Veera Tyhtilä on käsikirjoittaja ja kirjailijoiden sananvapausjärjestö Suomen PEN ry:n puheenjohtaja.
Hän seisoo lavalla, puhuu, yllään vaaleansininen paita. Monisatapäinen, kansainvälinen yleisö kuuntelee hiljaa. Mies on rauhallinen, hänen puheensa ei vaadi tehokeinoja. Hän kertoo pimeistä hetkistä vankilassa, päivistä ja viikoista, ajantajun katoamisesta, kidutuksen yksityiskohdista. Kertoo selviytymisestä ja miten on päässyt tähän missä on nyt. Miltä vapaus tuntuu.
Hän on ystävä, jonka kanssa on puhuttu paljon, muttei koskaan tästä. Kun tilaisuus loppuu, osumme käytävällä kohdakkain. Halaan, ja tunnen ohuen paidan läpi arvet selässä, kidutuksen jäljet. Emme vaihda sanoja, ei hän jaksaisi enempää niitä nyt. Olen onnellinen ihan vain siitä, että hän on paikalla, läsnä ja olemassa. Surullinen siitä, että moni heistä ei enää ole.
Kun palaan takaisin Suomeen on lööpeissä jälleen käynnissä jonkinlainen keskustelu sananvapaudesta ja sen merkityksistä. Siitä, miten mitään ei saa enää sanoa. Tunnen teeman ja tunteen hyvin. Törmään itsekin uuvuttavan usein siihen, että joku tarttuu yksittäiseen sanaan, eikä pyrikään ymmärtämään ajatuksen kokonaista tarkoitusta. Kaipaan aikaa, jolloin keskustelun tavoite oli saada toisen ajatuksesta kiinni. Kaipaan menneiden aikojen hämäriä, sumuisia iltoja, joina istuttiin ja puhuttiin aina aamuun asti ja mikä tärkeintä – kiisteltiin. Ihmiset tuntuvat unohtaneen, että oikeus olla montaa eri mieltä ei ole itsestäänselvyys. Olemme unohtaneet miten keskustella, tai riidellä, tavalla, joka vie kohti parempaa ratkaisua tai uusia, olennaisia kysymyksiä. Jos jollakin on eriävä näkemys, sanomme sen uhkaavan sananvapauttamme. Mutta niinhän asia ei ole.
Mietin hetken, jaksaisinko ottaa roolin tässä keskustelussa ja julkaista itsestäänselvyyden: Sananvapaus pitää sisällään mielipide-erot. Se, että joku on kanssasi eri mieltä, ei ole vielä uhka sinun sananvapaudellesi. Se on väittely ja sellaiset kehittävät ajattelua ja ymmärrystä. Uhka sananvapaudelle se on vasta sitten, kun tätä keskustelua ei voi enää käydä.
En jaksa. En halua mukaan iltapäivälehtien, sosiaalisen median tai populistien syötteihin. Mieli on vielä raskas tuttavan suruista ja kontrasti on liian suuri.
Olen myös väsynyt siihen, miten kuuliaisesti somekansa hyppää, kun joku käskee niin tehdä. Miten ahnaasti annettuun ärsykkeeseen tartutaan. Miten kuuliaisesti lehdistö alkaa toistaa annettua aihetta. Niin on kai tehtävä, se on osa markkinataloutta ja selviytymisen lakeja.
Se kuitenkin hämmentää, kuinka halvalla ihmiset ovat valmiita myymään vapaan ajattelun, keskustelun, vuoropuhelun ja vuorovaikutuksen. Sillä sattumaltahan tämä ei tapahdu. Nämä nykyiset keskusteluareenamme ovat pitkälti markkinatalouden ohjaamia, eivätkä olisi olemassa, jollei joku tekisi niillä voittoa. Sosiaalisen median alustojen algoritmi perustuu vahvimman tunteen markkinavoimaan. Ne ajatukset selviävät pintaan, jotka herättävät vahvimman reaktion. Tämä tehdään rakentamalla koukut ja jännitteet draaman lakien mukaan, asiaan erikseen erikoiskoulutettujen ammattilaisten toimesta. Draama toimii perinteisillä säännöillään: On oltava joku, jonka puolella olemme ja johon samastumme, päähenkilö, protagonisti. Ja on oltava sille vastavoima, vihollinen, antagonisti, jonka voittamalla ja eliminoimalla pääsemme lähemmäs omaa päämääräämme, joka on toki jokaiselle omansa, jonkinlainen lopullinen turva ja katharsis kumminkin. Käytössä ovat ihmisten suurimmat pelot ja toiveet.
Asetelma toimii tehokkaasti. Kerta toisensa jälkeen ihmiset poistavat ja blokkaavat erimielisiä, näitä ns. antagonisteja. Miten ehdottaisi heille, että elämä ei ole tosi-tv:n pudotuspeli, jossa joka viikko valitaan yksi, joka putoaa laudalta pois, eikä hänestä sitten enää koskaan kuulla. Tämähän on todellisuus. Tosi maailma, jossa on elettävä yhdessä ja opittava tulemaan toistemme kanssa toimeen.
Kysyin taannoin useamman suuren mediatalon edustajalta, miten voisimme korjata sen ongelman, että uutiset käsittelevät vain kriisejä ja poikkeustilanteita. Eihän ole mikään ihme, että Suomessa ihmiset taipuvat rasismiin ja vieraanpelkoon, jollei heille koskaan kerrota positiivisesta ja tavallisesta. Vastaus oli useimmilla kerroilla sama: Hyvät uutiset eivät ole uutisia. Ne eivät kiinnosta. Ne eivät myy.
Ammattitaitoisen median tilanteesta on tullut muutenkin kummallinen. Ristiriitaisen näkökulman julkaisemisesta on tullut raskauttava teko, joka johtaa välittömiin seurauksiin. Jos jokin sanomalehti julkaisee tekstin, josta yleisesti ollaan eri mieltä, täyttyvät somekanavat kommenteista, joissa ihmiset ilmoittavat – jälleen – peruvansa kyseisen lehden tilauksen. En tiedä, mitä heille jää tiedonlähteiksi kaikkien näiden uutiskanavien perumisen jälkeen. Toivottavasti kuitenkaan ei vain se, mitä algoritmi milloinkin valitsee nostaa esiin.
Systeemi toimii kuin taitavan taikurin taktiikka. Taikuri sanoo: ”Katso tätä kättä” ja me katsomme, seuraamme, kommentoimme ja unohdamme huomata kaiken muun ympärillä. Unohdamme huomata, miten temppu tehdään tai sen mitä kaikkea tärkeää sillä aikaa tapahtuu. Samaan aikaan, kun ihmiset maailmalla kertovat huolensa kokonaisen kansansa kohtalosta, kauhunsa sen edessä, mihin yksittäisen mielipiteen ilmaiseminen saattaa johtaa, pyörii Suomen keskustelu omalla hiekkalaatikollaan. Kuin maailman koulutetuin kansa olisi äkillisesti taantunut hypnoosin vallassa jokeltamaan ja keskustelemaan hiekkakakuista, sillä aikaa, kun maailma toisaalla palaa.
Me siis jäämme kiistelemään niistä muutamasta keskustelunaiheesta, jotka algoritmi ja myyntivaatimukset meille pöydälle jättivät. Silotelluista aiheista, jotka piirtyvät näkyviin vastakohtiensa kautta. Loppu, ja varsinkin kaikki sumea, epävarma ja vasta kehittymässä oleva, putoaa pois. Epäselvä ajatus on liian vaikea muotoilla klikkiotsikoksi.
Vielä hämmentävämpää on, että tämä näyttäisi tapahtuvan näennäisen neutraalisuususkon vallassa. Ihmiset uskovat, että saavat neutraalia ja tasapuolista informaatiota, ihan vain valitsemalla oikeat hakusanat. He näyttävät uskovan, että ovat itse valinneet keskustelut, joita käyvät. Kaikki on nopeaa ja tiheää ja suosituimpia ovat ne, jotka reagoivat välittömästi, terävästi ja useita kertoja päivässä.
Vaikka todellisuudessa, muistaakseni, hyvät ajatukset syntyvät hitaasti. Pitkien prosessien tuloksina, niissä tyhjissä hetkissä, joissa uusi oivallus syntyy. (Onko niitä hetkiä enää kellään?) Ja ennen kaikkea keskusteluissa; polveilevissa keskusteluissa, jotka vievät sen luo, mitä arka ihminen ei heti ensimmäisenä uskalla tuoda esiin. ”Arka ihminen” viittaa tässä ihan jokaiseen meistä. Sillä ilman arkuutta elävä ei ole uskaltanut katsoa itseään.
Mutta miksi siis olemme niin valmiita antamaan vallan näille kaupallisille (tai kaupallispoliittisille) voimille, joiden ainoa olemassaolon ehto, on että konflikti säilyy ja lehahtaa yhä uudelleen?
Siitä huolimatta, että näiden vapaiden keskustelun areenojen eteen, joita meillä nyt on, on niin moni taistellut ja kuollut. Me olemme valmiita heittämään ne roskiin, kuin tyhjän paperin, jossa luki sana, josta emme pitäneet. Olemme valmiita siirtymään systeemiin, joka ylläpitää konfliktia, jonkin tahon taloudellisen edun hyväksi. Ja pikkuhiljaa sananvapaus katoaa altamme vähän samaan tapaan kuin kuluttajanvalintakin. Esimerkki: Ostopäätöksillä ei voi vaikuttaa enää mihinkään. Jos tarjolla on vain kahdet identtiset lenkkarit, joista toisissa raitanauha on eri väriä, ei tehty valinta ole todellinen, eikä valinnan vapaus liity siihen mitenkään.
Samankaltainen ilmiö tapahtuu tällä hetkellä informaatiolle. Luulemme tekevämme valintoja, mutta olemme niin kiinnostuneita syttymään liekkiin aina kulloisestakin tarjotusta teemasta, että emme huomaa kaikkea sen viereltä kadonnutta tietoa. Hiljalleen kadotamme käsityksen muusta. Maailma kapenee.
En oikein ole koskaan ymmärtänyt miksi samat tahot, jotka julkisesti kannattavat markkinataloutta, siis kilpailua, pyrkivät kuitenkin vähentämään nimenomaan pienyrittäjien mahdollisuuksia pärjätä. Jo kansantaloustieteen perusoppikirja kertoo, että liian suureksi kasvanut organisaatio vailla kilpailijaa on ”jäykkä, pöhötautinen ja hidas” ja hajoaa oman painonsa alle. Tämä johtuu mm. siitä, että kysyntä innovaatioille lähenee nollaa sitä mukaa, kun kilpailu katoaa. Myös siitä, että ison kompleksin sisällä viestintään tulee liikaa kohinaa ja tieto ei kulje. Nokia lienee tuoreehko kotimainen esimerkki tästä. Markkinatalouden koko idea on, että kilpailu mahdollistaa sekä parhaan tuloksen että tuotteet ja toisaalta kehityksen juuri sen avulla, että kuluttajat voivat äänestää lompakollaan. Miksi siis kukaan tukisi suuryritysten olemassaoloa ylipäätään? Olen itse asiassa moneen kertaan ihmetellyt, että jos Suomessa on kilpailuvirasto, niin mitä se oikein puuhaa, kun tässä maassa on monopoli tai oligopoli joko vallassa tai kehittymässä käytännössä kaikilla keskeisillä aloilla, esim. energiantuotanto, telekommunikaatio, kaupanala, logistiikka, teollisuus, raskasteollisuus ja kasvavissa määrin (ainakin pandemian jälkeen) myös palveluala. (Ja surullisesti ilmeisesti myös taide, mikäli hyväksytään se nykyinen suunta, että taidetta on joko huonoa tai hyvää, tai oikeaa tai väärää ja siitä voi päättää kulloinenkin hegemonia. Itse haluaisin ajatella teokseni näin: Tämä on minun ehdotukseni taiteeksi, keskustelun aloitus. Ei oikea tai väärä, vaan alku.)
Sama kehityskulku on siis tapahtumassa sananvapaudelle. Näkökantoja rajataan ja karsitaan, jotta jäljellä olisi vain puhtaita, kirkkaita näkemyksiä. Jotta jäisi jäljelle staattinen lopullinen totuus. Vaikka voisi ajatella, että keskustelun diversiteetti juuri tarjoaisi parhaat mahdollisuudet kaikille siihen osallistujille. Talous ja ilmaisunvapaus kulkevat kuitenkin yhä kiinteämmin yhdessä ja yhteistä tietä.
Kyseessä on tietenkin paljon Suomea suurempi maailmanlaajuinen kehitys. Talouden keskipiste on jo siirtynyt kauas länsimaisesta maisemasta ja ne valtiot, joissa valtaosa maailman väestöstä asuu, ovat ihmisoikeuskontrollissaan hyvin erilaisessa tilanteessa kuin me. Kiinan Uusi Silkkitie -hanke ei ole mikään illuusio, vaan jo käynnissä oleva valtava projekti. Uusi Silkkitie kulkee Etelä-Aasian kautta Afrikkaan ja vaikuttaa oikeastaan kaikkeen kehitykseen kyseisellä alueella. Sillä aikaa, kun me teemme ylhäältä katsovaa hyväntekeväisyyttä Afrikkaan, mutta yrityspuolella pakotamme maat edelleen vain raaka-aineentuottajiksi, on Kiina rakentanut mantereelle infrastruktuuria ja kokonaissopimuksia. Käynnissä on hiljainen taloussota, jossa vahvaa kansalaiskontrollia harjoittava itsessäänkin massiivinen valtio valtaa kehittyvien maiden alueita. Tämän tekee mahdolliseksi puhtaan koon lisäksi mm. tarkka tiedonvälityksen valvonta. Kansalaisia pisteytetään esimerkiksi sen perusteella, miten he ovat käyttäytyneet tai näyttäytyneet. Pisteytys puolestaan joko avaa tai sulkee yhteiskunnallisia toimintamahdollisuuksia, esimerkiksi sananvapauden tai vaikkapa matkustamisen suhteen. Tällä hetkellä Suomen valtio ja toisaalta myös EU tulkitsevat, että taloudellista tulevaisuutta ei oikeastaan ole nähtävissä ilman yhteistyötä Kiinan kanssa. Liu’umme kohti ihmisoikeuksien uudelleenarviontia aivan huomaamatta, kenenkään sitä kommentoimatta.
Useassa maailman maassa ja varsinkin vaalien yhteydessä, on yleistä käyttää internet-sulkuja tai tiettyjen sivustojen rajoituksia osana vaalivaikuttamista. Vielä yleisempää on vaikuttaminen juuri someverkostojen kautta ja se onkin muodostunut jo ihan omaksi talousvaikutteisen politiikan osa-alueekseen. Tästä selkeä esimerkki nähtiin mm. Cambridge Analytican ja Brexitin yhteydessä. Myös Suomessa palstojen moderoinnista ja sen neutraaliudesta on noussut kysymyksiä.
Politiikan vaikutusvaltaa ei ehkä kannata korostaa liikaa, sillä se himmenee hetki hetkeltä ja pahimmassa dystopiassa jää toimimaan jonkinlaisena nukketeatterina, jota voimme seurata sillä aikaa, kun todelliset päätökset ja meille tarjotut vaihtoehdot keskittyvät toisaalle ”ison rahan maailmaan”. Samaan aikaan, kun me pohdimme leipää ja sirkushuveja. 2000-luvun alkupuolella vallalla oli rationaalinen ihmiskuva ja homo economicus alkoi erikoisella tavalla vaikuttaa sekä poliittiseen että arkiseen keskusteluun. Ihmiset antoivat talousjargonin valua osaksi elämäänsä ja toimintaansa. Optimointi oli päivän sana myös perheiden ratkaisuissa. Tämä kehitys jäähtyi finanssikriisin myötä, mutta mekanismi säilyy. Miksi annamme digimaailman logiikan siirtyä itseemme ja arkeemme hyvin samalla tavalla kuin aikanaan talousjargonin oletuksen ihmisistä?
Talouspoliittisten vaikuttajien populistinen hajota ja hallitse -metodi on onnistunut. Ns. hyvisten yhteisö on jakaantunut ja yhteisymmärryksen ja hyväksynnän tilalla on kaupallisten toimijoiden luoma jatkuva kilpailuasetelma. Pyritään huomioon, joka saavutetaan antagonismin kautta, vastustajaa etsien ja kilpailijoita laudalta pudottaen. On jopa absurdia, että identiteettipolitiikka sanana vaihtui ns. negatiivisisesta nationalistisesta yhteydestä kuvaamaan ns. positiivisia lokeroita, joissa jokainen puolustaa omaa, sinänsä hyvää sanomaansa.
Trollit heittävät syöttejään vesille ja kiihkeä kansa syöksyy perään toisiaan tuomiten. On kuin klovni olisi ottanut vakavissaan sen, mitä hänen pitäisi parodioida. Jopa pilapiirtäjät, nuo sananvapauden keulakuvat, esittävät tiukkoja kritiikkejä siitä, mitä ei saisi sanoa tai miten ei saisi ajatella.
Olen huolissani lapsista ja nuorista, jotka kasvavat tähän maailmaan. Kaipaan niitä aikoja, jolloin ei tarkalleen tarvinnut tietää kuka tai mitä joku on, oli vain ihmisiä, joissa kaikissa asuu monta ja kaiken yllä elämän monimutkainen mystisyys.
Olen huolissani siitä, että nuoriso joutuu elämään todellisuudessa, jossa ilkeät sanat pitäisi vain kestää ja niiden kanssa osata kasvaa. Kun roastaus, eli pilkallinen kisa, siirtyi ammatilaislavoilta koulujen pihoille, tuhottiin monta orastavaa itsetuntoa.
Haluaisin kertoa meille, ihmisille täällä, että sananvapautta voi käyttää myös ilman, että kukaan somessa tietää. Ennen kaikkea voi kuunnella. Siis ihmisiä, satunnaisia, missä vain, mutta keskittyen. Sillä se on yksi sananvapauden tärkeimpiä piirteitä: että joku malttaa olla hetken hiljaa ja ottaa vastaan sen mitä sanot. Haluaisin myös todella, että osaisimme arvostaa sitä sananvapautta, joka meillä täällä on. Etsiä niitä kysymyksiä ja sanoja, jotka eivät kuulu kaiken huudon keskeltä. Puolustaa niitä, joiden sanat saattavat vaieta alkuunsa. Halata niitä, jotka ovat vielä täällä.
Sananvapaus on perusoikeus ja kirjattu perustuslakiin. Mutta mitä se todella tarkoittaa ja osaammeko arvostaa sitä tarpeeksi? Ihmisoikeudet ovat luovuttamattomia ja universaaleja, kuten YK:n ihmisoikeusjulistus sanoo. Mutta totuus on, että läheskään kaikilla kansoilla ei ole mahdollisuutta käyttää ääntään, tai käänteisesti, päästä tarvitsemansa tiedon äärelle. Monet journalistit, runoilijat ja aktivistit istuvat kalterien takana sanojensa takia.
Meidän Suomessa ja muissa Pohjoismaissa tulisi paremmin ymmärtää millainen vapauden luksus meillä täällä on ja kuinka moni ihminen historian varrella on sen oikeuden eteen työskennellyt tai jopa menettänyt henkensä. Olisi kunnioitettava heitä. Olisi arvostettava oikeutta olla eri mieltä. Saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta jos me haluamme luoda rauhaa, on meidän opittava riitelyn taito ja tunnistettava eripuran arvo.
