jos emme ole tarkkoja, demokratian karnevalsoijat vievät meiltä demokratian.

Toinen, yllättävän koskettavan osuuden kirjassa muodostaa Henry Parlandia (1908-1930) käsittelevä luku. Broms osoittaa tämän suomenruotsalaisen runoilijan olleen paitsi taiteilijana niin myös estetiikan tutkijana aikaansa edellä lyhyen elämänsä aikana.

Suomalaisuuden Broms sijoittaa idän ja lännen väliin, paikkaan, jossa suomalaiset eivät osaa kavuta alas myyttisestä maailmanpuusta mutta ovat kahlinneet itsensä samalla rationaalisuuden loogisiin portinpieliin. Emme ole kunnolla kummassakaan maailmassa – sallimme sekavuuden ja maalailevan katkonaisen kerronnan kirjallisuudessa ja elokuvissa, mutta myös vaadimme tieteellistä tarkkuutta jämäkällä äänellä.

Henri Bromsin tuotantoon kuuluvista esseistä toivoisikin tehtävän uuden kokoelman.

Severi Hämäri on Kriittisen korkeakoulun johtokunnan puheenjohtaja ja humanismin sekatyölälänen.