Teoreettinen filosofia on käytännöllisesti tärkeää – Åsa Wikforss: Vaihtoehtoiset faktat (Alternativa Fakta)

Åsa Wikforss: Vaihtoehtoiset faktat (Alternativa Fakta)

Aula & Co 2020. 327 sivua

Tukholman yliopiston teoreettisen filosofian professori Åsa Wikforss tunnetaan akateemisessa maailmassa erityisesti kielifilosofian tutkijana. Hänen äidinkielellään kirjoittamansa yleistajuinen teos Alternativa Fakta – joka vastoin sen otsikkoa perustelee miksi vaihtoehtoisia tosiasioita ei ole – on ollut Ruotsissa merkittävä tapaus.

Wikforss myöntää, että jokaisella on oikeus uskoa mihin haluaa. Uskomisella ilman kunnollisia perusteluja on kuitenkin lukuisia haittavaikutuksia: rokotevastaisuus, ilmastonmuutoksen kielto ja valeuutiset. Nämä ilmiöt koskettavat käytännössä koko maapallon väestöä. Vaikka salaliittoteoreetikkoja, tieteenvastaisia ja mystikkoja on ollut pitkään, ”vaihtoehtoisten faktojen” merkittävänä alkuna voidaan pitää Donald Trumpin hallinnon viestintää. Tieteelliseen tietoon perustuva asiantuntemus ja jopa totuuden käsite on asetettu kyseenalaiseksi.

Totuuden määrittelyssä Wikforss antaa tukensa totuuden vastaavuusteorialle. Väitteet ovat tosia perustuen totuudentekijöihin. Ne ovat faktoja, eli lyhyesti sanottuna se mitä on olemassa. Tietomme on rajoittunutta, mutta tunnemme lukuisia ”psykologisia faktoja tunteistamme ja ajattelustamme, sosiaalisia faktoja esimerkiksi työttömyydestä, inflaatiosta ja rikollisuudesta, lääketieteellisiä faktoja sairauksista, biologisia faktoja lajien kehityksestä, fysikaalisia faktoja alkeishiukkasista, faktoja siitä miltä keittiöni näyttää sekä faktoja julkkisten rakkauselämästä” [s. 18].

Wikforss arvostelee painavasti postmoderneja ja konstruktivistisia näkemyksiä, jotka hämärtävät objektiivisen todellisuuden roolia tiedonhankinnassa. Hän tunnustaa eri näkökulmien, käsitteiden, arvojen ja vinoumien roolin, mutta niiden huomioiminen ei tee faktoista suhteellisia. Tosiseikkojen kuvailijat pitää erottaa itse totuudentekijöistä.

Sosiologi Bruno Latour esimerkiksi ajattelee (joskin hänen retoriikkansa on tältä osin epäselvää), että Ramses II ei kuollut tuberkuloosiin reilu 3000 vuotta sitten, koska kyseisen sairauden aiheuttavaa bakteeria ei ollut vielä tuolloin löydetty. ”Paremmin sanottuna,” Wikforss tulkitsee,

Latour väittää, ettei ole tosiasia, että Ramses II kuoli tuberkuloosiin, ennen kuin Ramses on kaivettu haudastaan ja käytetty modernia tekniikkaa, jollaista tarvitaan kuvaamaan ja tutkimaan hänen jäännöksiään [s. 63].

Ikään kuin nykyteoriat ja -tekniikka olisivat edellytyksiä sille, että niiden kuvaamia ja manipuloimia ilmiöitä olisi olemassa. Samalla tavalla voitaisiin väittää, ettei Auringossa tapahtunut fuusioreaktioita ennen modernin fysiikan syntyä eikä Maapallolla luonnonvalintaa ennen evoluutioteorian kehittämistä. Tai kuten Alan Sokal ja Jean Bricmont tulkitsevat Latourin päättelyä: yksikään murhaaja ei voisi olla murhaaja ennen kuin poliisi on löytänyt syyllisen ja tämä on oikeudessa todettu syylliseksi. Ilmeisesti rikostutkijat konstruoivat vainajan ruumiiseen jääneet vammat, DNA-näytteet, sormenjäljet, teletunnistetiedot ja muut fyysiset todisteet. On tietysti tapauksia, joissa todellista syyllistä tai syyllisiä ei tunneta, mutta tutkinta ei vaikuta sitä edeltäviin maailmankaikkeuden tapahtumiin.

Luovuttaessa totuudentekijöistä totuuden käsite vesittyy. Tällaista vesittämistä olemme kuulleet monesti Trumpilta ja tämän hallinnon työntekijöiltä. Trumpin lehdistösihteeri Sean Spicer väitti, että 2017 presidentin virkaanastujaisia seurasi paikan päällä ennätysyleisö. Valokuvat Obaman 2009 virkaanastujaisista sekä myytyjen metrolippujen määrä osoittavat väitteen epätodeksi. Trumpin edustaja Kellyanne Conway totesi Spicerin esittäneen vaihtoehtoisia faktoja. Käsite ”vaihtoehtoinen fakta” on mieletön, koska faktat ovat totuudentekijöitä, eivät meidän valittavissamme.

Tiedon määrittelyyn tarvitaan totuuden käsitteen lisäksi myös uskomuksen kognitiivinen ajatussisältö (uskon Maan olevan pallomainen) sekä perustelut (lukuisat uskomusta koskevat todisteet). Wikforss ei käy läpi Gettierin vasta-esimerkkejä, jotka ainakin periaatteessa mahdollistavat arvaukseen pohjaavan tiedon.

Ruotsalaisen koulutusjärjestelmän suosima konstruktivistinen ajattelu saa Wikforssilta täyslaidallisen. Tässä näyte 1990-luvun alussa laaditusta kasvatusta ja tietoa koskevasta mietinnöstä, jota ovat olleet kirjoittamassa muun muassa kasvatustieteen professorit:

Teoreettinen tieto ei ole maailman ”kuvaamista”, vaan inhimillinen konstruktio, joka tekee maailmasta käsiteltävän ja käsitettävän. Tieto ei näin ollen ole totta tai epätotta, vaan siitä voi argumentoida ja esittää todisteita. Tiedosta voidaan väitellä. Jotta voitaisiin tukea tällaisen tietokäsityksen luomista oppilaille opetussuunnitelmassa esitetään, että kouluaineille annetaan historiallinen ulottuvuus. Toisin sanoen tietoa ei opetella vain valmiina vastauksina, irrallaan historiallisista yhteyksistään, vaan vastauksina, jotka ovat muodostuneet tietyssä yhteydessä tietyissä oloissa ja tietyllä tavalla [s. 202].

Wikforss kertoo, miten häntä alkaa filosofina huipata, kun lukee tällaista. Itse pidän myös sitaatin ensimmäistä osuutta, jossa erotetaan totuus tiedosta ja korostetaan inhimillistä konstruktiota, virheellisenä käsityksenä tiedonhankinnasta. Tällainen tietokäsitys irrottaa tutkijayhteisön tätä ympäröivästä todellisuudesta. Näiden välillä on kausaalista vuorovaikutusta, ei mystisen ylittämätöntä kuilua. Totuus maailmasta on tyhjentymätön, ei periaatteellisesti saavuttamaton. Ilkka Niiniluodon käyttämää vertauskuvaa hyödyntäen voi todeta, että maailma on kuin järvi, josta saatu kalasaalis riippuu siitä, minkä kokoista käsiteverkkoa sinne heitämme. Tässä on selvä vastakohta kantilaiseen ajatteluun, jonka mukaan emme voi ikinä tietää mitään oliosta sinänsä. Pidän kuitenkin historiallisten asiayhteyksien tunnistamista tärkeänä. Olen esimerkiksi fysiikan sivuaineopinnoissani ihmetellyt, miksi fysiikan historiasta ja sen filosofiasta ei puhuta. Jos opetus on yksipuolisen teknistä, tieteen laajempi maailmankuvallinen ja yhteiskunnallinen relevanssi ei hahmotu opiskelijalle.

Konstruktivistisen oppimiskäsityksen keskeinen ajatus on vastustaa tiedon siirtämistä opettajalta oppilaalle. Tämä on Wikforssista hämmentävä ajatus, koska inhimillinen tieto on sosiaalista ja historiallista. Vaikka ihminen on eläin muiden joukossa, eroaa tämä muista juuri tiedonvälityksen suhteen. Muilla eläimillä ei ole tuhansien, satojen tai edes kymmenien vuosien kasaantunutta tietovarantoa, jota voi opettaa seuraaville sukupolville. Tietoon liittyy muuttuvia käsitteitä, mutta tästä ei seuraa, että mitään objektiivista kuvausta maailmasta ei voisi olla. Faktat ja niiden opettaminen ovat tärkeitä. Juuri niiden avulla voidaan puolustaa tietoa sen vihollisilta, joihin Wikforss laskee holokaustin kieltäjät, ilmastoskeptikot, trollitehtaiden valeuutiset ja autoritääristen johtajien propagandan.

Faktatiedolla on suora yhteys kriittiseen ajatteluun. Wikforssin käyttämässä klassisessa esimerkissä verrataan pätevää ja kestävää syllogismia pätevään muttei kestävään syllogismiin:

P1: Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia. P1: Kaikki ihmiset osaavat lentää.
P2: Sokrates on ihminen. P2: Sokrates on ihminen.
J: Sokrates on kuolevainen. J3: Sokrates osaa lentää.

Molemmat argumentit ovat päteviä. Vasemmalla on tosi argumentti, oikealla epätosi. Jälkimmäisen ensimmäinen premissi ei ole fakta. Ilman faktoja on mahdotonta arvioida päättelyn tukena toimivien oletuksien uskottavuutta. Hyvä yleissivistys, johon voidaan laskea laajamittaisesti niin luonnon- kuin ihmistieteiden tuntemus, auttaa suhtautumaan kriittisesti valtaapitävien itsevarmaan retoriikkaan.

Opettajakeskeistä pedagogiikkaa pidetään monesti konservatiivisena. Vanhempi sukupolvi päättää sisällöt, jotka sitten nuorempi sukupolvi pänttää päähänsä. Tämän voi ajatella olevan epätasa-arvoistavaa ja poissulkevaa. Voi kuitenkin olla, että vahvasti oppilaslähtöinen ja yksilöllinen pedagogiikka voimistaa ylöspäin eriyttämistä. Kummastusta Wikforssissa herättävät ne monet kotitehtävät, joita hänen kaksi ruotsalaisen peruskoulun käynyttä lastansa saivat kotiinsa tuotaviksi. Lapsia kehotettiin itse tutkimaan ja etsimään olennaisia lähteitä. ”Puhe tutkimuksesta on täysin harhaanjohtavaa”, Wikforss [s. 194] sivaltaa, ”sillä tutkimuksessa ei etsitä jo olemassa olevaa vaan uutta tietoa, ja siihen voi ryhtyä vasta hankittuaan syvälliset tiedot tutkimusalueelta”. Tutkivan oppimisen malli on myös aikuisille ajankäytöllisesti ja ehkä myös kognitiivisesti haastava. Riskinä on, että oletetun itsenäinen ja yksilöllinen oppimismenetelmä – joka kuitenkin vaatii vanhempien paneutumista – kasvattaa perhetaustoista johtuvia eroja koulunkäynnissä.

Wikforss kertoo olevansa ällistynyt koulututkijoiden arvoväritteisyydestä. Nähdäkseni hän on kuitenkin vinoutunut konstruktivistista pedagogiikkaa vastaan. Hän opiskeli itse 1980-luvulla opettajakorkeakoulussa, joiden joukossa kuulemma ”palvottiin kyseenalaistamattomia kotijumalia”, joista tämä mainitsee Jean Piaget’n [s. 190]. Liian oppilaskeskeistä opetusta sekä sisältöosaamisen sivuuttamista on perusteltua arvostella. Opettajakeskeisellä tyylillä, jota Wikforss pitää parempana, on kuitenkin lukuisia ongelmia oppilaan (oli tämä sitten lapsi tai aikuinen) näkökulmasta. Vaihtoehtoisten faktojen jälkisanoissa Tuukka Tomperi huomauttaa, että keskittymiskyky, pohjatiedot, motivaatio ja itsehillintä ovat kaikilla rajallisia. Oppimisen monet erityispiirteet jäävät huomiotta, jos opettajan auktoriteetti jyrää. Oppijoiden aktiivisuus on keskeistä esimerkiksi uuden kielen opettelussa. Kieltä ei opita vain kuuntelemalla ja sääntöjä tankkaamalla vaan käyttämällä sanoja eri yhteyksissä keskustelemalla.

Wikforssin kirja on hieno osoitus siitä, miten teoreettisen filosofian tutkijan työ voi vaikuttaa käytännöllisesti merkittäviin asioihin, kuten medialukutaitoon ja koulutuspolitiikkaan. Kielifilosofian lisäksi kirjassa keskeisessä roolissa ovat metafysiikka ja tietoteoria: kumpikin tehokasta ajatustyötä huuhaata vastaan. Pekka Tuomiston suomennos on selkeä. Johdannossa Panu Raatikainen taustoittaa Wikforssin asiantuntemusta, ja lopussa Tuukka Tomperi pohtii teoksen pedagogisia huomioita ja sen sovellettavuutta suomalaiseen koulujärjestelmään.

Matias Slavov

Katso myös

Valikko