VTM, FM Jaakko Vilja on kristitty uskonnonfilosofian ITE-taiteilija. Tässä tekstissä hän kertoo, miten tahtoisi tulla käännytetyksi ateistiksi.
Olen kristitty. Kristinuskon ohella läheisimmäksi maailmankuvaksi itselleni koen kristillistaustaisen (länsimaisen) ateismin. Sen kanssa olen käynyt tärkeimmät katsomukselliset rajankäyntini, ja se on myös eniten ruokkinut omaa teologista ajatteluani. Arvostan sivistynyttä ateistista haastetta uskolleni.
Ateismin ja teismin välistä keskustelua vaivaa kuitenkin runsas ohipuhuminen. Suuri osa uskontodialogistamme näyttää palautuvan Atlantin tuolle puolen, evankelikaalien ja uusateistien väliseen historiattomaan vääntöön. Tällä vääntämisellä on varmasti oma tärkeä paikkansa niiden elämässä, joita kyseisen kaltaiset maailmankuvat puhuttelevat. On kuitenkin peräti surullista, että monta vuosituhatta monikerroksista ja vivahteikasta keskustelua jumalattomuuden ja jumalallisuuden välillä sivuutetaan kokonaan. Samalla päädytään keskusteluun, jolla on nähdäkseni melko vähän tekemistä tavallisen suomalaisen luterilaisuuden kanssa.
Tahdon siis kehittää teismin ja ateismin välistä dialogia. Samalla tulen määritelleeksi uskomisen ja ei-uskomisen oman mieleni mukaan. Ehkä oletkin käsityksistäni eri mieltä? Jos niin on, voi olla, että maailmankuvien välisen keskustelun pitäisikin unohtaa kokonaan Jumalan olemassaolon kaltaiset kysymykset, ja siirtyä käsittelemään sitä, mistä oikeastaan edes puhutaan, kun puhutaan maailmankuvien eroista.
1. Käsitteen merkitystä ei ratkaise käsitteen nimi, vaan käsitteen käyttö. Jumala-käsitteen totuutta ei ratkaise käsitteen nimi, vaan se työ, jota käsite tekee.
Mitä se on?
Ludvig Wittgenstein sanoo: käsitteen merkitys on sen käyttö kielessä. Tämä tarkoittaa sitä, että käsite “pakastepitsa” saa merkityksensä valmisruokatehtaan tuotantolinjalla, television pitsamainoksessa, kaupan hyllyjen välissä, kassalla, sekä tasapainoisella illallisella. Nuo tilanteet luovat ja pitävät yllä käsitteen “pakastepitsa” merkitystä. Jos vaihdamme sanan “pakastepitsa” paikalle sanan “ptang” ja jatkamme elämäämme muuten aiempaan tapaan, ei mikään oleellinen muutu. Sanomme: “Laitapa uuni lämpenemään, niin minä kipaisen ptangit lähikaupasta!” ja arki rullaa aivan mukavasti.
Toisaalta saman nimiset käsitteet toimivat hiukan eri tavalla eri tilanteissa. Matemaatikon puheessa sana “tai” käyttäytyy eri tavalla logiikan harjoituksissa kuin arkikeskustelussa. “Palaminen” tarkoittaa yhtä asiaa pesäpallopelissä ja toista VPK:n harjoituksissa. Tätä Wittgenstein kuvaa kielipelin käsitteellä. Matemaatikko pelaa yhtä peliä luennolla ja toista kotosalla. Sanat saavat paikkansa osana kielipelejä, jotka puolestaan tekevät töitään joissain tilanteissa, jotka antavat peleille ja niiden käsitteille merkitykset.
Tämä kaikki pätee myös käsitteeseen “Jumala”. Voidaksemme keskustella siitä, mikä Jumala on, onko hän olemassa, miten hän vaikuttaa ihmisten elämiin, tai että tulisiko meidän uskoa häneen, on meidän tiedettävä kaksi asiaa: mitä kielipeliä pelaamme, ja millaista tointa käsite “Jumala” tässä kielipelissä toimittaa. Molemmat kysymykset ovat kaikkea muuta kuin helppoja kysymyksiä. Ne ovat kuitenkin onnistuneen kommunikaation edellytykset. Voi jopa olla, että kaikki mielekäs keskustelu koko aiheesta koskee sitä, millaista kielipeliä kulloinkin pelaamme, ja että millaista työtä käsite “Jumala” milloinkin tekee.
Kielipelien rajat ovat kaikkea muuta kuin selkeät. Ateistinen ja teistinen uskontotieteilijä eivät kenties koskaan onnistu tarkoittamaan täsmälleen samaa asiaa sanalla “Jumala”, mutta seminaarihuoneessa kielipeli on riittävän hyvin määräytynyt jotta keskustelu on mahdollista. Entä jälkipuinti pubissa? Mitä tieteilijä ajattelee rukoillessaan “Jumalaa” illalla yöpuulle käydessään? Mitä sana tarkoittaa seuraavana aamuna jumalanpalveluksen liturgiassa? Nämä kaikki poikkeavat epäilemättä siitä, mistä ateistinen kollega puhuu Vapaa-ajattelijoiden kokouksessa.
Kristityn “Jumala” on myös hyvin erilainen kuin vaikkapa antiikin kreikkalaisen jumalat, tahikka muinaisen pohjolan aasat olivat. Toisaalta taas aivan toisen niminen käsite saattaa tulla joskus hyvinkin lähelle klassisen teologian tarkoittaman kaikkivaltiaan käsitettä. Yksi esimerkki on hindulaisuuden brahmanin käsite. Brahman ei ole yksi hindujen jumalista, vaan maailman sielu ja perimmäinen totuus.
Kristillisen kielenkäytön perinteessä on runsaasti esimerkkejä käsitteiden nimien muodostamien rajojen ylityksistä. Johanneksen evankeliumin kirjoittaja ottaa haltuun helleenisivistyneistön käsitteen logos ja samaistaa sen Kristukseen ja siten kristilliseen Jumalaan. Sana tuli lihaksi, logos tuli lihaksi. Logos tarkoittaa sanan ja lauseen lisäksi evankeliumin kulttuurisessa kontekstissa myös järkeä ylipäätään, maailman mielekkyyden perusrakennetta. Evankeliumin kirjoittaja tarkastelee siis käsitteen tekemää työtä, ja käyttää käsitettä sen mukaisesti. Siitä huolimatta, että sen nimi ei ole “Jumala” vaan “logos”.
Käsitteiden ja niiden tekemän työn tarkastelu saattaa siis paljastaa yllättäviä yhteyksiä katsomusten ja ajattelutapojen välillä. Lisäksi saattaa paljastua yllättäviä eroja käsitejärjestelmien sisältä.
Esimerkiksi kristityt menestysteologit ajattelevat, että usko Jumalaan ja mittavat rahalahjoitukset tietyille saarnaajille tuottavat ihmiselle välittömästi rikkautta ja terveyttä. Menestysteologinen Jumala toimittaa ihmisten elämissä hyvin erilaista roolia kuin vaikkapa luoja synkeän pohjalaisen körtin maailmassa. Latinalaisessa Amerikassa kehittynyt ja sittemmin koko katoliseen maailmaan levinnyt vapautuksen teologia taas lukee Kristuksen viestiin voimakkaan poliittisen sisällön. Kaikissa mainituissa tapauksissa Jumala on olemassa toisenlaisella tavalla kuin vaikkapa italialaisen tapakatolisen ihmisen maailmassa.
Tällaisten eroavaisuuksien vuoksi joissain keskusteluissa esimerkiksi konservatiivisten ja liberaalien kristittyjen kesken päädytäänkin joskus julistamaan, että “meillä on eri Jumala” tai “eri Kristus”. Tämä on retorisesti voimakas keino, ja edellä esitetyn vuoksi siinä on myös paljon totta. Esimerkiksi suomalaisessa kontekstissa Päivi Räsäsen ja Kai Sadinmaan Jumalat lienevät selvästi eri kavereita. On kuitenkin yksi sanan “Jumala” erityinen merkitys, jonka vuoksi en itse tahdo käyttää samaa erottelun merkitsemistä.
Esittelen teille jaottelun käsitteen “Jumala” subjektiivisen, objektiivisen ja absoluuttisen merkityksen välillä. Subjektiivinen merkitys on käsitteen “Jumala” merkitys vain minulle, minun yksityisessä maailman ymmärtämisessäni ja hartauden harjoituksessani. Objektiivinen merkitys tarkoittaa sosiaalisesti jaettua ja toimivaa merkitystä. Siis yllä esiteltyä merkitystä, jonka käsite saa osana kielipeliä ja elämänmuotoa. “Jumala” on siis sitä, millaisena se näyttäytyy uskovien ja ei-uskovien toiminnassa silloin kuin käsitettä käytetään. Näiden lisäksi on mahdollista pienen sisäisen ristiriitaisuuden uhallakin määritellä käsitteen absoluuttinen merkitys. Käsitteen “Jumala” absoluuttinen merkitys on se, mitä Jumala tosiasiassa on.
Käsitteen absoluuttinen merkitys tarkoittaa asiaa sinänsä, das Ding an Sich, kuten Immanuel Kant sanoisi. Tuolini subjektiivinen merkitys on sen kaikki kokemuksellisuus kaikessa täyteydessään. Tuolini objektiivinen merkitys on kaikki, mikä siitä on sanottavissa tai kuvailtavissa toiselle ihmiselle. Tuolini absoluuttinen merkitys on kaikki se, mitä tuolistani ei voi tietää eikä kokea.
On olemassa filosofeja, jotka kieltävät absoluuttisen ulottuvuuden kokonaan, koska se ei määritelmällisesti kuulu keskusteluun, eikä koskaan voi myöskään kuulua. Absoluuttisen ulottuvuuden olettaminen kuitenkin helpottaa vastaamista joihinkin kysymyksiin. Esimerkiksi siihen, miten tieto syntyy. Nyt tiedän, että kaikki aine koostuu elektroneista ja kvarkeista. 1800-lukulainen maanviljelijä ei tätä tiennyt, eikä olisi voinutkaan tietää. Mistä tieto elektroneista ja kvarkeista sitten tuli? Koska uskon absoluuttiseen ulottuvuuteen vastaan, että aine absoluuttisesti on jotain, että aine on jonkin absoluuttisen ilmenemää. Tällöin tämä absoluuttinen aine, mitä ikinä se onkin, vuorovaikuttaa erilaisilla tavoilla, joka mahdollistaa objektiivisen tiedon muodostumisen.
Kun nyt siis ajattelen tuolini absoluuttista merkitystä, ajattelen, että tuolini kerta kaikkiaan on jotakin, riippumatta siitä, mitä minä siitä tiedän tai ajattelen. Jos myöhemmin paljastuu, että olen huumattu ihmisruumis, jonka tietoisuus seikkailee tietokoneohjelma Matrixissa, minulle paljastuu, että tuolini on pätkä koodia. Tosiasiassa arvelen, että tuolini on pohjimmiltaan kvarkkien yhteispeliä. Ehkä myöhemmin paljastuu, että kvarkkeja ei olekaan olemassa, vaan että jokin muu fysikaalinen malli selittää tuolien olemassaolon vielä paremmin. Kun jotain uutta “paljastuu”, saan uutta objektiivista ja subjektiivista tietoa, mutta samalla tavoin molemmissa tilaisuuksissa säilyy mahdollisuus, että todellisuus paljastuu sittenkin vielä aivan toisenlaiseksi. Asioiden absoluuttinen ulottuvuus pysyy aina mahdollisuutena, väistämättä osittain piilossa. Absoluuttisen ulottuvuuden olettaminen kuitenkin selittää sen, miksi subjektiivinen ja objektiivinen sfääri muuttuu. Absoluuttinen tuoli pitää huolta objektiivisen tuolin kyseenalaisuudesta.
Tuolien ja useimpien muiden asioiden kohdalla olemme harvoin kiinnostuneita asioiden absoluuttisista merkityksistä. Pärjäämme vallan hyvin subjektiivisilla ja objektiivisilla tuoleilla, koska niillä on helpompi istua.
Jumalan kohdalla on usein toisin. Tämä johtuu Jumalan salattuudesta. Siinä missä arvelemme absoluuttisen tuolin kutakuinkin vastaavan tuntemaamme objektiivista tuolia, objektiivisesti tunnetun Jumalan ei ajatella parhaimmilaankaan tavoittavan kuin vain häivähdyksen absoluuttisesta Jumalasta. Tämä johtuu ns. klassisen teologian jumalkuvasta, jonka mukaan Jumala on kaiken luoja, kaikkitietävä, kaikkivoipa, kaikkea ylläpitävä voima. Siis jos on olemassa absoluuttinen kvarkki, on olemassa myös absoluuttinen Jumala, joka on kvarkin luonut. Eli absoluuttisen luonut absoluuttinen. Salaisuuden luonut salaisuus. Eikä tässä vielä kaikki! Jumala on myös luonut ihmisen, minut, ja ihmisen ymmärryksen ja yhteyden toisiin ihmisiin. Siten Jumala on myös luonut subjektiivisen ja objektiivisen todellisuuden ylipäätään. Jumala mahdollistaa absoluuttisen muuttumisen objektiiviseksi, ylläpitää kokemusta ja todellisuutta. Jos kaikki absoluuttinen on viime kädessä salaista, on Jumala absoluuttien absoluutti, salaisuuksien salaisuus.
Jumalan absoluuttisen merkityksen takia en mielelläni julista omaa Kristustani eri Kristukseksi kuin vaikkapa Päivi Räsäsen Kristus on. Kristuksen absoluuttinen merkitys on nimittäin vääjäämättä meille molemmille yhteinen, vaikka kuinka ehtisimme erehtyä hänen objektiivisesta merkityksestään, kumpikin tahoillamme.
Samalla on tärkeä muistaa, että absoluuttisesta merkityksestä puhuminen on vääjäämättä sisäisesti ristiriitaista. Miksi? Siksi, että käyttöön otettu käsite muuttuu välittömästi jonkin kielipelin käsitteeksi, ja saa siten objektiivisen merkityksen. Huomaatko sen? Jo nyt käsitteellä “Jumalan absoluuttinen merkitys” on objektiivinen merkitys, ja tässä kirjoittamisen ja lukemisen tapahtumassa alamme molemmat, sinä ja minä, kirjoittaja ja lukija, sitä toteuttaa. Käytämme sitä, ja se käyttää meitä. Olen kuitenkin sekä kristitty että filosofi, ja siten tottunut paljon humpsumpaankin kielen käyttämiseen. Eritoten “filosofia”-nimellä tunnettu kielipeli sallii osoittaa ja määritellä tällaisia kielellisen toiminnan puutteellisuuden paikkoja, ja sitten kehittää käsitteellisiä keinoja päästä niiden ympäri. Sitä palvelee “absoluuttisen merkityksen” käsite, sisäisestä ristiriitaisuudestaan huolimatta. Tai sen takia.
Toisin kuin vaikka “tuolin” kohdalla, “Jumala”-käsitteen käyttöön on viritetty monia erikoisia kielipelejä, joiden tarkoitus on tuoda Jumalan absoluuttinen merkitys esiin. Nämä ovat kristillisen meditaation muotoja. Rukoukset ja virret ovat niistä meille tutuimpia. Myös Raamatun lukuun on olemassa erilaisia metodeja, jotka hämäävät objektiivista ajattelua, ja antavat tuntemattoman virrata sisään puheeseen. Nämä ristiin kytkeytyneet kielipelit vuotavat muihin kielipeleihin sisään, ja hämärtävät entisestään sotkuista Jumalan käsitettä, avaamalla sitä kielipelien ulkopuolta kohti.
Mitä Jumala-käsitteen kielipelillinen lähestyminen meille opettaa katsomusten välistä keskustelua silmällä pitäen? Näkisin, että se virittää meidät katsomaan käsitteen raskaan nimen yli, itse asiaan. Emme ehkä niin herkästi kompastu omiin yksittäisiin kokemuksiimme, vaan pääsemme kohtaamaan toisen ihmisen, hahmottamaan maailmaa, jossa hän elää.
Uskonmurskaaja nro 1 (totuus/ymmärrys): osoita kristitylle, miten Jumala-käsite sokaisee hänet joltakin totuudelta, mahdollisuudelta tai avaruudelta.
Esimerkki: Bad Religion -yhtyeen kappaleessa All there is uskovaisten tavallisemmin käyttämä “onko tuossa muka kaikki, mitä on olemassa” -kysymys käännetään takaisin kristittyä itsejään vastaan. Onko kaikki olemassaoleva vain hötöisenfilosofisen Jumalan houretta, traditioita ja ihmisen rakentamia temppeleitä? Eikö Jumalasta siivottu maailma näyttäisikin kirjavammalta, kirkkaammalta, yllättävämmältä, syvemmältä ja kerta kaikkiaan arvokkaammalta kuin yhdelle kaikkivaltiaalle alistettu monoteistisen monotoninen pötkö?
Kirjoittajan oma vastaus: Jos esittelemäsi haaste on oikeutettu, todennäköisesti hiukkasen kakisteltuani päivitän jumalakuvani vastaamaan haasteeseen. Tämä on absoluuttisen Jumalan ensisijaisuuden etu. Mikä tahansa mitä maailmasta voi paljastua, on absoluuttisen Jumalan esiin keriytymistä, eikä tämä suinkaan himmennä maailman kirjavuutta vaan pikemminkin kirkastaa sitä. Tämä vastaus asettaa toisaalta alttiiksi toisenlaiselle haasteelle, josta lisää seuraavan luvun lopussa.
Muita mahdollisia vastauksia: Ehkäpä haastettavallasi onkin omaani jäykempi jumalakuva, ja hän tahtoo kiistää haasteesi oikeutuksen. ”Ei, tuo ei ole totta, koska Jumala on toisenlainen!” Tällöin saatat päästä käsiksi tähän jäykkyyteen. Millainen se on, ja mihin se nojaa? Millaisen maailman ja käytäntöavaruuden se avaa?
2. Jumala ei ole olemassa, ja kristitty tietää sen vallan hyvin, joten voit kaikessa rauhassa hyväksyä sen, että Jumala on olemassa ja siirtyä sellaisiin asioihin, joista oikeasti voi keskustella.
Mitä se on?
Jumala on absoluutti kaiken absoluuttisen tuolla puolen. Siksi Jumala on perustavalla tavalla erilainen olento kuin mikään meidän ymmärtämämme. Ja siksi jo verraten varhaisessa vaiheessa kristillistä traditiota syntyi ajatus siitä, että Jumalaa koskien on mahdotonta puhua tosia lauseita. Mitä tahansa väitämme Jumalasta, on väitteemme aina sillä tavalla hölmö, että vastaava kielteinen lause olisi kuitenkin aina lähempänä totuutta. Siksi järkevämpi tapa puhua Jumalasta on aina käyttää kielteisiä lauseita. Jumala ei ole sininen, koska ymmärtämämme sininen on jotain ihan muuta kuin absoluutin absoluutin sininen.
Tämä on apofaattiseksi teologiaksi kutsutun Jumalasta puhumisen tavan lähtökohta. Periaate muotoutui jo kristinuskon varhaisten vuosisatojen aikana. Ajattelutapa kirjattiin myös katolisen kirkon katekismukseen 1200-luvulla. Mistään marginaalisesta ilmiöstä ei siis ole kyse kristillisen ajattelun historiassa.
Apofaattisella periaatteella on kuitenkin yksi seuraus, joka voi tuntua hiukan yllättävältä. Paitsi että Jumala ei ole sininen, hän ei ole myöskään olemassa. Tämä johtuu siitä, että lauseista ”Jumala on olemassa” ja ”Jumala ei ole olemassa” jälkimmäinen on selvästi todempi.
Jumala ei siis ole olemassa. Tämä on yksi klassisen, leveän ja syvän kristillisen teologian tradition sivulauseita. Toki tämä tarkoittaa sitä, että Jumalan ajatellaan olevan jotain enemmän ja syvempää kuin vain ”olemassa”. Tai oikeastaan Jumalan ei-olemisen ajatuksen ehdoton edellytys on se, että Jumala jollain naiivilla tavalla on ensin hyväksytty olemassaolevaksi. Mutta oli miten oli, kun asiaa on tarkasti harkittu, niin siltä osin kuin kieltä ymmärrämme, ei Jumala ole olemassa. Kertakaikkiaan ei.
Ehkäpä kristitty keskustelukumppanisi ei tätä vielä tiedä? Hän saattaa kuitenkin jakaa jonkin ajatukselle rinnakkaisen ajatuksen. Monelle perusluterilaiselle saattaa olla tuttu körttien suosima maksiimi: Jumala on suuri ja ihminen on pieni. Tämä sääntö asettaa ehdot ihmisen ja Jumalan väliselle kommunikaatiolle ja lisäksi sille mitä ja miten ihminen voi Jumalasta tietää.
Ylipäätään reitti ulos Jumalan olemassaolon ongelman pyörittelystä käy helposti sellaista reittiä pitkin, jolla kysymyksestä tulee mahdoton tai toissijainen. Mahdoton, koska Jumala on ymmärretty absoluutin absoluutiksi, jonka yksi sirkama vähin erin kehiytyy auki, kun universumia tutkimme. Toissijainen siksi, että kysyjän oma olemassaolo on osoittautunut Jumalan olemassaoloa huomattavasti epävarmemmaksi tosiseikaksi.
Näin kävi ainakin itselleni. Teini-ikäisen ihmisen tarve kantaa vastuu kaikesta tietämästään sai luvan väistyä, kun tieteeseen perehtyminen paljasti sen, miten paljossa – kaikessa – ihminen on viime kädessä kysyjän, pyytäjän ja luottajan asemassa. Miten voisin silloin olla vastuussa luojan kysymyksestä? Näin kysymys luojan olemassaolosta kääntyi kysymykseksi suhteesta luojaan ja luojan tahdosta ja luonteesta. Ja mitä luoja on? Luoja on absoluuttinen ja käsittämätön. Jos luoja päättää olla olemassa olemalla olematta olemassa, ei minulla olisi siihen nokan koputtamista. Vain vastaanottamista. Tällainen voisi olla tavallisen arkikristityn tulkinta apofaattisesta Jumalan olemassaolon kieltämisestä. Jumalan olemassaolon laatu ei kerta kaikkiaan ole minun vallassani.
Apofaattisen teologian rinnalla kristillisessä traditiossa kulkee katafaattinen teologia. Siinä Jumalasta nimenomaan sanotaan asioita. Kuten, että Jumala on “hyvä” tai vaikkapa “olemassa”. Vaikka joissain teologian suunnissa apofaattista lähestymistapaa on pidetty ensisijaisena, ei sitä kuitenkaan yleisesti ole nähty katafaattisen puheen kanssa ristiriitaisena. Jumala siis sekä on olemassa, kaikkitietävä, kaikkivoipa ja kaikkihyvä, sekä ei mitään näistä.
Kristillinen traditio ylipäätään on täynnä tarkkaan viritettyjä ristiriitoja: on kolminaisuusoppi, jonka mukaan Jumala on yhtä aikaa yksi ja kolme, Kristuksen kaksiluonto-oppi, jonka mukaan Kristus on yhtä aikaa täysin ihminen ja täysin Jumala ja niin edelleen. Kaltaiselleni tavalliselle kristitylle niillä on kolmenlainen rooli. Yhtäältä ne muodostavat hedelmällisiä jännitteitä, jotka sellaisenaan kuvaavat asioiden tosiasiallista jännitteisyyttä. Esimerkiksi apofaattisen ja katafaattisen puheen välinen jännite kuvaa luodun tosiasiallisesti jännitteistä suhdetta luojaansa. Sitä miten Jumala on yhtä aikaa koko ajan kaikessa läsnä ja totaalisesti piilossa.
Toisaalta ristiriidat auttavat absoluuttisten merkitysten esille saattamista. Siis tarkoituksella rikkovat kieltä. Kristuksen olemus yhtä aikaa Jumalana ja ihmisenä on hyvä esimerkki tästä. Se on ajatuksena mahdoton, ja auttaa meitä ymmärtämään, miten mahdottomasta ilmiöstä Kristuksessa on kyse. Kolmanneksi ristiriidat muistuttavat mistä asioista on järkevää väitellä ja mistä ei. Missä logiikka pätee ja missä se ei kestä. Jumalan olemassaolo on nähdäkseni tällainen kysymys.
Toki on selvää että arkisilla kokemuksilla Jumalan läsnäolosta tai sen puutteesta on merkitystä yksilöiden uskon syntymisessä ja sammumisessa. Esimerkiksi kokemukset rukousvastauksista tai muusta myönteisestä nojautumisesta, yliluonnollisesta tuesta ja turvasta vaikuttavat joillekin uskoa synnyttävänä ja tukevana. Toisaalta merkityksettömän kärsimyksen kokemukset voivat sammuttaa uskon tai heikentää sitä. Nämä ovat yksilöille merkityksellisiä, ja luen molemmanlaiset kokemukset kaikkivaltiaan ja yksilön väliseksi keskusteluksi.
Objektiivisiksi todisteiksi niistä ei kuitenkaan ole, eikä kristillinen traditio niin yleisesti ottaen väitäkään. Enkeli-ilmestys on sellainen vain uskon taustaa vasten, ja kärsimys saa merkityksensä vain osana laajempaa maailmankuvaa.
Ristiriidat hyväksyvä kielenkäyttö myös muistuttaa, miten erilaisesta puheesta uskonnollisessa puheessa on kyse. Elämme 2020-lukua, eikä kollektiivinen tajuntamme ei ole vielä päässyt yli filosofian kielellisestä käänteestä. Etsimme todellisuutta edelleen kielestä. Etsimme tosia lauseita, etsimme argumentteja, kielellisiä rakenteita ja yhteyksiä.
Apofaattisen teologian klassikko on Pseudo-Dionysios -nimellä tunnetun ajattelijan 400-500 -lukujen taitteessa kirjoittama pamfletti nimeltään Mystinen teologia. Kirjoitus on oikein tervehdyttävää luettavaa tätä taustaa vasten. Siinä kieli näyttäytyy rehellisesti työkaluna. Kirjoittajan keskeisin huoli on se, mitä mikäkin puhetapa tekee ihmiselle. Ei suinkaan se, miten puhe vastaisi jotain “todellisuutta”. Siksi Pseudo-Dionysios käy huolellisesti läpi erilaisia myönteisiä ja kielteisiä lauseita Jumalaa koskien. Ei ole väliä sillä, että ne ovat loogisessa ristiriidassa keskenään. Tärkeää on se, mitä ne paljastavat, miten ne vaikuttavat minuun ja suhteeseeni Jumalaan. Sanat eivät kanna totuuksia. Sanat ovat työkaluja.
Olen tässä puhunut klassisen teologian mukaisesti kaikkivoivasta, kaikkitietävästä ja kaikkikihyvästä, kaikkialla läsnä olevasta Jumalasta. Muitakin jumalakuvia kristinuskon sisällä on, ja niitä vastaavien Jumalien olemassaolon kysymys voi toki olla toisenlainen. Minun tuntemani Jumala on kuitenkin olemassa sellaisella selkeydellä ja voimalla, että minun on vaikea edes ymmärtää, mitä hänen olemassaolonsa kyseenalaistaminen voisi tarkoittaa. Ehkä voisit auttaa minua tässä, ateistinen ystäväni. Miltä se tuntuu ja näyttää, kun Jumala ei olekaan olemassa?
Vahviten omaa uskoani tässä suhteessa on onnistunut horjuttamaan Nietzsche. “Jumala on kuollut”, tiivistää Nietzschen ateistisen haasteen minulle oikein hyvin. Siis ei suinkaan ettei Jumala ole olemassa. Vaan että hän on kuollut. Että hän ei toimi, hän on hiljaa. Turha teollistuneena ja maallistuneena aikana.
Oikeastaan vanha Friedrich väittää, että monoteistin törkeys, korkeimman Jumalan suora puhuttelu, on väärin mitoitettu. Ei kannattaisi, ei korkein kuuntele. Hän on ylhäällä ja yksin. Ihmisen paikka on puhutella rahaa, mielihyvää, valtaa ja muita väliportaan jumalia, ja toivoa, että nämä pystyvät hänelle toimittamaan sen, mitä hän tarvitsee.
Uskonmurskaaja nro. 2 (olemassaolo): Osoita kristitylle toverillesi, että Jumala on kuollut, ettei Jumala vaikuta mihinkään mitenkään.
Esimerkki: Tämän voit sanoa henkilölle, jonka jumalakuva on omani lailla hyvin avara. Jos Jumala on kaikkea ja kaikkialla, onko hän silloin enää yhtään mitään yhtään missään? Mitä Jumala-oletus oikein palvelee?
Kirjoittajan vastaus: Jos Jumala-oletus ei palvelisi mitään, olisi sekin totuus Jumalan todellisuudesta. Totta tämä ei tietenkään ole. Teistinen maailmankuva muokkaa merkityksiä ja kokemuksia niin todellisuuden kuin arvojenkin tasolla. Myös yksityisten kokemusten tulkintoja, jotka kuitenkin koen sikäli henkilökohtaisiksi, etten tahdo sotkea niitä objektiivisen teologisen keskustelun välineiksi.
Muita mahdollisia vastauksia: Ehkäpä keskustelukumppanisi usko perustuu vahvemmin johonkin todistusaineistoon? Tällöin on syytä muistaa muutamia asioita. Ensinnäkin tällaisia todisteita ja tarinoita on syytä syvästi kunnioittaa, koska ne ovat yksilöille yleensä hyvin tärkeitä. Toiseksi on syytä selvittää, millaisia todisteet ovat ja millä tavalla kumppanisi niitä käyttää. Ovatko ne loogisia argumentteja vai kokemuksellisia tarinoita? Vaikka rohkenen väittää, ettei ole olemassa kummankaan kaltaisia todisteita, jotka olisivat yksiselitteisiä ja tyhjentäviä, voi niillä olla silti muunlaisia funktioita. Todennäköisesti keskustelutoverisikaan ei pidä todisteitaan yksiselitteisinä. Niillä voi silti olla avaavia ja valaisevia tehtäviä. Onko kyse ihmekertomuksista? Ihme on erittäin epätodennäköinen tapahtuma. Juuri siksi se on ihme, ja juuri siksi nykyaikainen luonnontiede osaa sanoa ihmeestä täsmälleen sen. Että se on epätodennäköinen tapahtuma. Kaikki muut merkitykset ovat muuta kuin puhtaan luonnontieteellistä laatua. Sellaisia, joita voi raamitella esimerkiksi filosofisessa keskustelussa.
3. Ainoa oikeasti tärkeä kysymys on mahdoton vastata. Se on kysymys kristinuskon poliittis-moraalisesta laadusta.
Mitä se on?
Kristinuskon nimissä on totisesti tehty paljon pahaa. Ristiretkistä noitavainojen kautta uskonnollisesti perusteltuun rasismiin ja imperialismiin, ja lopulta kirjoon kaikenlaista yksityiselämän ahdistamista, patriarkalismia, homo- ja transfobiaa, helvetillä pelottelua ja niin edelleen.
Minulla on ollut ylimielisesti tapana karistaa harteiltani kaikki uskonnon rappeuttavuuteen liittyvät kritiikit osoittamalla, etteivät ne koske minun uskoani. “Tuollainen pahuus ei liity minun uskontooni!” Tämä puolustus on kuitenkin älyllisesti hiukan epärehellinen.
Jos käsitteen merkitys nimittäin on sen käyttö kielessä, miksi valitsisin uskoni ilmaisemiseksi viattoman veren tahrimat käsitteet? Jos käsitteen merkitys on sen käyttö kielessä, ratkaisee uskonnon moraalisen statuksen se, millaisia tosiasiallisia vaikutuksia sillä on ollut ja on. Ja millaisia vaikutuksia sillä on tulevaisuudessa. On otettava vakavasti kysymys siitä, onko kristinusko hyvän vai pahan asialla.
Koska kysymys on miltei mahdoton, keskityn nyt vain erittelemään millä kaikilla tavoin mahdoton se on. Samalla koetan viittailla omiin vastauksiini, mutta myönnän auliisti niiden huteruuden.
Jaetaan kysymys ensiksi nelikenttään. Yksi jako on jako yksilön sisäisiin vaikutuksiin ja yhteisöllisiin vaikutuksiin. Toinen on jako teoreettisiin ja tosiasiallisiin vaikutuksiin. Näin saamme neljä kysymystä:
i) Millaisia vaikutuksia kristinuskolla on yksilön hyvinvointiin ja toimintaan teoriassa?
ii) Millaisia vaikutuksia kristinuskolla on yksilön hyvinvointiin ja toimintaan käytännössä?
iii) Millaisia vaikutuksia kristinuskolla on yhteisön hyvinvointiin ja toimintaan teoriassa?
iv) Millaisia vaikutuksia kristinuskolla on yhteisön hyvinvointiin ja toimintaan käytännössä?
Käytännön kysymys on tärkeä, koska teoreettisista lähtökohdista riippumatta katsontatavat vaikuttavat ihmisiin ja heidän elämiinsä arvaamattomilla tavoilla, ja käytännön vaikutusten tarkastelu paljastaa yllättäviä syy-yhteyksiä. Teorian kysymys on tärkeä, koska voi olla mahdollista, että käytännön menneet tapahtumat liittyvät katsomuksen harhaiseen tulkintaan, ja tarkempi tulkinta voisi vaikuttaa toisenlaisella tavalla. Saatamme tarvita uskon tuhoamisen sijaan sen puhdistusta.
Yksilön ja yhteisön kysymykset saattavat paljastua suurelta osin samaksi asiaksi, mutta yksilön ja yhteisön tason vaikutukset voivat olla ainakin paikallisesti eri suuntaiset. Voidaan ajatella vaikkapa uskonnollisten yhteisöjen sisäisiä seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia. Joissain yhteisöissä on käytössä uskontoon perustuvia armahtamisen käytäntöjä, joissa rikoksen avoin käsittely ja tuomitseminen puuttuu. Tällöin kukin yksilö saattaa yksilönä saada sekä tukea että kasvusuuntia uskonnosta, mutta yhteisön tasolla uskonnon vaikutus on rappeuttava.
Tarkastellaan ensin teoriapuolta. Mikä on se teoria, johon viittaamme kristinuskon tapauksessa? Suurin yhteinen nimittäjä kristityille on Kristus itse. Hänestä taas suurin osa kristityistä saa otteen evankeliumeiksi kutsuttujen tekstien kautta. Niitä on neljä kanonista ja erinäinen määrä apokryfisiä, siis raamatun ulkopuolisia. Evankeliumit sisältävät historiallista ainesta, mutta myös ilmeisen paljon tulkintaa ja kirjoittajien ja muiden kertojien mukaan sepittämiä viestejä.
Evankeliumeista tarina leviää kahteen suuntaan: menneeseen ja tulevaan. Kristuksen puheiden sisältöä ja kontekstia selittää juutalainen traditio, jota voi tarkastella esimerkiksi kristittyjen raamattuun valittujen ns. vanhan testamentin tekstien kautta. Muitakin lähteitä on toki runsaasti. Kristuksen välittömistä vaikutuksista ja ensimmäisistä teoreettisista tulkinnoista taas voi lukea kristittyjen Raamattuun sisällytetyistä kirjeistä, sekä varhaisten kristittyjen elämästä kertovasta “Apostolien teot” -kirjasta.
Raamatun tekstejä seuraa erinäinen määrä varhaisten kirkolliskokousten tekstejä. Näitä seuraavat lukuisten erilaisten kirkkokuntien omat perustavat tekstit, vielä viljavampien kirkkojen alaisten liikkeiden tekstit. Sekä kaikissa vaiheissa yksittäisten kirkkoisien ja julistajien puheet ja kirjoitukset. Suoraan ilmaisevien tekstien rinnalla kulkevat muut käytännöt, opit rituaalisista menoista, rukouskäytännöt, meditaatiokäytännöt, sääntökuntien linjaukset, musiikki, kuvataide, näytelmätaide ja myöhemmin oopperat, tanssiteokset, elokuvat ja valokuvataide.
Lisäksi tulee ottaa huomioon se, että näillä teksteillä on ollut erilaiset kirjoitustavat, intentiot, sekä lukemisen perinteet lähtien liikkeelle erilaisista rituaalisista lukutavoista ja jatkuen meditatiivisen käytön ja taiteellisten funktioiden kautta erilaisiin argumentatiivisiin käyttötapoihin asti. Niiden merkityksiä on lisäksi aina luettu ympäröivää yhteiskuntaa ja sen koodistoa vasten. Lisäksi on huomattava, että länsimainen kulttuurimme on rakentunut tämän aineksen varaan. Ei ole olemassa neutraalia jalansijaa, josta käsin pystyisimme jotenkin mielekkäästi arvioimaan tämän kulttuurisen aineksen laatua ja merkitystä.
Lyhyesti sanottuna teoreettista aineista voi ensinnäkin valita lukuisilla eri tavoilla, ja lisäksi kaikenlaisia yhdistelmiä siitä voi tulkita lukuisilla eri tavoilla.
Otan esimerkinomaisesti käsittelyyn yhden nykyaikaisen kuuman perunan, homoseksuaalisuuden. Lisäksi rajaan tarkastelun pelkästään Raamatun teksteihin. Ytimestä, eli evankeliumeista ei löydy aiheesta mitään. Jos Kristuksen toiminnasta pitäisi jotain päätellä, hänen toimintansa vahva inklusiivisuus, rajojen rikkominen, heikommassa asemassa olevan puolustaminen, sekä vanhan lain tiivistäminen kahteen rakkaus-vetoiseen maksiimiin (rakkauden kaksoiskäsky ja kultainen sääntö), näyttäisi viittaavan vahvasti inklusiiviseen, vapaamieliseen suuntaan.
Ahdistavampaa ajattelua löydämme kuitenkin molemmista jatkosuunnista: taustasta ja tulkinnasta. Kristus viittaa Mooseksen lakiin, jonka hän sanoo tulleensa vahvistamaan. Mooseksen laki ei ota kantaa naisten välisiin suhteisiin, mutta miesten väliset seksuaaliset aktit se tuomitsee karun brutaaliin tyyliinsä. Tulkintapuolella Paavali, ensimmäinen kristillinen teologi, näyttäisi myös ottavan tuomitsevan kannan suhteessa miesten välisiin lemmenakteihin.
Mooseksen laki näyttäisi olevan näistä helpompi sivuuttaa, koska Kristus itse tekee näin monessa evankeliumien kohdassa. Lain rikkominen jopa nostetaan esiin evankeliumien kirjoittajien toimesta, ikään kuin se olisi hyvin keskeinen osa Kristuksen viestiä. Tätä selittänee osittain ainakin se, että lakiteksteillä oli ajanlaskun alun Mesopotamiassa vielä erilainen funktio kuin nykyään. Toisaalta Kristus näyttää tulkinneen lakia hyvin vapaasti, kuin viittana oikeaan suuntaan, mutta itsessään kuitenkin puutteellisena. Rakasta lähimmäistäsi, ja tee toiselle kuten haluaisit itsellesi tehtävän, ovat Kristuksen mukaan ne säännöt, jotka tiivistävät “lain ja profeetat”.
Paavali on tavallaan haastavampi, koska hän astuu kristillisen teologian ensiaskeleet. Toisaalta Paavalin kohdalla on vielä Mooseksen kirjoja helpompi nostaa esiin se tosiseikka, että Raamatun teksti ei ole Jumalan kirjoittamaa tekstiä. Eikä Raamattu edes itse väitä niin. Paavalin kirjeet ovat Paavalin kirjeitä. Teksteissä toki kerrotaan ihmisistä, jotka väittävät välittävänsä jumalallista viestiä, mutta jokaisella tarinalla on enemmän tai vähemmän esille tuotu kertojansa, joka on ehdottoman inhimillistä laatua. Ja tämä on aivan ihana asia!
Ei ole syytä väheksyä Raamatun arvoa ja merkitystä tradition kokoajana ja merkitsijänä, sekä kirjana, joka välittää meille Kristuksen henkilökohtaisesti tunteneiden ihmisten ajatuksia ja kokemuksia. Sellaisenakin se on kuitenkin vain ihmisten kirja ihmisille. Mikään siinä tai sen olemuksessa ei pakota meitä pitämään Paavalia muuna kuin yhtenä kristittynä toverina toisten joukossa. Mikään Raamatun muodossa tai laadussa ei pakota minua hyväksymään Paavalin aikaansa sidottua umpimielisyyttä osaksi omaa uskontoani.
Samasta syystä Raamatun tarkka (sanoisinko kiusallani fundamentalistinen) lukutapa edellyttää huolellista historiallis-kriittistä otetta. Se edellyttää väsymätöntä tutkimista, tieteen alojen yhteistyötä ja uusia käännöksiä uusiin aikoihin. Se edellyttää sen tislaamista, mikä on ollut kullekin ajalle merkityksellistä minkäkin teon yhteydessä. Mikä on se työ, mitä mitkäkin ajatukset ja käsitteet missäkin kontekstissa ovat tehneet, ja mitä vastaava tarkoittaa minulle minun aikanani, minun kontekstissani? Tämä on peräti rasittavaa, mutta samalla se on erinomaista. Se on vuosituhannet ylittävä keskustelun harjoitus, ja samalla se on loputon viisauden lähde, jossa viisaus pulppuaa aina uusista hankauksen kohdista. Samalla tämä Raamatun inhimillinen luonne tekee kristinuskon teoreettisen arvon arvioimisesta peräti hankalaa. Koska se elää koko ajan, ja sen on tarkoituskin elää.
Tämä epämääräisyys luonnollisesti valuu myös käytännön vaikutusten tarkastelun puolelle. On selvää, että Kristuksen pehmeän vallan esimerkki, heikompien huomioiminen, yksilön arvon korostus hierarkioiden yli, yksilön ja Jumalan välisen suhteen avaaminen, ja muut vastaavat seikat ovat luoneet leveää perustaa esimerkiksi demokratian, hyvinvointi-instituutioiden, kansanvalistuksen ja monien muiden yleisesti hyvänä pidettyjen asioiden tueksi. Mutta olisivatko nämä syntyneet myös ilman Jeesusta ja kristinuskoa? Entä kuinka paljon pyhiin kirjoituksiin ripustautuminen on estänyt hyvänä pidettyä kehitystä, kuten vaikkapa tieteen edistymistä ja seksuaalisen sekä sukupuolisen kirjon hyväksymistä?
Voi olla, että uskonnollinen asennoituminen tekee ihmisestä ja yhteisöstä joissain tilanteissa hitaan. Traditioon tukeutuminen määrittää ainakin tiettyä osaa kristikansasta. Jos nyt sukupuolen moninaisuuden esiin nosto aiheuttaa närää vielä ihan ilman uskonnollisia argumenttejakin, niin ennustan, että noin 20 vuoden päästä sekin asia on sidottu uskonnollisiin vakaumuksiin. Ja siitä muutama vuosikymmen eteenpäin asian tuomitseminen on unohdettu jo uskonnollisissakin yhteisöissä. Samoin kuin erilaisten lankojen sekoittaminen yhdessä vaatteessa sekä miesten pitkät hiukset, jotka molemmat Paavali tuomitsee. Tai avioero, jonka sentään Kristus itse kieltää suoraan evankeliumitekstissä.
Rohkenen siis arvella, että seksuaali- ja sukupuolikysymyksissä ilmenevä uskonnollinen ahdasmielisyys on pohjimmiltaan hitautta, ei niinkään olemuksellista tuomitsevuutta. Tuomita ihminen osaa ilman uskonnollisuuttakin.
Kristinuskon poliittis-moraalisen laadun arviointia hankaloittaa sekin, kun joudutaan vertailemaan myönteisiä ja kielteisiä vaikutuksia keskenään. Mitä pitäisi ajatella arkikonservatiivisesta kristitystä, joka ahdistaa lähipiiriään ahtaalla ihmiskäsityksellään, mutta toisaalta tekee väsymätöntä avustustyötä: lahjoittaa kaiiken liikenevän kehitysapuun ja majoittaa sohvalleen turvapaikanhakijoita? Onko kristinuskolla tämän ihmisen kohdalla hyvä vai paha vaikutus?
Yhteiskunnallisten kysymysten tasolla kristinuskolla on ollut niin ikään monenlaisia kaikuja. Nykyaikaisia tieteenvastaisia ja sosiaalisen epätasa-arvon myötäisiä kristillisiä linjoja selittävät amerikkalaiset evankelikaaliset ja menestysteologiset näkemykset. Sosialistisella puolella on 60-luvulta asti vaikuttanut vapautuksen teologiana tunnettu vasemmistolaisen kristillisyyden liike. Sillä taasen on kytköksensä kristillisen anarkismin traditioon. Ketkä ovat lukeneet evankeliuminsa tarkimmin? Ketkä ovat todellisia kristittyjä?
Mitä tapahtui, kun kristillinen kirkko muljahti Roomassa ensin vainotusta maanalaisesta liikkeestä valtionuskonnoksi ja myöhemmin suorastaan valtioksi? Kuka tekee päätökset Vatikaanissa – Jumalan sanan nälkä vai poliittinen realismi? Mistä ristiretkissä oli kyse? Kuka rakensi hyvinvointivaltion? Kuka keksi ihmisoikeudet? Onko Kristinusko hyvän asialla? Mahdoton kysymys! Ja samalla ainoa oleellinen.
Älä kavahda kentän sotkuisuutta, ateistinen ystäväni! Tämä on eittämättä parhaita paikkoja iskeä vasten uskovaisuuden korttitaloa. Miksi lukea Raamattua, kun ihmisen ja yhteisön kehittämiseen on paljon vakaammallakin pohjalla seisovaa oppimateriaalia? Miksi lukea muinaisia väkivaltaisia satuja? Miksi tarjota sivistynyttä sivustatukea kaiken maailman harhaisille umpimielille?
Uskonmurskaaja nro. 3 (etiikka/politiikka): osoita, miten kristinusko tekee lähimmäisestä tai yhteisöstä tai yhteisöistä pahoinvoivan tai pahaa tekevän.
Esimerkki: Humaani, älykäs ja ilmeisen lukenut Päivi Räsänen tuottaa kärsimystä ihmisille ympärillään kannattamalla vähemmistöjä alistavaa politiikkaa – ilmeisestikin pelkästään uskonnollisen vakaumuksensa takia.
Kirjoittajan vastaus: Vaikka kristinusko ja uskonnollinen ajattelu ylipäätään joskus jarruttaa myönteisiä kehityksiä, on yksilön ja ympäristön sekä erityisesti heikommassa asemassa olevan läheisen puolustus kuitenkin voimakkaampi trendi kristinuskon historiassa ja nykypäivässäkin.
Muita mahdollisia vastauksia: Ehkäpä keskustelukumppanisi onkin sitä mieltä, että esimerkiksi Paavalin näkemykset pitäisi kristityn niellä sellaisinaan. Tähän on monia näsäviisaita vastauksia alkaen siitä, salliiko keskustelukumppanisi miesten kasvattaa pitkää tukkaa, minkä Paavali ehdottomasti kieltää. Voi myös kysyä, miksi Paavalin sanoja pitäisi noudattaa pilkuntarkasti siellä, missä ne ovat niin selvässä ristiriidassa Kristuksen opetuksen kanssa. Miksi uskoa Paavaliin Kristuksen yli?
Kirjallisuutta
Haught, John F.: God and the New Atheism: A Critical Response to Dawkins, Harris, and Hitchens. Westminster John Knox Press, 2008.
Nevanlinna, Tuomas ja Relander, Jukka: Uskon sanat. Teos, 2011
Numbers, Ronald R. (toim.): Galileo tyrmässä ja muita myyttejä tieteestä ja uskonnosta. Kirjapaja, 2015.
Podcast
Finnilä, Markus: Harhaoppia. http://jakso.fi/podcastit?id=05c4e47963497ecff52a . 2019-
