Lea Pulkkinen on psykologian emeritaprofessori. Kirjoitus perustuu esitelmään Kriittisen korkeakoulun, Kulttuurikeskus Sofian ja filosofiklubin yhteisseminaarissa Ollaan ihmisiksi – Eero Ojasen kovat faktat Kulttuurikeskus Sofiassa 3.9.2022.
Lapsi-käsite
Kirjassaan Lapsen filosofia (2014) Eero Ojanen kuvailee, kuinka sanaa ’lapsi’ käytetään kielessä monella tavalla ja pohtii, mitä kaikkea sillä tarkoitetaan ja missä suhteissa merkitykset ovat erilaisia tai samanlaisia. Hänen mukaansa merkityseroja on muun muassa siinä, että jotkut ajattelevat lapsen olevan jotakin vähemmän, jotakin, joka ei vielä ole sitä, mitä hänestä pitäisi tulla. Siksi häntä vähätellään ja mitätöidään.
Toiset taas ajattelevat, että lapsi on enemmän; lapsi on jotakin hienoa ja upeaa. Yhteistä ymmärryksessä on puolestaan näkemyksessä, että lapsi on ihmisyydessä olennaista ja että lapsi on suhteessa johonkin isompaan. Aikuiset löytävät itsessään tuon lapsen esimerkiksi suhteessa Jumalaan. Sisäinen lapsi ei ole sisäisen aikuisen vastakohta. Lapsen ydin on luottamus.
Eero Ojanen toteaa, että filosofia on käsitellyt lasta vähän – lapsi ei varsinaisesti kuulu filosofiaan. Uskonnoissa löytyy lapsesta enemmän. Lapsi edustaa jatkuvuutta, tulevaisuutta, koska ihminen tietää ajallisuutensa. Lapsi tulee olemaan minun jälkeeni, siksi hän on enemmän. Lapsi on myös menneisyyttä, koska jokainen on ollut lapsi.
Teologian tohtori Eveliina Jankko (2019) kiinnittää väitöskirjassaan huomiota siihen, että evankelisluterilaisen kirkon piirissä käsitteen lapsi merkitys on kaventunut. Kirkon kasvatustyössä vain alle kouluikäiset ovat lapsityön kohteita. Kouluikäisten 7–14-vuotiaiden parissa tehtyä työtä on nimitetty varhaisnuorisotyöksi tai tyttö- ja poikatyöksi. Lapsuuden jaottelut perustuvat kirkon työntekijöiden erikoisaloihin ja työn suunnitteluun, eivät lapsiin. Jankon mukaan kirkon käytäntöjen ”vaarana on sekä ikään että sukupuoleen viittaavan hierarkian vaaliminen ja lapsen identiteetin kapeneminen”.
Lapsi-sanaan liittyy Jankon mukaan monia jännitteitä, joita hän on selventänyt kolmijaottelulla, joilla on vastaavuutta Eero Ojasen analyysin kanssa: 1) ikäsidonnainen lapseus, johon liitetään lasta vähätteleviä piirteitä, kuten pienuus, heikkous ja kehittymättömyys, 2) lapseus suhteena, joka ei rajoitu ikään vaan tarkoittaa jonkun lapsena olemista sekä 3) lapsi-käsitteen käyttö kuvaannollisesti teologisena metaforana, kuten Valon lapsi tai Jumalan lapsi.
Uuteen Testamenttiin sisältyvä Jeesuksen julistus vaikutti naisen ja lasten asemaan, sillä hän antoi heille samanlaisen ihmisarvon kuin miehillekin. Oli hyvin radikaalia antaa samanlainen ihmisarvo lapsille ja naisille kuin miehillekin, sillä antiikin ajoista lähtien vapaa mies oli ollut ihmisyyden ihanne, ja siihen verrattuna naiset, orjat ja lapset olivat monissa suhteissa puutteellisia. Roomalaisen oikeudellisen käsityksen mukaan lapsi ei ollut ihminen samassa mielessä kuin aikuinen. Rooman valtakunnassa isä hyväksyi tai hylkäsi lapsen kahdeksan päivän ikäisenä. Hylätty oli usein tyttövauva. Kielteisyys ja jopa viha naisia kohtaan oli ajoittain suurta. Kuolema uhkasi sekä lapsen että äidin henkeä.
Jankko toteaa, että Jeesus muutti jumalakuvaa rankaisevasta ja kostoa janoavasta tuomarista Isäksi, jota lapsi voi lähestyä turvallisesti. Pelon tilalle tuli rakkaus. Jeesuksen julistus lapsesta mullisti myös tapaa olla suhteessa lapseen. Hänen sanotaan asettaneen lapsen esikuvaksi opetuslapsilleen taivasten valtakuntaan pääsemiseksi, mikä tosin on tuottanut pulmia kirkossa ikäsidonnaisten, lasten kehittymättömyyteen liittyvien merkitysten takia. Kehotus tulla lapsen kaltaiseksi voidaan käsittää myös suhdetta kuvaavaksi: pieni lapsi kykenee olemaan suhteessa ehdoitta luottamuksensa perusteella. Uskonpuhdistaja Martin Lutherinkin kerrotaan samaistuneen lapseen ja oppineen lapselta.
Mitä tiedetään menneestä?
Suomalainen kasvatuskäytäntö kytkeytyy eurooppalaisiin perinteisiin. Käytettävissä olevat kuvaukset lapsuuden historiasta Euroopassa ovat ankeita (ks. Pulkkinen, 2022). Vanhempien ja lapsen väliselle suhteelle ei annettu arvoa, eikä äitien imetyksen tai hoivan merkitystä tunnustettu.
Euroopan säätyläisillä oli tapana lähettää tiukasti kapaloitu vauva maaseudun puutteellisiin oloihin imetettäväksi ja hoidettavaksi pariksi vuodeksi. Suuri osa lapsista kuoli. Jos lapsi selvisi elävänä, häntä hoitivat sen jälkeen palvelijat. Maitohampaiden vaihtumista rautahampaiksi pidettiin merkkinä siitä, että lapsesta tuli moraalisesti vastuullinen, ja lapset lähetettiin yleensä pois kotoa joko kouluun tai toiseen perheeseen. Sen ajateltiin olevan hyväksi lapselle, koska vanhemmat eivät pystyneet olemaan riittävän ankaria kasvattaakseen lapsista hyödyllisiä kansalaisia. Ei ole ihme, että esimerkiksi Shakespearin näytelmissä perhesuhteet ovat kylmiä ja ankeita, jopa otollisia murhille. Kaikki lapset eivät kuitenkaan päässeet kouluun, sillä he joutuivat varhain työntekoon.
Sääty-yhteiskunnassa vaikein tilanne oli säätyjärjestelmän alimmalle portaalle syntyvillä lapsilla. Tällainen oli tilanne myös Suomessa, kunnes yksikamarinen eduskunta poisti säätyvaltiopäivät vuonna 1906. Tilattomat vanhemmat saattoivat olla ns. loisia, huonemiehiä, joilla ei ollut asuntoa. Perhe saattoi asua vuosia jonkun talon nurkassa. Kerjuu oli lähes ainoa sosiaaliapu. Lapsia lähetettiin varsin pienenä mierolle eli kerjuulle ja kulkurina kiertelemään, kun leipä ei kotona riittänyt. Loisiakin heikommassa asemassa olivat aviottomat lapset. Aviottomia äitejä kohdeltiin huonosti, saatettiin vaikka sulkea kuritushuoneeseen, ja lapsen isä, joka saattoi olla talon renki, isäntä tai poika, ei halunnut tietää lapsesta.
Kunnat antoivat hylättyjä tai orpoja elätettäviksi sukulaistaloon, jos sellainen oli tai huutokauppasivat sille, joka halvimmalla otti lapsen elätettäväkseen ja työvoimakseen. Tästä on peräisin nimitys huutolaislapsi. Ja tämä tapahtui lähimenneisyydessä. Näiden lasten elämä näyttäytyy nykyoloista katsottuna armottoman ankarana ja raskaana.
Suomalaiseen kasvatusperinteeseen on kuulunut myös kova kuri, joka yleensä ymmärrettiin ruumiilliseksi kuritukseksi. Sitä käytettiin niin kotikasvatuksessa kuin kouluopetuksessakin. Kurin tarkoituksena oli tehdä lapsesta tottelevainen, sillä ajateltiin, että kun hän sopeutuu yhteisön sääntöihin, hän osaa toimia niiden mukaan koko elämänsä ajan.
Kulttuureja vertailevan tutkimuksen mukaan ankara kuri ei ole ominaista primitiivisille kansoille. Esimerkiksi länsiafrikkalaisessa kasvatusperinteessä ei ole juuri pahempaa stigmaa kuin häpeä siitä, että on lastaan pahoinpitelevä äiti tai isä. Länsiafrikkalaiseen kulttuuriin sisältyy uskomus, että esi-isien henget rankaisevat lapsiin kohdistuvan julmuuden (Nsamenang, 1992).
Oletetaan, että kurittaminen on tullut Suomeenkin vasta uskonpuhdistuksen yhteydessä. Kristinuskon ankara kuri kytkeytyy perisyntikäsitykseen ja Vanhan Testamentin kuvaamaan Aadamin syntiinlankeemukseen. Perisynnnin painotus pohjautuu pitkälti Paavalin roomalaiskirjeisiin ja kirkkoisä Augustinuksen (354–430) tulkintoihin. Augustinus kytki perisynnin seksuaaliseen himoon. Lapsi on perisynnin rasittama, koska hän on syntynyt vanhempiensa himosta.
Uskonpuhdistaja Martin Luther oli augustinolaismunkki, joka jätti luostarin ja erottautui roomalaiskatolisesta perinteestä. Hän perusti perheen ja arvosti sitä, mutta toi perheeseen luostarisääntöjä. Vanhempien arvovalta ja katekismuksen neljäs käsky ”kunnioita isääsi ja äitiäsi” ovat olleet evankelisluterilaisessa kulttuurissa kasvatuksen keskeinen lähtökohta. Luther rinnasti vanhempien arvovallan Jumalan kunnioittamiseen. Luther antoi vanhemmille velvoituksen estää lapsiaan pahuudesta. Vitsa pelastaa lapsen joutumasta kadotukseen. Tosin Luther varoitti myös liiallisesta ankaruudesta varsinkin pieniä lapsia kohtaan.
Kurittaminen oli vanhempien velvollisuus myös lain mukaan. Vuonna 1734 annetun avioliittoa koskevan lain rikoskaaressa asetettiin vanhemmille velvollisuus kurittaa lasta. Jos he laiminlöivät kuritusvelvollisuutensa, he saivat rangaistuksen.
Jos lapsi-ikäinen kiroo, se pitää vanhemmilda witsoilla kuritettaman sen jälken kuin ikä eli paha sisu on. Jos se tapahtu usiammin, pandakohon jalka-puhun kirkon oven tygö. Jos vanhemmat laiminlyövät kurittaa lapsiansa kirouksista, tehkön sakkoa wiisi talaria. (Mahkonen, 1998)
Kristillisen kasvatuksen lapsikäsitys on muotoutunut nykyaikaisen seurakuntatyön yhteydessä, mutta tiedossani ei ole, onko lapsi-käsitystä suhteessa esimerkiksi perisyntiin muotoiltu kirkon julistuksessa Lutherin jälkeen. On kirkollisia suuntauksia, joissa äärimmäistä ankaruutta lapsia kohtaan korostetaan edelleenkin ja joissa kasvatusohjeita haetaan Vanhasta Testamentista. Tietääkseni ortodoksinen kirkko ei omaksunut perisyntiajatusta ja siten sitä käsitystä, että lapsi on pohjimmiltaan perisynnin vaivaama ja että kurilla on yritettävä ajaa pois lapsessa olevaa pahuutta.
Lapsen ja lapsuuden ominaislaadun tiedostaminen
Eurooppalaiset filosofit, erityisesti Amos Comenius ja John Locke 1600-luvulla ja Jean-Jacques Rousseau 1700-luvulla olivat sanoutuneet irti lapsen synnynnäisestä pahuudesta ja alkaneet korostaa lapsen ominaislaatua ja oma-aloitteisuutta. Johann Pestalozzi kehitti lasta ymmärtävää pedagogiikkaa köyhien lasten kasvatuslaitoksissa. He alkoivat nähdä lapsuudessa mahdollisuudet tulevaisuuden luomiseen. 1800-luvulla Friedrich Fröbelin kehittelemissä lastentarhoissa lapsen oli saatava toteuttaa itseilmaisuaan ja kehitystään luonnollisella tavalla.
Suomen suuriruhtinaskauden aikana suomalaisten elämään ja kulttuuriin ja myös lasten kasvatukseen vaikuttivat monet suurmiehiksi nousseet henkilöt, kuten J. W. Snellman, Uno Cygnaeus ja Sakari Topelius. Snellman halusi erottaa koulun kirkon hallinnasta ja piti kasvatusta aktiivisena osana tulevaisuuden rakentamista. Cygnaeus oli samoilla linjoilla ja loi kansakoululaitoksen perinteet.
Helsingin yliopiston rehtorinakin toiminut Sakari Topelius osoitti saduissaan ja muissa teoksissaan aivan uudenlaista ymmärrystä ja myötätuntoa lapsia kohtaan, kuten käy ilmi Eero Ojasen ja Timo Jantusen (2022) kiinnostavasta Sakari Topeliusta koskevasta teoksesta. Topelius oli uranuurtaja Suomessa lapsilähtöisessä kasvatuksessa. Se tarkoitti lapsen tarkastelua kokonaisuutena, joka ei ole vain tietoa ja järkevyyttä, vaan jolla on myös tunteva ja tahtova puolensa.
Tieteellisessä ajattelussa lapsikäsitys kehittyi hitaasti. Ihmisestä kehitettiin ristikkäisiä teorioita 1900-luvun alussa, kuten psykoanalyysi ja behaviorismi. Sigmund Freud toi esiin sielunelämän kerroksisuuden eli toiminnan viettitason, minätason, joka pyrkii sopeuttamaan viettien ilmaisun realiteetteihin, ja yliminätason eli omantunnon, joka ohjaa toiminnan moraalia. Minän ja yliminän kehitys ja dynamiikka tulivat huomion kohteeksi ja samalla lapsuuden kokemukset saivat uudenlaista arvoa kliinisessä työssä.
John Watson puolestaan edusti behaviorismissaan näkemystä, että kaikki toiminta on opittua palkkioilla ja rangaistuksilla. Se oli hiirikokeisiin pohjautuva mekaaninen käsitys ihmisestä oppijana, millä oli valitettavan laaja vaikutus pedagogiikkaan.
Lapsipsykologisen tutkimuksen lisääntyessä tieto lapsen ominaispiirteistä karttui, mikä vaikutti näkemyksiin sekä lapsesta että kasvatuksesta. Esimerkiksi lapsen tottelemattomuutta on opittu ymmärtämään aivojen otsalohkossa hitaasti kehittyvän toiminnan ohjauksen näkökulmasta, sen sijaan että tottelemattomuus nähtäisiin lapsen tietoisena pahuutena ja ilkeytenä, joka on rangaistuksilla ajettava pois. Ymmärrettiin myös, että psykologinen kehitys on elinikäistä alkaen hedelmöittymisestä ja jatkuen kuolemaan.
Jokaisella kehitysvaiheella on itseisarvoinen merkityksensä elämässä, niin myös lapsuudella. On mielenkiintoista, että Topelius kritikoi jo tuolloin vallinnutta elämänkariajattelua, jossa keski-ikä on huippua. Hänen mielestään kaari on käänteinen siten, että huiput ovat lapsuudessa ja vanhuudessa ja keski-ikä on laakson pohjaa. Olen myös tieteelliseltä kannalta kritikoinut kaariajatusta, joka painottaa suoritustasoa, mutta ei esimerkiksi fyysisellä suorituskyvylläkään ole mitään yhtenäistä ikähuippua, vaan se riippuu kilpailulajista. Varsinkaan kaariajatus ei sovi psykologiseen kehitykseen, joka on jatkuvaa. Miellän sen pikemminkin jänteeksi, joka muodostuu lukuisista toisiinsa kietoutuvista säikeistä.
Ensimmäinen maailmansota tuotti tuhoa kaikille, myös lapsille. Kansainyhteisö laati v. 1924 Lapsen oikeuksien julistuksen, jossa edellytettiin, että lapselle annetaan normaalin kehityksen edellytykset aineellisesti ja henkisesti. Nälkäinen lapsi on syötettävä, sairas lapsi hoidettava, rikollinen lapsi ohjattava oikealle tielle, ja orpo lapsi otettava suojaan.
Lasten hyväksi toimimisesta tuli tunnetuksi puolalainen lastenlääkäri Janus Korczak, joka perusti Varsovaan juutalaisten lasten orpokodin. Siellä hän kehitti lapsilähtöistä pedagogiikkaa ja kirjoitti lasten oikeuksista. Hän oli ruumiillisen kurituksen kova arvostelija, suuri humanisti. Juutalaisvainojen seurauksena hänet eristettiin lasten kanssa ghettoon ja lopulta hän marssi käsi kädessä lasten kanssa kohti kuolemaa keskitysleirillä. Pienimät lapset olivat kaksivuotiaita.
Puolan hallitus teki aloitteen kansainvälisen lapsen oikeuksien sopimuksen saamiseksi maailmaan. Puola halusi tällä kunnioittaa Korczakin muistoa. Yhdistyneet Kansakunnat (YK) hyväksyi vuonna 1959 lapsen oikeuksien julistuksen. Se käsitteli yleisluontoisesti lapsen oikeuksia, eikä sitonut valtioita oikeudellisesti, kuten 30 vuotta myöhemmin (1989) hyväksytty Lapsen oikeuksien sopimus, joka koskee kaikkia alle 18-vuotiaita. Suomi allekirjoitti sen vuonna 1991. Sopimus on maailman laajimmin ratifioitu eli voimaansaatettu ihmisoikeussopimus. Kuitenkaan Yhdysvallat ei ole allekirjoittanut sitä.
Lapsen oikeuksien sopimuksessa on kysymys valtion velvollisuuksista lapsia kohtaan. Miltei kaikki sopimuksen artiklat alkavat sanalla sopimusvaltiot. Esim. artiklassa 2 sopimusvaltiot sitoutuvat takaamaan lapselle hänen hyvinvoinnilleen välttämättömän suojelun ja huolenpidon. Sopimus sisältää neljä yleisperiaatetta: lapsen edun ensisijaisuus, lapsen kehittyminen, lapsen oikeus ilmaista mielipiteensä ja tulla kuulluksi sekä syrjimättömyys.
Suomen valtiosääntö ei ollut aiemmin sisältänyt lapsuuden merkitystä erityisenä ajanjaksona ihmiselämässä. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen tultua voimaan perustuslakia koskevan uudistustyön aikoihin Suomen hallitusmuotoa muutettiin siten, että perus- ja ihmisoikeuksien tunnustettiin kuuluvan myös lapsille. Perustuslaissa (731/1999, § 6.3) on nyt säännös lasten yhdenvertaisuudesta ja osallisuudesta: ”Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilönä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.”
Jo ennen lapsen oikeuksien sopimusta Suomen lainsäädäntöön tuli lapsilähtöinen määrittely lasten kohtelusta sisältyen lakiin lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta (1983, täydennetty 2019). Sen mukaan
Lapsen huollon tarkoituksena on turvata lapsen tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi lapsen yksilöllisten tarpeiden ja toivomusten mukaisesti. Huollon tulee turvata myönteiset ja läheiset ihmissuhteet erityisesti lapsen ja hänen vanhempiensa välillä. Myös muita lapselle tärkeitä ihmissuhteita on vaalittava.
Lapselle tulee turvata hyvä hoito ja kasvatus sekä lapsen ikään ja kehitystasoon nähden tarpeellinen valvonta ja huolenpito. Lapselle on pyrittävä antamaan turvallinen ja virikkeitä antava kasvuympäristö sekä lapsen taipumuksia ja toivomuksia vastaava koulutus. Lasta on suojeltava kaikenlaiselta ruumiilliselta ja henkiseltä väkivallalta, huonolta kohtelulta ja hyväksikäytöltä.
Lasta tulee kasvattaa siten, että lapsi saa osakseen ymmärtämystä, turvaa ja hellyyttä. Lasta ei saa alistaa, kurittaa ruumiillisesti eikä kohdella muulla tavoin loukkaavasti. Lapsen itsenäistymistä sekä kasvamista vastuullisuuteen ja aikuisuuteen tulee tukea ja edistää. (Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 361/1983, täydennetty 190/2019, § 1.)
Laissa kielletään lapsen ruumiillinen kuritus. – Suomalaisissa kouluissa ruumiillinen kuritus kiellettiin jo 1920-luvulla, kotikasvatuksessa 60 vuotta myöhemmin.
Nykyaika ja sen uhkatekijät
Kansallisessa lapsistrategiassa (2021) on haluttu tuoda esille lasten oikeuksia, mutta samalla lapsi on jätetty yksin, ilman vanhempiensa tukea. Vaikka Lapsen oikeuksien sopimuksessa selkeästi sanotaan, että vanhemmilla on ensisijainen vastuu lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä, Kansallisessa lapsistrategiassa ja myös perustuslaissa (731/1999) vanhemmat on korvattu sanalla perhe:
Julkisen vallan on myös tuettava perheen ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavien mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu.
Perhe on käsitteenä epäselvä ja hyvin monimuotoinen. Se ei ole oikeushenkilö, kuten vanhemmat. Se ainoa kerta, kun sana vanhemmat mainitaan, heidät esitetään negatiivisessa valossa:
Vahvistetaan vanhemmuustaitoja ja vanhemmuuden tukea niin, että lapsille haitallisille kasvatustavoille löydetään aitoja, lapsen oikeuksia ja lapsen erityisasemaa kunnioittavia vaihtoehtoja.
Kansallisessa lapsistrategiassa sanaa koti ei esiinny. Sen paikalla on arki. Myös koulutuspoliittisessa selonteossa (2021) vanhemmat on sivuutettu. Lapsi sijoitetaan koulutuspolulle kodin ulkopuoliseen kasvatukseen jo 0-vuotiaasta lähtien. Vanhemmista ja kodista ei ole sanaakaan. Varhaiskasvatuslaissa puolestaan varhaiskasvatus määritellään kodin ulkopuoliseksi toiminnaksi, vaikka vanhemmat ovat lapsen ensimmäisiä ja ensisijaisia varhaiskasvattajia.
Lisäksi lapsen asemaa uhkaa globaali kilpailu, joka kiristää suoritusodotuksia päiväkodista alkaen ja vähentää taloudellista sijoittamista lapseen, jonka kehitystulokset eivät näy kvartaalitaloudessa. Vaikka lapsen oikeuksien sopimus edellyttää lapsen edun huomioon ottamista, lapsivaikutusten arviointi päätöksenteossa on hyvin heiveröistä.
Tämä näkyy esimerkiksi peruskoulussa siinä, että tuhansia kouluja on lakkautettu ja yli viidesosa lapsista on pantu jopa kolme tuntia päivässä kestäviin koulukuljetuksiin. Näin ovat rikkoutuneet kodin ja koulun yhteydet ja koulun merkitys alueen kulttuurisen pääoman kannalta. Opetushallituskin on myöntänyt, että moni elinkelpoinen koulu on lakkautettu ilman luotettavaa selvitystä päätöksen vaikutuksista lapsiin, perheisiin ja itse alueisiin.
Näköaloja lapsilähtöisyyteen
Paljon työtä on tarpeen edelleen tehdä lapsilähtöisyyden vahvistamiseksi niin julkisessa kasvatuksessa ja opetuksessa kuin kotikasvatuksessakin. Eero Ojasen harjoittamaa filosofista pohdiskelua lapsen laadusta ja sen huomioon ottamisesta tarvitaan kipeästi. Samoin tarvitaan lapsikäsityksen selkeyttämistä.
Omassa työssäni olen tarkastellut suomalaista kasvatusajattelua nimenomaan kotikasvatuksen kannalta. Kirjassani Lapsen hyvinvointi alkaa kodista (2022) olen käsitellyt edellä esiin nostamia kysymyksiä ja pyrkinyt tuomaan esiin holistista psykologista käsitystä lapsesta, mikä on ollut myös Eero Ojasen tavoitteena.
Kuva : Lapsen kehityksen ja hyvinvoinnin ulottuvuuksia (Lähde: Pulkkinen & Fadjukoff, 2018).
Kuvausmalli tiivistää näkemystäni lapsesta. Lapsi kehittyy samanaikaisesti monenlaisissa toisiinsa kietoutuvissa toiminnoissa, jos hänellä on niihin mahdollisuuksia. Kuviossa luetellaan seuraavat alueet: fyysinen, sosiaalinen, emotionaalinen, esteettinen, kognitiivinen, eettinen ja henkinen. Toiminnassaan hän kokee myös hyvinvointia. Lähi-ihmissuhteet tarjoavat hyvin merkittävän perustan toiminnalle, mutta myös kasvuympäristön ulkoiset puitteet ovat olennaisia kulttuurin, kasvatusfilosofian, lainsäädännön, palvelujen ym. kautta.
Lapsilähtöisyys sisältää sen, että kasvattaja kykenee mentalisaatioon eli niin omien kuin lapsenkin ajatusten ja tunteiden huomioon ottamiseen, ymmärtää lapsen fyysisiä ja psykologisia tarpeita ja reagoi lapseen tukea ja lohdutusta antaen.
Lapsilähtöisyys on tarpeen erottaa lapsikeskeisyydestä, kuten Jarno Paalasmaa (2016) huomauttaa. Lapsikeskeisyys saatetaan käsittää niin, että sen annetaan kaventaa aikuisen vastuunottoa, positiivista auktoriteettia. Tällöin aikuinen siirtää vastuuta lapselle. Lapsilähtöisessä kasvatuksessa vastuu säilyy vanhemmilla.
Vanhempien tulisi tyydyttää lapsen fyysisiä ja psykologisia tarpeita myös lasten huoltoa koskevan lain nojalla. Fyysiset tarpeet ymmärrämme, mutta mitä ovat psykologiset tarpeet? Ihmisen psykologisista tarpeista keskeisimpiä ovat yhteenkuuluvuuden tarve, kyvykkyyden tarve ja autonomian tarve, mikä viittaa mahdollisuuden kokea psykologista vapautta. Yhteenkuuluvuuden tarvetta tyydyttää rakkaus ja turhauttaa torjuminen. Kyvykkyyden tarvetta tyydyttävät toiminnan rakenteet eli sen ilmaisemin selkeästi, millaisia odotuksia kasvattajalla on lasten käyttäytymiseen ja miksi. Kyvykkyyden tarvetta turhauttaa kaaos, epäselvyys siitä, mitä odotetaan. Autonomian tarvetta tyydyttää itsenäisyyden rohkaiseminen ja turhauttaa painostus.
Olen tiivistänyt lapsilähtöisen kasvatusohjeen seuraavasti: rakkaus, rakenteet ja rohkaisu ja suurin niistä on rakkaus. Tältä pohjalta kasvattaja luo ympäristön, jossa lapsi kokee lämpöä ja hyväksyntää ja saa kokemuksen, että kasvattaja on pysyvästi kiinnostunut lapsen asioista ja ottaa hänen mielipiteensä huomioon.
Lapsilähtöisen kasvatuksen toteuttamiseksi tarvitsemme pohdiskelua lapsikäsityksestä esimerkiksi sen lapsikäsityksen pohjalta, jota olen ollut itsekin muokkaamassa Brysselissä kokoontuvassa kansainvälisessä lapsuuden allianssissa (Pulkkinen, 2018):
- Lapsella on synnynnäinen potentiaali kasvaa, oppia ja kommunikoida sekä osallistua omalla tavallaan ja omine oikeuksineen ja velvollisuuksineen yhteisönsä toimintaan.
- Lapsi on aktiivinen toimija omassa elämässään ja suhteessa toisiin ihmisiin. Lapsi ei ole kohde, jota yritetään sovittaa aikuisen valitsemaan muottiin.
- Aikuiset, jotka ovat herkkiä lapsen tarpeille, auttavat lapsen ainutlaatuisuuden kehkeytymisessä.
- Lapsen vuorovaikutuksen ja suhteiden laatu aikuisiin ja toisiin lapsiin vaikuttaa heidän kasvuunsa ihmisinä joko myönteisesti tai kielteisesti.
- Lapset luovat kanssamme maailmaa ja muuttavat sitä.
- Inhimillinen kehitys on yksilön ainutlaatuisuuden kehkeytymisprosessi, johon vaikuttavat keskenään vuorovaikutuksessa olevat biologiset, psykologiset, sosiaaliset, kulttuuriset, henkiset ja yhteiskunnalliset tekijät.
Eero Ojanen päättää Topeliusta käsittelevän kirjan hänen maailmankatsomuksensa pohdiskeluun ja kuvaa Topeliuksen sivistysideaa ilmaisulla ”sydämen sivistys”. Sydämen sivistys on Topeliukselle halua toimia korkeampien ihmisyyttä palvelevien päämäärien hyväksi. Se on pohjimmiltaan myös kasvatuksen tehtävä.
Lähteet
Jankko, E. (2019). Lapsi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Väitöskirja. Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta.
Kansallinen lapsistrategia (2021). Komiteanmietintö. Helsinki: Valtioneuvoston julkaisuja 2921:8. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-383-777-5
Mahkonen, S. (1998). Parisuhde ja vanhemmuus. Jyväskylä: Gummerus.
Nsamenang, A. B. (1992). Human development in cultural context: A third world perspective. Newbury Park, CA: Sage.
Ojanen, E. (2014). Lapsen filosofia. Helsinki: Kirjapaja.
Ojanen, E. & Jantunen, T. (2022). Zacharias Topelius – suomalaisten satusetä. Helsinki: Avain.
Paalasmaa, J. (2016). Maailman parhaat kasvatusajatukset: Top 10. Helsinki: Into Kustannus.
Pulkkinen, L. (toim.) (2018). Kohti yhteistä lapsikäsitystä. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Työpaperi 12. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-343-086-0
Pulkkinen, L. (2022). Lapsen hyvinvointi alkaa kodista. Jyväskylä: PS-kustannus.
Pulkkinen, L. & Fadjukoff, P. (2018). Keski-Suomen lapsiohjelma: Lasten hyvinvoinnista hyvinvoivaan yhteiskuntaan. Jyväskylä: Haukkalan säätiö. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201903131850
Valtioneuvoston koulutuspoliittinen selonteko. Helsinki: Valtioneuvoston periaatepäätös.
Helsinki: Valtioneuvoston julkaisuja 2021:24. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-383-622-8
Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien yleissopimus (1991). https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/sopimus-kokonaisuudessaan
