FM, VET Elli Ebbe on sekä filosofi että psykoterapeutti. Esseessään Ebbe käsittelee tiedostamattoman olemusta.
Sisäisen railon rajoilla
Moni on joskus pohtinut miltä tuntuisi olla joku toinen. Olisinko minä minä, jos olisin joku toinen? En olisi minä, vaan olisin se toinen, mutta miltä se tuntuisi? Miltä tuntuisi, kun toiset muistot ja kokemukset täyttäisivät mielen, osaisin erilaisia asioita, pitäisin erilaisista mauista ja rakastaisin eri ihmisiä. Olisiko olemassaoloni erilaista? Luultavasti se olisi erilaista. Yhtäältä erilaista, toisaalta samanlaista. Olisiko mahdollista, että tietoisuuteni, olettaen että sellainen on, siirtyisi toiseen ihmiseen? Jos näin tapahtuisi, niin silloin tietoisuuteni kenties tarkastelisi, aluksi kiinnostuneena, toisen ihmisen muistoja, kokemuksia, tunteita ja päähänpinttymiä sekä traumoja. Kuinka nopeasti tuo oletettu tietoisuus vajoaisi osaksi tämän toisen ihmisen sisäistä maailmaan, hetteikköä, siten, että se ei enää tunnistaisi itseään erilliseksi?
Mielen rakenne on arkikokemuksen ulottumattomissa. Se on tiedostamattoman mielen uumenissa ja antaa itsestään viitteitä useinkin pyytämättä ja yllättäen. Arki-kokemuksen johdosta ihminen kuitenkin useimmiten tuntee olevansa vakaalla maalla. Hänellä on yleensä käsitys siitä, kuka hän on ja myös näkemyksiä siitä keitä kanssaihmiset ovat. Tätä turvallisuuden ja hallinnan mukavaa liittoa on oikeastaan ikävä häiritä tuntemattoman aiheuttamalla vieraudella. Tuskinpa moni edes ehtii työn ja arjen tuoksinassa huomata kääntöpuoltaan, tiedostamatonta, tuota toista kommunikaatiosysteemiä, joka vaikuttaa sisäisen maailman reunamilla.
Tuntematonta aluetta on kutsuttu jungilaisessa viitekehyksessä varjoksi ja muun muassa ranskalaisessa postmodernissa ajattelussa muukalaiseksi. Ihmisen muukalaisuus on tietenkin ikivanha aihe. Ihminen on muukalainen maan päällä, omassa maassaan tai itsessään. Jälkimmäisin muukalaisuuden määritelmä on Julia Kristevan teoksesta Muukalaisia itsellemme (1988), jossa käsitellään muukalaisuuden Eurooppalaista historiaa sekä ihmisen sisäistä muukalaisuutta. Sisäinen muukalainen on se osa itseä, jota emme tunne, jonka olemassaoloa emme mahdollisesti edes havaitse. Se ilmoittaa itsestään inhon, pelon ja kauhun tuntein, joita vieras ja toiseus aiheutta ja nämä tunteet myös siirtyvät ympäristöön, ne heijastetaan herkästi juuri muukalaisiin.
Sisäinen tuntematon ei tarkoita sitä, että itseä ja kanssaihmisiä ei tunnettaisi lainkaan. Tunnemme ajatuksemme ja tunteemme usein liiankin hyvin, sisäinen todellisuutemme voi vaikuttaa jopa kivettyneeltä.Tunnemme usein hyvin myös läheisten tavat ja mieltymykset, saatamme lisäksi helposti ennakoida heidän käyttäytymistään. Tuntemattomassa on kysymys yhtäältä syvimmistä tunteista ja ajatuksista, joita ei välttämättä lausuta ääneen koko elämän aikana. Toisaalta ihminen ei myöskään välttämättä ole tietoinen omista syvimmistä tunteistaan ja motiiveistaan, vaikka sanoisi ääneen jokaisen mieleen tulevan ajatuksen ja mielleyhtymän.
Ihminen on siis eräänlaisessa epäsuhdassa. Yhtäältä tiedetään valtavan paljon; avaruudesta mikroskooppiseen virusten maailmaan, mutta toisaalta ihmisen sisäinen manner on edelleen pitkälti valkoista, kartoittamatonta aluetta. Ihmisen kyky rakentaa, ratkaista ja kehittää on lyömätön, mutta kyky ymmärtää omaa toimintaa voi olla heikko. Ihminen pystyy tutkimaan ihmistä objektina ja käsittää omaakin toimintaansa objektiivisesti ja kognitiivisesti, mutta tästä huolimatta hän törmää jatkuvasti oman ymmärryskykynsä sisäisiin rajoihin. Ihmisen näyttää myös olevan vaikea ottaa todesta omaa tuntematontaan sekä, sitä miten tiedostamaton koko ajan vaikuttaa käyttäytymisessä ja valinnoissa, niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla.
Mielen rakenne on siis tiedostamattoman verhoama. En voi havaita sen rakennelmaa, en tavoita sähköistä impulssia, enkä neuronia tai välittäjäainetta, en näe niitä, en tunne, enkä koe. Tarpeeni koen kuitenkin hyvin kouriintuntuvasti. Perustarpeet ravinnosta lämpöön ja turvaan sekä läheisyyteen ilmoittavat itsestään heti, jos ne jäävät tyydyttämättä. Tunteet tunnen ja ajatukset havaitsen, useinkin ne kiertävät kehää, ja sisäinen tunteeni tuntuu esimerkiksi kalvavana rauhattomuutena, mutta uskon tietäväni myös mitä amerikkalainen kirjailija ja kriitikko Vivian Gornick koki New Yorkilaisessa taidemuseossa.
Vivian Gornick (1987) kuvailee muistelma-teoksessaan, kuinka hänen sisälleen aukeni tila, kun hän katseli keskittyneesti taidemaalari Emil Nolden kukkia New Yorkissa taidemuseossa. Sisäinen tila aukeni kuin railo, alkaen otsasta, kulkien koko keskivartalon läpi ja ulottuen nivusiin. Tässä avautuneessa tilassa ruumiin sisällä hän tunsi olevansa vapaa ja turvassa. Tila ruumiin sisällä tuntui avaralta ja hän tunsi olevansa erittäin elossa. Hän aisti kaiken vahvemmin, hän maistoi ilman ja tunsi valon. Tämä tila aukesi hänen sisälleen myöhemminkin useita kertoja ja hän sai sen jopa säilymään keskittymällä, mutta se kutistui ja katosi myös helposti. Tuo tila oli täynnä säkenöivää hehkua ja elämän voimaa, se oli elinvoiman keskus, jota itsesääli, ahdistus ja yksinäisyys piirittivät, Gornick kuvailee.
Sisäinen railo voi aueta myös tyhjyytenä ja kauhuna, joka nopeasti lamaannuttaa ja eristää ympäristöstä. Tätä tapahtumaa kutsutaan psykiatriassa dissosiaatioksi. Tässä tilassa ihminen kokee olevansa kuin irrallaan ympäristöstään ja kokee kadottavansa yhteyden toisiin, myös ruumis saattaa tuntua vieraalta tai tunnottomalta. Sisäinen railo, josta elämänvoima loistaa, saattaa siis muuttua painajaismaiseksi, kun sitä piirittävät synkät voimat käyttävät tilaisuuttaan hyväksi keskittymisen herpaannuttua. Sisäisen tuskan kokemukset pirstovat minän ja Gornickin kokemaa sisäistä suloisuutta on ehkä mahdotonta enää edes kuvitella.
Sisäisen kärsimyksen taustalla on varhaisia tai myöhempiä viheliäisiä kokemuksia, joiden jättämää sisäistä tilaa kutsutaan myös traumaksi. Elämä tuskallisen sisäisen todellisuuden kanssa on voimia vievää ja ajatteluun vaikuttavaa. Trauma ja muut mielen patologiat, jotka eivät olleet oikeastaan koskaan olleet filosofian keskiössä, alkoivatkin kiinnostaa enenevässä määrin tutkijoita 1800-luvun lopulta alkaen ja tiedostamattoman tutkimus harppoikin eteenpäin kuuluisan Wieniläisen Sigmund Freudin saappaissa.
Viime vuosisata oli psykoanalyysin voittokulkua ja länsimainen maailma oppi, että ihmisen toimintaa hallitsevat vietit eli id, yliminä eli superego ja minä eli ego. Pähkinänkuoressa nämä minän osat toimivat näin: Viettitasolla tapahtuu tarpeiden tyydytys, jota yliminä kontrolloi ja minä tasapainottelee siinä välissä. Freud vertasi ihmisen psyykettä kuuluisaksi tulleeseen jäävuoreen. Tietoinen minä on pieni nyppylä veden pinnalla ja pinnan alla vaanii tiedostamaton. Freudin näkemys tiedostamattomasta oli itse asiassa lähellä filosofi Herakleitoksen käsitystä, jonka mukaan ihmisen sielu on niin syvä ja laaja, että sitä on mahdoton oppia tuntemaan. Tästä huolimatta Herakleitos rohkaisi itsetuntemukseen, niin teki myös Freud. Tosin Freud uskoi, että tutkimusretkeen tarvitaan psykoanalyytikon apua.
Itsetutkiskelusta
Itsentuntemuksen harjoittaja kohtaa mahdollisesti tiedostamattoman tai sen rajan sisäisessä todellisuudessaan, rajan ylitse pääsee ehkä jotenkin, mutta pääseekö sieltä pois, jos joutuukin painajaiseen? Gornick pääsi keskittymällä sisään aukeavaan säkenöivään tilaan, mutta tämä tila oli koko vaarassa, sitä piirittivät mielen synkät ja viheliäiset varjot. Itsetuntemuksen ja sisäisen liikkeen avulla Gormick kuitenkin pystyi liikkumaan, vaikkakin työläästi, näiden alueiden välillä. Oliko Gornickin sisäinen liike itsetuntemusta vai sisäistä liikettä?
Introspektio, itsetutkiskelu tai -tarkkailu on mielenfilosofiassa menetelmänä, jossa ihminen havainnoi mielensä tapahtumia; ajattelua, tietoa, arvioita ja uskomuksia. Tämä itsetutkiskelun muoto ei kuitenkaan kohdistu Herakleitoksen tai Freudin hahmottamaan sisäisyyden laajuuteen. Se kohdistuu tietoisen mielen toimintoihin, eikä tavoittele tiedostamatonta. Itsetuntemus, johon varhaisessa filosofiassa kannustettiin tavoitteli luultavasti kokonaisvaltaisempaa ja syvempää sisäisyyden tuntemusta, muutenhan Herakleitos ei olisi todennut mitään sielun syvyydestä.
Nykyaika puhuu omien motiivien tunnistamisesta ja ajatusten sekä tunteiden alkujuurien ymmärtämisestä. Muinoin itsetuntemus eli sisäisen maailmansa ymmärtäminen liittyi viisauteen, hyvään elämään ja hyveisiin. Itsetuntemus ei ollut siis pelkästään oman sisäisen maailmansa tarkkailua, vaan myös toimintaa. Toiminnalle oli ohjeita ja ohjeet olivat usein vertauskuvallisia. Platonin dialogeissa on useita vertauskuvia, joilla viitataan sisäiseen todellisuuteen, kuten valjakko, luola ja tikapuut.
Valjakko-vertaus esiintyy Faidros-dialogissa, jossa valjakon osat vertautuvat ihmisen sisäiseen rakenteeseen. Valjakkoa vetää kaksi hevosta, joista toinen on kauniisti käyttäytyvä ja sävyisä ja toinen uppiniskainen jukuripää. Nämä kaksi hevosta kuljettavat vaunuja, joita kuljettaja ohjastaa. Toinen hevonen edustaa viettejä ja impulsseja ja toinen pontta, joka johtaa totuuden, kauneuden sekä ylevien tekojen tavoitteluun. Kuljettaja on logos, korkeampi ymmärrys, järki.
Onko tavallisella ihmisellä sitten mitään mahdollisuuksia ymmärtää ja kokea sitä mitä valjakko-metafora kuvastaa? Tämä voi olla yhtä hankalaa kuin hermoimpulssien kokemuksellinen ymmärtäminen.
Platon pyrkii selittämään ymmärrettävästi: Faidroksessa esimerkiksi on tarkka kuvaus tilanteesta, jossa hevosten voiman voi tuntea nahoissaan ja mitä siitä seuraa. Kysymyksessä on tilanne miesten välisessä rakkaudessa, joka voi johtaa kahteen eri suuntaan, riippuen siitä kumpi hevosista on johdossa. Antiikissa miesten välinen rakkaus oli yleistä ja tarkoin säädeltyä. Pidättyvyyttä ja itsehillintää noudattava rakkaus on, Platonin esimerkissä, hyvän hevosen johdattamana toimintaa. Hyvän ja kauniin hevosen johdolla rakkaus saa sielun siivet puhkeamaan, tästä seuraa ihana tuntemus ja onni. Pahatapaista hevosta kannustamalla taas päädytään kiihkeään, impulsiiviseen ja lyhyen nautinnon vaihtoehtoon. Sävyisä hevonen kuvastaa impulssien hallintaa ja hyveiden mukaista toimintaa ja pahatapainen hevonen taas kiihkoa ja hillittömyyttä. Se miten tämä hevosten hallinta sisäisenä liikkeenä toteutuu, ei valitettavasti kuitenkaan selviä dialogista.
Nykyihmiselle Platonin ohje on outo tai kalskahtavan vanhanaikainen. Aikamme aforismit ehdottavat nauttimaan lyhyestä elämästä; täytyy ehtiä kokemaan paljon, jotta ei sitten myöhemmin kaduta. Pahatapaista hevosta ihaillaan, avoimesti tai salaa, ja sitä mieluiten vähän kannustetaan, kun taas se tylsä ja säyseä voisi jäädä vaikka talliin.
Kysymys on myös onnellisuuden käsitteestä. Onnellisuustutkijat jakautuvatkin usein kahtia: toiset ovat sitä mieltä, että onnellisuutta on kaikki ajan virrassa tapahtuva onnellisuutta lisäävä toiminta; hauskan elokuvan katsomisesta suutelemiseen ja tavoitteiden saavuttamiseen. Toinen joukko on Antiikin filosofien perillisiä, heidän mukaansa onnellisuus syntyy hyveiden mukaisesta elämästä, sellaisesta, joka seuraa, kun valjakkoa ohjastaa oikein ja hyvänlainen hevonen on vetovastuussa ja vikuripää talttunut.
Freudin ja Platon ajattelussa näyttäisi siis ainakin päältäpäin katsottuna oleva yhteneväisyyksiä. Ihmisen sisäinen rakenne jakautuu kolmeen osaan: vietti, ego, yliminä sekä korkeampi ymmärrys, kiihko ja inspiraatio. Tähän yhtäläisyydet kuitenkin loppuvat. Freudin ego on heikko, vietit ja yliminä ovat sitä vahvempia, tästä performansista syntyvä ihmiskuva on siis itsensä kanssa kamppaileva, mutta siinä harvoin onnistuva ihminen. Platon taas näyttää pitäneen selvänä sitä, että ihmisellä on hyvän harjoittelun tuloksena mahdollisuus hyvinkin selviytyä vikuroivan hevosensa käsittelystä ilman suurempia vaurioita.
Antiikissa viisas, hyvä ja onnellinen elämä oli siis toimeliasta, toiminta tapahtui yhteiskunnassa, perheessä ja ystäväpiirissä ja noudatti hyveitä. Toimintaan liittyi harjoittelua; sekä fyysistä että henkistä. Antiikissa filosofia oli ylipäätänsäkin toisenlaista kuin moderni akateeminen filosofia, se oli siis toiminnallisempaa ja liikunnallisempaa. Päätänsä käteen nojaava pohtija ei oikeastaan kuvasta Antiikin filosofia. Filosofia opiskeltiin nimittäin gymnasiessa siis tietynlaisessa voimistelusalissa, jonka yhteydessä oli usein myös kylpylä. Liike ja ruumiissa oleminen otettiin ajattelun kannalta huomattavasti vakavammin kuin myöhempinä vuosisatoina. Näin ollen urheilullisuuden ja älyllisyyden vastakkaisuus ei ollut millään muotoa saavuttanut sellaisia mittasuhteita kuin tänä päivänä. Päinvastoin ymmärryksen juuret nimenomaan ulottuvat ruumiilliseen olemassaoloon. Ruumiin oli parasta voida hyvin ja hyvinvoivan ruumiin piti hengissä henki, ajateltiin.
Filosofia oli toimintaa, jolla oli päämäärä. Tämä päämäärä oli viisaus, hyvä elämä, sekä teoreettinen ajattelu, jonka pohjalta maailman ilmiöitä pyrittiin ymmärtämään syvemmin. Totuuden etsintä ei ole oman totuuden etsintää, vaan pyrkimys on universaaliin totuuteen, tämäkin projekti kyllä tapahtuu ihmisen ruumiillisessa todellisuudessa, mutta dialogin kautta ihminen pääsee kurkottamaan ulos itsenä sisäisyydestä, yhteyteen, jonka avulla syntyy uutta ymmärrystä ja on mahdollista saavuttaa tietoa, joka ylittää yksilön kokemuksen.
Hengestä
Hengen eli sielun on yleisesti eri kulttuureissa ajateltu erottavan elävän kuolleesta. Kreikaksi eläväksi tekevä henki on psihi tai psyke. Henki on myöhempinä vuosisatoina saanut uusia merkityksiä. Länsimaissa kristinusko on merkinnyt sielun omakseen. Sielu (själe, sjæl, soul) liitetään keskusteluissa usein melkeinpä pelkästään uskontoon, ja kysymyksessä on tällöin kuolematon sielu. Toinen eläväksi tekevää henkeä merkitsevä sana on psyyke, joka merkitsee myös henkeä, sielua. Tämä sana on modernisoitunut psyykeeksi ja mieleksi ja on jostain syystä eristetty päähän, aivoihin.
Sielua eli henkeä, ihmisen sisäistä olemusta kuitenkin tutkittiin filosofiassa vuosisatoja ajan tiedon, ymmärryksen ja kuolemattomuuden näkökulmasta, kun taas Freudin perustama psykoanalyysi keskittyi vietteihin, seksuaalisuuteen ja traumoihin. Toisin sanoen asioihin, joihin ei aikaisemmin sielun tutkimuksessa oltu kiinnitetty juurikaan huomioita. Freud sitten käänsikin koko huomion melkeinpä ainoastaan vietteihin ja lapsuuden ahdistaviin kokemuksiin, lisäksi hän ajatteli, että itsetuntemus on niin vaikea laji, että siihen tarvitaan ulkopuolista apua. Toisin sanoen tulkinta-apua, analyytikkoa, joka kertoo analysoitavalle, mikä on hänen sisäisen performanssinsa, ja mahdollinen tuskansa syy on. Itsetutkiskelu näyttää nimittäin psykoanalyyttisestä näkökulmasta katsottuna joskus melkeinpä mahdottomalta, koska mielen puolustusmekanismit torjuvat tai selittelevät kaiken egolle parhain päin.
Hengen tiede ja tutkimus on ollut Suomessa pitkään marginaalista ja sitä leimaa epätieteellisyyden tahmea leima. Hengestä voi varmasti sanoa vain, että hengitys on eläväksi tekevää niin kauan kuin ihminen hengittää, tällöin hän on elossa, hengityksen loputtua ihminen on kuollut. Sielu-henkeä tai tiedostamatonta ei ole löydetty ruuminavauksissa, eikä siitä ole juuri muitakaan viitteitä, se on kokemuksellinen, mutta ei todistettava. Kaikki tiede on kuitenkin ihmisen luomusta ja ihmisen kokemuksen kautta maailmaan tullutta. Ihminen on myös kehittänyt mittausmenetelmät, joilla tiedettä arvioidaan, ilman ihmistä ei tiedettä ole olemassa. Hengen filosofinen tarkastelu ei tarkoita uskonnollisia kokemuksia, se tarkoittaa sitä, että ihmisen kokemusmaailmassa on jotakin, jota voi kutsua hengeksi. Usein nämä kokemukset ovat nimenomaan sisäisiä kokemuksia, tulevatko ne tiedostamattomasta, alitajunnasta tai ylitajunnasta?
Filosofi Eero Ojanen käyttää käsitettä ylitajunta määrittelemään ihmiselle oleellista ominaisuutta tavoitella kauneutta, hyvyyttä ja totuutta. Näiden käsitteiden olemassaolo jo sinänsä on Ojasen mukaan osoitus ylitajunnasta. “Ylitajunta on todellisuuden perusrakenne” platonilainen idea, kova tosiasia. Tällä Ojanen haluaa palauttaa ihmisen korkeammat tavoitteet kunniaan tai antaa niille edes hengitystilaa. Ihminen ei ole vain viettien ja itsekkään eloonjäämisen lopputulos, vaan on muutakin. Tämä muu on se, mitä Ojanen kutsuu koviksi tosiasioiksi. Lisäksi ylitajunta on ihmisen voima, jatkaa Ojanen. “Elämän voima ei ole vain iloa, elämänvoima on myös ja nimenomaan sääliä, surua ja myötätuntoa, yhteyttä” (Ojanen, 2005, 149). Ojasen kuvaus lähenee Gornickin ja monien muidenkin kuvauksia, vahvoja kokemuksia, joihin keskittyminen on saanut ne laajenemaan ja pysymään.
Ruumis
Jos ruumis kysyy rajoista ja valtakunnista, uskokaa sitä;
Se, mikä meihin unena tulee, on ruumiin valtakunta.
Me kerromme kyllä tunteemme ja ajatustemme salat, mutta kuka
Tämän katoavan ja kuolevan paljastaisi, kuka
Ruumiinsa kaiken paljastaisi?
Risto Ahti (1989)
Viime aikoina on alettu kiinnittämään huomioita interoseptioon eli ruumiin sisäisiin tuntemuksiin. Huomioita on kiinnitetty esimerkiksi jännityksen tuntemuksiin, kuten sydämen tiheään lyöntiin tai ”perhosiin vatsassa”. Intuitio on herättänyt tutkijoiden mielenkiinnon jo pidempään. Intuitioksi kutsutaan kehossa tuntuva selkeää tuntemusta, joka esimerkiksi varoittaa jostain asiasta. Se kertoo, että kaikki ei ole kunnossa, vaikka siltä päällisin puolin näyttäisi tai että jokin asia on hyvä, vaikka se ei siltä heti näyttäisikään. Intuitiota on kutsuttu joissain kielissä myös “vatsa-tunteeksi”, koska se tuntuu usein vatsan pohjassa.
Tiedostamaton ilmenee tuntujen ruumiillisena häivähdyksinä, päätteli amerikkalainen psykologi William James. Hän tarkensi tunteen ja ajatuksen juuret häilähtäviksi tuntemuksiksi, aistimuksiksi, jotka ovat vailla sanoja, mutta joiden kanssa voi välähtää kuva. Amerikkaan Euroopasta emigroitunut filosofi Eugen Gendlin havaitsi saman kuin James ja kehitti tunnun ja välähtävän kuvan tarkasteluun metodiikan, jonka avulla hän pyrki lisäämään ymmärrystä ruumiin tiedostamattomasta tulevista signaaleista.
Gendlinin filosofian taustalla vaikutti ranskalainen fenomenologi Maurice Merleau-Ponty, joka oli erityisesti kiinnittänyt huomioita aistimelliseen kokemukseen, tietävään ruumiiseen. Intuition ja muiden kehossa selvästi tuntuvien tuntujen sijaan Gendlin kiinnittää huomionsa vähäisiin tuntuihin, jotka häivähtävät nopeastikin ruumiin sisäisyydessä. Nämä tunnut ovat eräänlaisia ovia tiedostamattomaan, ruumiilliseen kokonaisvaltaiseen todellisuuden kokemiseen. Ruumis-aistista onkin keskusteltu viime aikoina, samoin hermoston vaikutuksesta ihmisen mieleen. Oleellista on kuitenkin tiedostamattomasta nousevan kokemuksen paikantaminen ruumiiseen. Tämä havainto tuo ihmiselle lisää liikkumatilaa, kun tiedostamattoman alue laajenee ruumiilliseksi kokemukseksi.
Sisäinen keskittyminen, jota Gornick kuvailee, näyttäisi myöskin olevan portti luovaan tilaan. Luova tila on kokonaisvaltainen ruumiillinen kokemus, jossa on yhteys tiedostamattomaan tietoon, ymmärrykseen ja mahdollisuus uuden tiedon tai taiteen syntyyn. Taiteen- tai tieteenalalla ei olettavasti ole merkitystä kokemukselle. Gornick oli kriitikko ja kirjailija, mutta sisäinen tila oli keskeistä myös venäläiselle Konstantin Stanislavskylle, joka ohjasi näyttelijäntyötä. Stanislavsky tavoittelee näyttelijäntyössä korkeampaa tietoisuutta, joka siis tavoitetaan luovassa sisäisessä tilassa ja jossa voi saada yhteys sisäiseen luovuuden lähteeseen. Hän kutsuu tätä korkeampaa tietoisuutta myöskin ylitajunnaksi. Stanislavskyn mukaan ylitajunta sijaitsee siis tiedostamattomassa, mutta siihen on lähestulkoon mahdotonta saada suoraa yhteyttä. Tällä alueella sijaitsee itse inspiraatio, taiteen ja luovuuden ydin ja salattu todellinen minuus. Stanislavskyn mukaan ylitajuntaan saadaan usein vain välillinen yhteys. Alitajuntaan ”heitetään ajatuskimppuja”, jotka kootaan kasaan valppaan havainnoinnin avulla. Alitajunnassa kimpun annetaan juurtua ja kasvaa, jotta se voi sitten puhjeta ylitajunnan kukintona; sellaisina onnekkaina, välähtävinä hetkinä, jollaista Gornick kuvailee.
Ihmisen tiedostamaton eli se, joka ei ole tietoisessa mielessä näyttää siis jakautuvan moneen eri osioon ja tuntuu ehdottomasti ruumiillisena kokemuksena. Alitajunta soljuu solumuistina, kehollisena kokemuksena, joka voi toimia porttina, esimerkki: Tuoksu tai maku tulvahtaa sisäiseen todellisuuteen ja muisto rävähtää pintaan, nopena. Se on kuin kaleidoskooppi, joka muuttaa muotoaan jatkuvasti, välillä huomion saavat synkät tunnut, kenties aktivoituvat traumat ja välillä ruumiin sisäisyyteen aukeaa alue, joka läikkyy keveyttä. Toisaalla on synkkyyden syvyydet ja toisaalla luovuuden potentiaali ja kyky rohkeuteen, rakkauteen, ja kauneuden kokemiseen.
Miten tiedostamattoman sisäisen todellisuuden kanssa sitten pitäisi elää? Miten saavuttaa inspiraatio, luovat tila, tai sisäinen läikkyvä elinvoima, joka helpottaa hyvää elämääkin, kenties. Millä tavalla Platon kaavaili hevosten ohjastusta? Itsetuntemuksen avulla? Miten sitten toteuttaa itsetutkimusta? Tila voi olla syvyydestä huolimatta kovin ahdas ja nopeasti koluttu. Miten sisäänsä saa aukeamaan alueen, jota Gornick kuvailee? Keskittymällä, mutta mihin? Kenties sisään häivähtävään tuntuun, johon James ja Gendlin viittaavat. Sisäinen liike, säätely, jonkinlainen tietoisuuden sisäinen liike saattaa hitaasti laajentaa sisäistä ummehtunutta tilaa, mutta riittääkö se? Stanislavskyn mukaan paikalleen ei voi jäädä, on lakkaamatta opiskeltava, luettava, havainnoitava, matkusteltava ja pysyttävä ajan tasalla, siten voi päästä alkuun.
Lähteet ja kirjallisuutta
Alhanen, Kai (2013) John Deweyn kokemusfilosofia. Gaudeamus. Helsinki.
Ahti, Risto (1989) Laki. WSOY, Helsinki.
Freud, Sigmund Internet Encyclopedia of Philosophy. https://Iep.utm.edu
Gendlin, Eugen. T (1978, 1981, 2014) Fokusointi, kuuntele mitä kehosi kertoo sinulle. Suom. Erkka Laitinen. Basam Books, Helsinki.
Gendlin, Eugene T ( 2012) Implicit precision. In Z. Radman (Ed.) Knowing without thinking: The Theory of the background in philosophy of mind, Basingstoke: Palgrave Macmillian ( 2012). London.
Gornick, Vivian (1987, 2021) Toisissamme kiinni. Suom. Arto Schroderus. Gummerus. Helsinki.
Hadot, Pierre (2010) Mitä on antiikin filosofia? Suom. Kilpeläinen. Niin&Näin, Tampere.
Hadot, Pierre (1995) Philosophy as a Way of Life. Engl. Michael Chaise, Blackwell, Oxford.
James, William (1890) Principles of Psychology, Vols. 1 & 2. Macmillan, London
Kristeva, Julia (1988, 1993) Muukalaisia itsellemmme. Suom. Päivi Malinen. Gaudeamus. Helsinki.
Ojanen, Eero (2005) Ihmisen filosofia. Kirjapaja. Helsinki.
Platon, Pidot. Platon teokset. (1979) Otava. Helsinki.
Platon, Faidros. Platon teokset. (1979) Otava. Helsinki.
Platon, Valtio. Platon teokset (1979) Otava. Helsinki.
Seikkula, Jaakko. Dialogi on ruumiillista synkroniaa. Ratkes 3-4 2020.
Stanislavsky, Konstantin (2017) Näyttelijän roolityöskentely, suom. Kristiina Repo, Kustannusosakeyhtiö Aula & Co.
