Virpi Lehtinen: Miten filosofia ja itsetuntemus voivat auttaa kohtaamaan aikamme haasteita?

FT Virpi Lehtinen on filosofi sekä sertifioitu fokusointikouluttaja.


Mietelmä

Sveitsiläisellä filosofilla Denis de Rougemontilla on kiehtova ajatus, jonka mukaan ”tulevaisuus on meissä”. Tulkitsen ajatuksen tarkoittavan, että niin nykyhetken haasteiden kohtaaminen kuin tulevaisuuden suunnan hahmottelu pyytävät havainnoimaan ja tutkimaan ihmistä itseään, itseäni, suhdettani toisiin ja ihmistä lajiolentona. Ihminen ei varmaankaan ole paha, hän ei vain osaa ja tarvitsee apua ja haluaa oppia, ajattelen joskus ja ymmärrän, että tällainen myös itse olen. Vaikuttaa edelleen olevan tarpeellista havainnoida, tutkia ja kehkeyttää itsetuntemusta, ajattelun ja ilmaisun taitoa, kykyä yhteiseloon. Voimme auttaa tässä pyrkimyksessä toinen toistamme. Filosofiassa näitä aiheita on tutkittu paljon, mutta edelleen on kiviä kääntämättä eikä filosofian puoleen nykyään välttämättä osata tai haluta kääntyä, kun pyritään hyvään tai hyvinvoivaan elämään.

Kannattaa edelleen kääntyä filosofian puoleen, kun esitettävänä on kysymys ihmisenä kasvun suunnasta. Onhan filosofinen tehtävä alun perin ollut ”tunne itsesi!”. Jokainen ajatteleva ja kielellistä ilmaisua harjoittava olento ajatellessaan, puhuessaan ja kirjoittaessaan sitoutuu kulttuurillisiin, olevaisen perimmäistä luonnetta ja arvostuksia koskeviin taustaoletuksiin olevaisen luonteesta. Nämä ovat perinteisesti olleet filosofioiden tuotoksia ja tutkimuskohteita ja niiden oikeellisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden tutkiminen itsessä ja omassa elämässä on jokaiselle ihmiselle kuuluva filosofinen tehtävä.

Dualistinen ihmiskäsitys ja viheliäiset ongelmat

Länsimainen filosofia ja uskonto on nähnyt mielen ja ruumiin toisistaan erillisinä. Mieltä tai sielua on myös pidetty ruumista arvokkaampana. Nykyisessä talous-, teknologia- ja digitalisaatiovetoisessa elämänmuodossamme on piirteitä, jotka jäsentyvät tuon taustaoletuksen mukaan. Viihdettä ja virtuaalitodellisuutta seuratessa ruumis ja ruumiillisuus unohtuu ja vain mielen aktiviteetit vahvistuvat. Seuraukset ovat monin tavoin kohtalokkaita niin yksilöiden kuin yhteisöjen ja kulttuurin kannalta. Tämä itsetuntemuksellinen puute eli kyvyttömyys tunnistaa omasta kokemuksellisuudesta käsin ihmisyyden eheyttä – on yhteydessä ilmastokriisiin, ilmastoahdistukseen, masennukseen, yksinäisyyden tai elämän merkityksettömyyden kokemuksiin.

Länsimaisessa elämänmuodossa ihmisen on olevan oikeutettu hallitsemaan, muokkaamaan ja riistämään ympäristöään. Hän on kuvitellut voivansa elää luonnosta riippumattomana ja tunnustamatta, että luonto ylittää hänet itsensä. Velvoitteita tai vastavuoroisuutta itseään ympäröivää tai toislajisia kohtaan ei ole nähty tarpeellisiksi. Ihmisen toiminta on vaarantanut elintärkeät luonnonelementit, niiden laadun ja luonnon monimuotoisuuden eikä näiden vaalimista ole modernissa länsimaisessa kulttuurissa pidetty ihmiselle kuuluvana tehtävänä.

Sielullis-ruumiillinen olento on kuitenkin riippuvainen ilmasta, vedestä, maasta ja tulesta. Vaikka filosofia ja metafyysinen perinne ovat menettäneet kulttuurillista merkitystään, niin tuon ajattelutavan vaikutus jatkuu. Ilmeisesti ennakkokäsityksemme ihmisyyden luonteesta kaipaavat edelleen purkamista, sillä emme edelleenkään ajattele ja elä sen mukaan, että olisimme ihmisiä, joiden kokemuksessa sielu ja ruumis ovat yhtä. Emmekä ymmärrä ihmisyyden kokemuksellisesti avautuvaa rakentuvaa muodostumista yksinkertaisina ja monimutkaisina vuorovaikutussuhteina. Muuten kai osaisimme harkita, päättää ja toimia koherentisti, luontomme mukaan ja varjelisimme elämämme ehtoja.

Nykyajattelussa on nostettu esille sielu-ruumis -dualismin ongelmallisuuden sijaan ajattelumme ja toimintamme ihmiskeskeisyys. Ihmiskeskeisyyden vääristyneiden muotojen tunnistaminen toki auttaa kyseenalaistamaan perusteettoman kuvitelman ihmisen kaikkivoipaisuudesta, ylivertaisuudesta ja luonnon herruudesta. Ihmisyyden merkitys ei kuitenkaan ole vääjäämättä sidoksissa näihin kuvitelmiin eikä ihmisestä tai ihmiskeskeisyydestäkään oikeastaan ole mahdollista luopua.1 Olemme jokainen tästä elävä todiste. Ihmisiä on ja vastuun ottaminen omasta ihmisyydestä ja sen tuntemisesta ovat meille aidosti kuuluva tehtävä. Ongelma saattaakin olla ennemminkin se, että välttelemme ihmisyyttämme, ettemme ole tarpeeksi ihmisiä tai että ihmisyyden potentiaali on edelleen osin tunnistamatta ja toteuttamatta.

Näinä aikoina tarvitsemme kuitenkin kaikkien inhimillisten voimavarojen aktivoimista. Miten siis saavuttaa realistisempi ja konkreettisempi käsitys ihmisyyden luonteesta ja elää sitä mahdollisimman täydesti? Jos mielen aktiviteetit ei ole tätä vastausta kyenneet tarjoamaan, niin olisiko kehollisuuden puoleen kääntyminen avuksi?

Vähätelty kehollisuus voi uudistaa ihmisyyttä

Jos luovumme mielen ja ruumiin radikaalin erillisyyden ideasta ja niille asetetusta arvojärjestyksestä, niin huomiomme suuntautuu uusiksi.  Ilmastokriisin, lajikadon, ja sosiaalisten ongelmien lisääntyminen näyttää olevan yhtäaikaista monien ihmisille luontaisten, kehollisuuteen perustuvien yhteisöllisyyden muodostamisen ja ylläpitämisen tai luontoon suhteutuvien aktiviteettien hiipumisen kanssa. Tällaisia ovat muun muassa erilaiset rituaalit sekä muu yhdessä samassa rytmissä liikkuminen ja äänen tuottaminen, miksei myös perinteiset marjastamisen, sienestämisen, kalastamisen tai jopa metsästämisen aktiviteetit.

Keholliseen painottuvan kokemuksen kautta tunnistettava yhteys elementaaliseen luontoon ja toisiin eliöihin on murentunut, kun niitä vahvistavat käytännöt on hylätty ja mielen aktiviteetit on nähty länsimaisten ihmisten tavoitteiden ja arvojen kannalta tärkeämpinä. Kehollisen olennon luonnollinen riippuvaisuus puhtaasta hengitysilmasta, ravinnosta ja vedestä tai tervehdyttävästä auringon valosta on jäänyt osin tiedostamatta. Kansanperinteen sisältämät, luontoon kohdistetut kiitollisuuden ja kunnioituksen eleet ovat jääneet harvojen jakamaksi hiljaiseksi viisaudeksi tai ne on leimattu taikauskoksi.2

Inhimillinen eletty kokemus on aina jollakin tavoin kehoon ankkuroitunutta. Jopa käsitteellisten abstraktioiden on argumentoitu perustuvan esijäsentyneisiin kehollisiin merkityksiin ja ajattelun rakenteiden ruumiillisen liikkeen mahdollisuuksiin. Entä jos ajattelisimme ja eläisimme ihmisyyttä tällaisesta yhteisyyttä korostavasta eletystä kokemuksesta käsin? Silloin sielullinen ja ruumiillinen näyttäytyvät kokemuksen ykseydestä käsin avautuvina suuntina eivätkä metafyysisen perinteen tuottamien ideoiden mukaisesti erillisinä substansseina tai entiteetteinä.3

Ruumiillisuuden sivuuttamista totuudellisempi lähtökohta olisi tunnistaa ihmisyyden kokonaisvaltaisuus ja sen mukanaan tuoma riippuvaisuus elementaalisesta ja kaikesta elävästä. Ihminen henkis-ruumiillisena kokonaisuutena muodostuu olennaisesti suhteina itseen, toisiin ja maailmaan. Tällaisen muodostumisen malliesimerkki on ennemmin kehollinen kokemus kuin mielen erillisyyden illuusion luovat aktiviteetit kuten vaikka yksin ajatteleminen.

Filosofisen perinteen eräät juonteet tarjoavat valtavirtaan nähden tuoreita käsitteellisiä, metodologisia ja itsetuntemuksellisia välineitä kokemuksellisuuden tutkimiseksi ja kehkeyttämiseksi. Tällaisia ovat esimerkiksi ranskalaisen Maurice Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologia tai itävaltalaissyntyisen, Yhdysvalloissa elämänuransa tehneen Eugene T. Gendlinin filosofinen, kehollisuuden sisältävä merkitysteoria ja siihen kytkeytyvä fokusoinnin kehotietoisuuskäytäntö.

Merleau-Pontyn merkityskäsityksessä eleet, intonaatiot, vokaalien ja konsonanttien sointi ovat osa kielen merkityksen muodostumista. Puheen merkitys muodostuu sanojen, lauseiden, intonaatioiden, eleiden, asentojen, liikkeiden suhteina. Runous ja laulu näyttävät kaiken kielellisen merkityksen rakentumisen affektiivisen ja materiaalisen maaperän kehollisessa olemisessa. Rakkauden merkitys on yhtä lailla siinä tavassa, jolla rakastaja asettelee kukat maljakkoon kuin sanoissa tai hyväilyissä. Ymmärrämme mikä on kartta abstraktiona, koska meillä on elämys kadulla kävelemisestä tai maastossa taivaltamisesta.

Merleau-Pontyn ajatukset saavat uuden ulottuvuuden Gendlinin merkitysteoriassa. Gendlinillekään keho ei ole mykkää materiaa. Myös Gendlinin mukaan merkitykset esijäsentyvät jo kehossa ja muodostavat jatkumon symbolis-lingvististen merkitysten kanssa. Käsitteet avautuvat meille kehomme esijäsentyneiden merkitysten ansiosta. Gendlin löytää myös keinon tutkia merkityksiä ihmisessä itsessään. Filosofisten ja psykologisten tutkimustensa perusteella hän osaa kiinnittää huomion kehon usein huomiotta jäävään sisäisyyteen. Ainutlaatuiset, yksilölliset merkitykset kytkeytyvät yleisiin, intersubjektiivisesti jaettaviin merkityksiin.

Molemmat filosofit näkevät meille kokemuksessa usein taustanomaisena itsestäänselvyytenä avautuvan kehollisuuden keskeisenä filosofisena tutkimuskohteena. Olemme kyvykäs, merkityksiä muodostava kehomme. Molempien filosofien pyrkimyksenä on kyseenalaistaa länsimaista ajattelua perustava sielu- ruumis-dualismi ja paljastaa kokemuksellisesta käsin avautuva ykseys ja yhteys. He kehittävät näistä lähtökohdista käsin uudenlaista, avointa käsitteistöä kuvaamaan ja tutkimaan dynaamista, virtaavaa inhimillistä olemista. Merleau-Ponty tutkii ruumiillisuutta havaitsemisen ehtona. Voimme havaita koska meillä on aistinelimet, mutta sen edellytyksiä ovat myös esimerkiksi ihmisen ruumiillisuuden takaama paikka tilassa ja ajassa, liike tai sen mahdollisuus. Gendlin puolestaan näkee ihmisen kokemuksen virran olevan aina ihmisen kehollisuuden läpäisevää.

Kokemuksen rakenteiden tutkiminen edellyttää fenomenologian mukaan erityisiä metodologisia askeleita. Yksi askeleista on luopuminen sielu-ruumis-dualismin kaltaisista filosofisista ja tieteellisistä ennakkokäsityksistä. Tähän työhön osallistuvat kaikki kulttuurillisia ennakkokäsityksiä näkyväksi tekevät kuten kirjailijat, taitelijat tai filosofit. Toinen askel on arkijärjen asetuksista ja tottumuksista luopuminen. Tähän liittyy esimerkiksi se, että havaitsemme kyllä toiset kehollisina, mutta omasta kehollisuudesta tulemme tietoisiksi usein vain sairauden tai tapaturman yllättäessä. Urheilussa kehollisuus näyttäytyy instrumenttina, mutta sen merkitystä kaikelle olemiselle meidän ei näytä olevan helppoa havaita. Kolmas askel on olemassaolo- ja arvoasetuksista luopuminen: merkityksiä tutkitaan ilman sitoumusta tutkimuskohteen olemassaoloon tai arvon määrittelemiseen. Toisin sanoen, merkityksen rakentumista voidaan tutkia kaikenlaisessa kokemuksessa, myös esimerkiksi unissa tai fiktiossa.

Gendlinin filosofiaan kytkeytyy käytäntö, joka kääntää huomion omaan sisäisyyteen. Tämä huomion suuntaaminen perustuu Gendlinin tutkimusryhmineen tekemään mullistavan tieteellisen löydökseen. Tämä löydös tekee mahdolliseksi tutkia, havainnoida ja muuntaa merkityksiä sellaisina kuin ne omassa kehossa asettuvat. Tämä löydös on Felt Sense – tunnettu tai koettu merkitys, merkitys sellaisena kuin se konkreettisesti kehossa asettuu. Termi on suomennettuna kehollinen merkitystuntemus. Suomennos ei aivan tavoita samaa mutkattomuutta kuin alkuperäistermi. Löydökseen johtaneet tutkimukset on tehty jo 1950- ja -60 luvuilla, mutta sen mullistavuus on edelleen osin tunnistamatta. Merkitystuntemuksen löytäminen johti Gendlinin kehittelemään fokusoinniksi nimetyn käytännön, jonka avulla kehossa asettuvia kokemuksia voidaan lähestyä suoraan, ilman mielen välitystä. Nämä keholliset merkitystuntemukset avaavat meille aivan uudenlaisen suhteen omaan olemiseemme ja kehollisuuden perustavuuteen, elämyksellisesti ja filosofisesti. Gendlin näyttää miten voimme fokusoinnin kautta hetkeksi pysähtyä kehossa asettuvien merkitysten äärelle. Fokusoimalla voimme purkaa vääristymiä ja jumittumia, voimme entisestään rikastaa kokemuksellista monisyisyyttä ja lisätä dynaamisuutta. Gendlinin mukaan keho on ihmisen tiedostamaton.

Kaikkia tottumuksiamme ja oletuksiamme emme pysty järjenkäytön avulla purkamaan tai sulkeistamaan vaan tarvitaan toisenlaisia tekoja. Sellaisia ovat esimerkiksi fokusoinnin sisältämät kehon sisäisyyden kuuntelemisen mahdollistavat kehollisen asenteen muutokset. Näiden avulla voimme esimerkiksi sulkeistaa tai purkaa mielen ja ruumiin erillisyyden kehollisia ilmenemismuotoja käytännössä ja kollektiivisesti.4 Jotta voimme laajentaa itseymmärrystämme väljentämällä sidoksia omiin ja kulttuurillisiin tottumuksiin, niin tarvitsemme tietoisuuden kehollisuuteen ulottavan käytännön. Tämä muuttaa tapaamme havaita ja kokea kehollisuutta, mutta myös sen, miten ymmärtää mieli ja tietoisuus.

Ja toisin päin: fokusoinnissa merkitystuntemusten lähestyminen, huomion kääntäminen kehoon edellyttää kaiken jo tunnetun ja totutun syrjään laittamista. Käytännön harjoittelun aloittamisessa tämä on ratkaisevaa, sillä esimerkiksi kehon ja mielen erillisyyttä koskevat kulttuurilliset ajattelutottumukset ovat myös totuttuja tapoja suhteutua keholliseen. Kehon viestin kuuntelemista voimme helpottaa erityisellä,kehoon juurrutettavalla kuunteluasenteella. Annamme fokusoinnissa jalansijaa keholliselle muillakin tavoin. Fokusoidessa annamme aikaa ja tilaa kehollisuuden ilmetä. Toistuvat kehon sisäisyydelle asettumisen aktit muuttavat tapaamme olla suhteissa itseen, toisiin ja maailmaan. Opettelemme näin huomion suuntaamista uudella tavoin, ja uudenlaisesta, kokonaisvaltaisemmasta olemisesta käsin. Harjoittelemme kehollisen elämyksen saamista ja merkitystuntemuksen löytämistä erilaisissa tilanteissa.  Asetumme näiden äärelle yhdessä toisten kanssa ja jaamme kehon tapaa viestiä meille. Samalla  kehollisesta tietoinen oleminen ”normalisoituu”.

Jokainen voi olla ihmisen uusi alku

Sekä ruumiinfenomenologisesta filosofiasta että fokusoinnista löytyy siis eväitä ehyen, kokonaisvaltaisen ihmisyyden tunnistamiseen ja kehkeyttämiseen. Ruumiinfenomenologia auttaa näkemään filosofis-kulttuurillisen perinteen vääristymiä ja ongelmakohtia. Gendlinin kehittämä fokusoinnin kehotietoisuuskäytäntö opettaa, miten oman henkilöhistorian kuluessa muodostuneet tottumukset ja kulttuurilliset taustaoletukset suhteutuvat toisiinsa. Kehollinen merkityksenmuodostus on osin vapaata kulttuurillisista normeista. Siksi fokusointi näyttää kehon kautta tien kohti ainutlaatuiselle yksilölle oikeellista kasvun suuntaa. Koska keholliset merkitykset aina muodostuvat vuorovaikutussuhteissa, sisältää niitä ilman mielen välitystä lähestyvä fokusoinnin käytäntö viisautta paitsi yksittäisen ihmisen tilanteesta niin myös laajemmin ihmisen tilanteesta. Molemmat sisältävät ihmisenä kasvamiseen kuuluvat perinteiset itsereflektion ja itsevastuun pyrkimykset. Usein näitä on pidetty mielen aktiviteetteina, mutta nämä filosofiat ja käytännöt näyttävät miten niitä voidaan laajentaa keholliseen.

Jokainen meistä voi osallistua omalla panoksellaan ihmisyyden uuteen alkuun, kokonaisvaltaisen ihmisyyden kokemuksellista käsin alkavaan tietoiseen kehkeyttämiseen. Voimme yhdessä käsitteellistää, elää ja vaalia kokonaisvaltaista, olemassaolonsa edellytykset tunnistavaa, niistä iloitsevaa ja niitä kunnioittavaa ihmisyyttä. Voimme avata ihmisyyden koko potentiaalia ja toteuttaa sitä mahdollisimman täydesti, yksin ja yhdessä. Vielä on näkemättä, millainen muutos näin voitaisiin saada aikaan. Tulevaisuus on meissä…

Viitteet:

1. Tarkoitan tässä ihmistä sekä analyyttisenä kategoriana että konkreettisena, elettynä inhimillisenä olemisena ja olemisen tiedostamisena.
2. Näiden eleiden ja niiden perustana olevan kehollisen empatian taiteellista uudistamista toki tapahtuu. Ylioppilasteatterin Kesätyö-näytelmä kesällä 2020 toi kiitollisuuden ja kunnioituksen eleitä ja asenteita suuren yleisön tietoisuuteen hienolla, tuoreella tavalla. Samoin Todellisuuden tutkimuskeskuksen monet työpajat ovat tuoneet uudella tavalla koettavaksi nykyihmiselle vieraita kehollisen empatian muotoja suhteessa vaikkapa poroihin tai koralliriuttoihin.
3. Toki myös sielu-ruumis-dualismin voi argumentoida saavan perustelunsa kokemuksellisista ilmiöistä, joissa sielu jollakin tavoin ”jättää” ruumiin joko tilapäisesti tai pysyvästi. Tällaisia ovat esimerkiksi uni tai kuolema, kolmannen persoonan näkökulmasta tarkasteltuna.
4. On kiinnostavaa, että nimenomaan traumaattiset kokemukset ovat yksi keskeinen syy mielen ja ruumiin koetulle erillisyydelle. Voisiko kulttuurillisella tasolla sama johtua ihmislajin tai ihmisyhteisön traumatisoitumisesta? Teoksessa Syvälle ulottuvat juuret esitetään tutkimuksiin perustuen, että traumat ovat yhteisiä ihmisille yhteiskuntaluokasta, koulutus- ja varallisuustasosta riippumatta. Varhaisempina aikoina ne on huomioitu ja hoidettu kai kehollisuuteen perustuvin yhteisöllisin rituaalein…

Kirjoittaja haluaa kiittää Ella ja Georg Ehrnrootin säätiötä.

Katso myös

Valikko