Elämäntaidon valmentaja Essi Aulanko pohtii esseessään sitä, kuinka kuoleman ajattelu ja hyväksyntä voivat syventää ihmisen suhdetta omaan elettyyn elämään.
Tämä kirjoitus sai alkunsa vuonna 1995. Työskentelin tuolloin vanhustyössä saattohoitajana. Huomasin, että vanhat ihmiset eivät olleet yksi heterogeeninen ryhmä, vaan jokaisella oli hyvin yksilöllinen tapa suhtautua itseensä, sairauksiinsa, vastoinkäymisiin ja toisiin ihmisiin.
Työpaikkani oli hoivakoti ensimmäisen aallon antroposofeille eli ihmisille, jotka olivat työskennelleet elämänsä ajan tiiviisti meditaation ja antroposofisen filosofian parissa. Suurimmalla osalla vanhuksista ilmeni sekavuutta ja muistamattomuutta ainakin vaiheittain ennen kuolemaa. Muistan kuitenkin ihmetelleeni, miksi meditointia koko ikänsä harjoittaneet vaikuttivat myös sekavina lempeiltä, kun taas moni sellainen vanhus, jolla ei ollut samaa taustaa, muuttui aggressiiviseksi itsekontrollin vähentyessä. Tästä kokemuksesta minulle jäi kytemään kysymys, miten henkispsykologinen harjoittelu vaikuttaa ihmiseen kokonaisuutena.
Vanhuus on viisastumisen viimeinen vaihe, se ei ole jatkumo. Viisaus ja viisastuminen on enemmän valinta kuin itsestäänselvyys. Vanhukset itse näkevät oman roolinsa usein eri tavalla kuin heidät nähdään laajemmin yhteiskunnassa. Omaiset saattavat odottaa kaiken aikaa käytössä olevaa lastenhoitajaa, ja vanhustyössä taas arvostetaan aktiivisia vanhuksia. Tämä saattaa tuoda paineita vanhuksille. Heidän antinsa yhteiskunnalle voisi olla jotakin aivan muuta kuin mitä ajattelemme.
Vanhojen ihmisten viisautta ei monin paikoin kunnioiteta ja moni heistä kokee, että muuttuu jo 60-vuotiaana ”näkymättämäksi”. Yksilön sisäinen kokemus saattaa olla, että vasta nyt hänellä on oikeasti sanottavaa, osaamista, annettavaa ja jaettavaa. Viisaustutkimus on kokenut tällä vuosituhannella renessanssin ja voimme sen avulla ymmärtää kolmannen iän psykologista kypsymistä ja henkistä kasvua.
Samaan aikaan kun koetamme tavoitella mahdollisimman korkeaa elinikää, emme tiedä miten suhtautua vanhoihin ihmisiin. Ovatko vanhukset kuluerä vai jotakin arvokasta? Ainakin ilmi tulleet ongelmat vanhustenhoidossa puhuvat sen puolesta, että vanhuutta ei yhteiskunnassamme nähdä arvokkaana. Monessa kulttuurissa vanhat ihmiset nähdään kannattelevana voimana koko yhteisölle. Meillä vanhukset eristetään muiden hoidettaviksi omiin hoitoyksikköihinsä.
Yleisessä keskustelussa painotetaan vanhojen ihmisten reippautta ja hyvää fyysistä vointia. Ne ovat kuitenkin hyvin kapea osa ihmisenä olemista. Näkemys ei huomioi psykologisen kypsymisen prosessia, joka avautuu, kun ihminen irtautuu jatkuvan tuottavuuden ja tehokkuuden oravanpyörästä. Vanhuus voi olla sisäisesti hyvinkin aktiivista aikaa, mutta se ei välttämättä ole ulospäin tuottavaa ja näkyvää.
Elämme aikakautta, jossa rinnakkain elää monenlaisia ihmiskäsityksiä. Toisessa ääripäässä on henkinen ihmiskäsitys, joka näkee ihmisen henkenä, joka kokee ihmisyyttä. Toisessa ääripäässä ihminen nähdään koneena, jota ohjaa aivot ja sattuma. Holistinen ihmiskuva sisällyttää monia eri ulottuvuuksia ja helpottaa meitä ymmärtämään ihmistä kokonaisuutena.
Liitän holistisen ihmiskuvan gerotranssendenssiteoriaan. Gerotranssendenssi on teoria, jolla voidaan mallintaa ja ymmärtää vanhuudessa tapahtuvaa psyyken transformaatiota. Gerotranssendenssi avaa uuden ikkunan vanhuuteen ja sen merkitykseen. Gerotranssendenssin käytännön harjoittelun ovat vieneet pisimmälle Tiibetin buddhalaiset munkit.
Tiibetinbuddhalaisuudessa koko elämä nähdään harjoituksena kuolemaa varten. Gerotranssendenssin ominaisuuksia harjoitellaan jo nuorella iällä eli tavallaan harjoitellaan koko elämä kuolemaa varten. Tiibetinbuddhalaisuudessa ajatellaan, että kuolemanpelko tai sen poissulkeminen tietoisuudesta estää ihmistä elämästä täyden elämän eli kuolemanpelko alitajuisesti estää meitä elämästä.
Nostan kirjoitukseni lopussa esiin kysymyksen, voisiko näistä tiibetinbuddhalaisuuden opeista olla hyötyä tavallista länsimaista arkea elävälle ihmiselle. Voisiko se, että muistaa kuoleman auttaa elämään täydemmän elämän?
Irtaantumis- ja aktiivisuusteoria
Klassisia yksilötason vanhenemisteorioita ovat irtaantumisteoria ja aktiivisuusteoria. Molemmat teoriat käsittelevät yksilön suhdetta ympäristöön ja toisiin ihmisiin. Hyvä vanhuus määritellään sen mukaan, kuinka aktiivinen vanhus on.
Irtaantumisteoriassa nähdään, että yksilö ja yhteiskunta erkaantuvat toisistaan ja tämä on luonnollinen yleismaailmallinen elämänkulku. Se on nähty seurauksena fyysisen ja psyykkisen toimintakyvyn vähentymisen ja taloudellisen statuksen laskun tuloksena.
Aktiivisuusteoria syntyi vastauksena irtaantumisteoriaan. Sen mukaan ihmisen tulisi säilyä aktiivisena vanhetessaankin. Aktiivisuudella tarkoitetaan mitä tahansa tekemistä. Yksilöt ovat elämänsä aikana omaksuneet jonkin tietyn aktiivisuustason ja sen ylläpito on suotava ja hyvä asia. Aktiivisuus nähdä tapana sopeutua iän tuomiin muutoksiin mukaan lukien roolin muutokset.
Aktiivisuusteoria ei huomioi ihmisten erilaisia lähtökohtia ja mahdollisuuksia. Kumpikaan teoria ei pysty selittämään ihmisen potentiaalia, karikkoja ja olosuhteita, jotka vaikuttavat siihen, kuinka ikäihmiset käyttäytyvät ja kokevat itse itsensä.
Gerotranssendenssiteoria
Henkinen näkökyky voimistuu fyysisen heikentyessä”
– Platon
Antiikin Kreikassa ja Roomassa ei ollut vierasta puhua vanhenevan ihmisen henkisestä kasvusta. Platonin Valtio-teoksessa puhutaan kuinka ikä voi tuoda hyvän henkisen näkökyvyn, Homeroksessa sokea ja kärsivä vanhus näkee kirkkaasti ja Oidipus-näytelmässä Teresias menettää näkönsä Heran vihan takia, mutta Zeus antaa hänelle kyvyn nähdä tulevaisuuteen.
Suuria ei enää vanhuudessa saada aikaan ruumin voimilla, vaan ymmärtäväisyydellä ja harkinnalla. Cicero muistaakin muistuttaa meitä, että vanhuuden puutteet on syytä korvata viisaalla tavalla. Ruumis rasittuu liiasta harjoittelusta, mutta mieli vahvistuu, terävöityy ja keventyy, kun sitä harjoittaa. Cicero myös muistuttaa, että vanhojen on pidettävä itseään arvossa ja huolehdittava rajoistaan. Ruokaa ja juomaa riittävästi, mutta ei liikaa. Nykygerontologit ovat aivan samoilla linjoilla Ciceron kanssa.
Mikä selittää isot erot vanhojen ihmisten tavassa olla ja elää vanhuuttaan? Vanhat eivät ole homogeeninen ryhmä, vaan yhtä yksilöllisiä kuin meistä jokainen. Vanhuudessa tulee näkyviin eletty elämä hyvin monipuolisesti, ja elämän aikana käytetyt persoonallisuuden piirteet ja tavat useimmiten vahvistuvat. Toiset uppoutuvat oman elämänsä loputtomaan katkeraan kertailuun näkökyvyn vain kaventuessa, ja toiset pystyvät toteamaan tapahtuneet ja löytämään rauhaa ja kiitollisuutta kaikesta. Hyvä elämä ei kuitenkaan takaa automaattisesti valaistunutta vanhuuden aikaa eivätkä huonot kokemukset tee väistämättäkatkeraksi, vaan voi käydä juuri päinvastoin, riippuen siitä miten yksilö työstää tapahtuneet ja suhtautuu itseensä ja elämäänsä. Kaikilla on siis mahdollisuus kirkastua ja tiivistyä vanhuudessa.
Lars Thorsdam Uppsalan yliopistosta on luonut gerotranssendenssin käsitteen, jolla viitataan positiivisen ikääntymisen teoriaan. Se näyttää ikääntymisen transformatiivisen mahdollisuuden. Se on teoria, jossa persoonallisuus määrittyy uudelleen jatkuvassa muutosprosessissa. Gerotranssendenssi voi alkaa jo keski-iässä, jolloin esimerkiksi iso kriisi voi sysätä liikkeelle muutoksen, jossa arvot ja oleminen maailmassa muuttuvat pysyvästi. Gerotranssendenssin muodot ovat yksilöllisiä, mutta voidaan puhua mahdollisista mahdollisuuksista.
Gerotranssendenssiteoria on raikas, koska se näyttää vanhenemisen omanlaisenaan prosessina, jota ei voi arvioida ainoastaan ulkoapäin, työssäkäyvän mallikansalaisen kriteerein. On hyvä muistaa, että elämänmatkalle me kaikki lähdemme eri lähtökohdista eikä kaikilla ole ihanteellisia edellytyksiä kasvaa aikuisiksi, saati sitten vanhuksiksi. Siitä huolimatta gerotranssendenssi maalaa meille horisontin, jossa näemme vanhuuden viisastumisen mahdollisena ja kunnioitettavana asiana.
Gerotranssendenssi on luonnollinen kehitys kohti kypsymistä ja viisautta. Teoria esittelee kolme muutosta, jotka voimistuvat, kun minuuden transformaatio etenee:
- Kosmisuus lisääntyy, eli filosofi Erich Frommin sanoin ”oleminen syrjäyttää omistamisen”. Ihminen suuntautuu materialistisesta ja rationalistisesta maailmasta maailmaan, joka ei ole aistein havaittavissa. Kosmisuus ja maailmankaikkeuden kokeminen lisääntyy. Ihminen kokee olevansa luonnollinen osa olevaa. Ihminen kokee yhteyttä aikaisempiin sukupolviin ja tuleviin sukupolviin.
”Muistan kun kerran katselin kuuta ja tajusin, että se on sama kuu, jota kreikkalaiset filosofit kuvasivat. Tunsin olevani sukua heille.”
”Olen tajunnut, että ihmisten tietämyksen ja erityisesti aistien ulottumattomissa on hirveän paljon asioita.”
”Kaunis musiikki saa minut kokemaan euforian tunnetta.”
- Minuuden kokemus muuttuu tavalla, jonka runoilija William Blake ilmaisee seuraavasti: ”Joka ilon itseensä sitoo, se siivekkään elämän tuhoaa; joka suutelee iloa lennossa, elä ikuisuuden aamuruskossa”. Ihmisen paikka maailmankaikkeudessa näyttäytyy suhteellisena, irti päästäminen johtaa siihen, että ei tarvitse enää olla kaiken keskus. Egoismi voi muuttua altruismiksi. Ihminen voi löytää rauhan ja kokea syvää yhteyttä puhtaaseen olemassaoloon, ilman, että tarvitsee todistella ja päteä. Olemassaolon riemu ja ilo tulevat seuralaisiksi.
”En elä kuollakseni, haluan elää. Mutta kypsymiseen sisältyy kuoleman mahdollisuuden kasvaminen. Jonkinlainen valmistautuminen.”
”Näen lehtien puhkeavan puihin ja näen itseni noissa lehdissä!”
”Minua ei enää haittaa, jos nolaan itseni.”
”Matkan loppupää on hyvä tehdä kevyin kantamuksin.”
- Sosiaaliset suhteet muuttuvat. Tähän liittyen Buddha on todennut, että ”Kaikissa jalanjäljissä elefantin jälki on suurin; kaikissa tarkkaavaisuusharjoituksissa kuoleman ajattelu on paras”. Tarve olla yksin lisääntyy ja kyky olla yksin lisääntyy. Ihmisellä ei ole tarvetta pinnalliseen vuorovaikutukseen ja sosiaalisuus sosiaalisuuden takia ei ole kiinnostavaa. Itsetarkoitukselliset sosiaaliset roolit ja normit jätetään muille. Ihmisen huomio on sisäisissä prosesseissa. Gerotranssendenssi ei merkitse syrjään vetäytymistä kokonaan, mutta sosiaalisuuden painotus muuttuu määrällisestä laadulliseksi.
”Yksin ollessani eheyden tunne on helpompi saavuttaa, mutta muiden seurassa kokemani paine saa sen toisinaan katoamaan.”
”Nykyään muutama ystävä riittää, tarvitsen enemmän yksinoloa.”
”Saan entistä nopeammin tarpeeksi muiden seurasta, kaipaan kotiin hyvän kirjan tai levyn äärelle.”
”Olen sitä mieltä, että ikäihmisen ei tarvitse pitää naamiota, jokaisen on voitava olla oma itsensä. Minulla ei ole ketään, jolle olisin tilivelvollinen, eikä haittaa, jos minua pidetään outona. Se on oikein vapauttavaa.”
Gerotranssendenssi merkitsee selviytymistä luovasti päivittäisessä elämässä. Mahdollisuuksia löytämistä ja ilon paikantamista yhä pienemmissä asioissa. Kyky nähdä koko maailma pienessä lisääntyy ja sisäisten kokemusten painoarvo lisääntyy.
Kuolema tiibetinbuddhalaisuudessa
Elämä ja kuolema ovat yksi kokonaisuus. Kuolema on peili, jossa heijastuu koko elämän tarkoitus”
– Sogyal Rinpoche (1992), Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta
Kuoleman vääjäämättömyys ja siihen valmistautuminen on buddhalaisen harjoituksen ja elämäntavan ydin. Elämä tässä ruumiissa ja tällä mielellä nähdään vain väliaikaisena olemisen muotona jatkuvassa kiertokulussa ja olomuodon muutoksessa. Kun ihminen päästää irti pysyvyyden illuusiosta, on hänen maanpäällinen elämänsä helpompi, koska kärsimys syntyy kiinnipitämisestä jostakin sellaisesta, joka kuitenkin katoaa.
Erityisesti tiibetinbuddhalaisuus on tunnettu kuolemanharjoituksistaan: tiibetiläistä kuolleiden kirjaa eli Bardo Thödolia luetaan nykyään ympäri maailmaa. Sogyal Rinpoche on arvostettu buddhalainen opettaja, mutta myös länsimaisen koulutuksen saanut tutkija. Hän tuntee hyvin länsimaiset tavat ja nostaa kirjassaan esiin ajatuksia, joista voisi olla meille hyötyä. Voimme leikitellä ajatuksilla ja antaa niiden vaikuttaa meihin, vaikka emme olisi buddhalaisia tai kokisi jälleensyntymisen ajatusta itsellemme mahdolliseksi. Kuitenkin näkökulman muutos voi lisätä uusia näkökulmia tapaamme jäsentää ihmisyyttä ja siihen liittyvää kuoleman kohtaamista.
Rinpoche kirjoittaa, että länsimaisen luonnonvaroja tuhlaavan käyttäytymisen takana on ihmisen irtautuminen elämän kiertokulusta. ”Pistetään haisemaan, kun kerran täällä vain ollaan”-asenne läpitunkee tapamme elää ja tapamme kohdella maapalloa. Rinpoche ajattelee, että meidän kuolemanpelkomme alitajuisesti estää meitä elämästä täyttä ihmisen elämää. Kun taas hyväksymme kuoleman, mietiskelemme sitä ja valmistaudumme siihen, niin osaamme myös arvostaa jokaista hetkeä ja elämäämme.
Rinpoche löytää monia yhteneväisyyksiä länsimaisesta saattohoidosta ja tiibetinbuddhalaisesta kuoleman opetuksesta ja siteeraa kirjassaan länsimaisiakin mielen asiantuntijoita, esimerkiksi Elisabeth Kuebler-Rossia ja Raymond A. Moodya.
Bardo-opetus
Maailmankaikkeudessa on vain yksi laki, joka ei koskaan muutu. Se, että kaikki muuttuu ja kaikki on tilapäistä”
– Sogyal Rinpoche (1992), Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta
Bardo-opetukset kattavat käytännön ohjeita ja opastusta henkiseen harjoitukseen ennen kuolemaa. Opetus käsittelee bardoja eli välitiloja kuoleman jälkeen. Mitä enemmän olen harjoituttanut mieltäni, niin sitä helpompi tietoisuuden on mahdollista suunnistaa bardojen läpi kohti seuraavaa inkarnaatiota eli kohti seuraavaa syntymää. Tavoitteena on harjaantua niin paljon, että voi ensiksi valaistua ja sitten vapautua kärsimyksen kiertokulusta.
Henkistä harjoitusta tehdään koko elämän ajan, jotta kuolemassa mieli ja tietoisuus pysyvät rauhallisina, ja jotta suotuisa uusi syntymä varmistetaan. Mitä kaoottisempi, valmistelemattomampi ja takertuvaisempi ihmisen mieli on, sitä vaikeampi tietoisuuden matka on läpi bardojen ja sitä epäedullisempi on seuraava elämä. Ihminen jää toistamaan syyn ja seurauksen dynamiikkaa, jolloin matka ei etene kohti oivaltamista ja vapautumista.
Mietitäänpä, mitä myönteisiä vaikutuksia tämä ajatuskulku voisi aiheuttaa arkisessa elämässä.
- Arvostan jokaista hetkeä, koska en oikeasti tiedä, milloin elämä päättyy.
- Toimin anteeksiantavasti, koska en halua siirtää ongelmaa eteenpäin.
- Osaan nauttia asioista kiinnittymättä niihin, koska ymmärrän kaiken olevan väliaikaista.
- Osaan nauttia kohtuudella kaikesta, koska ymmärrän, että liiallinen samaistuminen aistinautintoihin sumentaa tietoisuuttani.
- Ymmärrän ihmissuhteissa, että en voi kontrolloida ja omistaa toista. Kuolemassa olen yksin, ja minulla on työvälineitä kohdata se.
- Ymmärrän, että aine ei suojele minua kuolemalta. Mikään maailmassa ei suojele minua siltä.
- Ymmärrän jatkuvan muutoksen ja hetkellisyyden ainutkertaisuuden.
- Ymmärrän mielen luonnon ja sen, että mieli ei ole kaikki. En samaistu mieleen vaan tietoisuuteen mielen ja kaiken takana. Ymmärrän, että vain mieli kuolee. Kehosta kasvaa uusia kehoja ja tietoisuudesta tulee uusia tietoisuuksia.
Mitä tiibetinbuddhalainen kuolemanopetus voi antaa länsimaisille ihmisille?
Mikä syntyy myös kuolee,
mikä on koottu, se hajoaa,
Mikä on kerätty säästöön loppuu.
Mikä on rakennettu romahtaa,
mikä on ylhäällä tulee alas.”
– Buddha 23
Mitä voimme oppia tiibetinbuddhalaisilta? Voisiko kuoleman mietiskely kirittää gerotranssendenssia ja laajentaa kokemushorisonttia itsestämme ja koko elämästä?
Kaiken tilapäisyys on opetuksen keskiössä. On fakta, että mikään muu ei ole pysyvää kuin jatkuva muutos. Mutta tämä ainoa tosiasia unohtuu meiltä ihmisiltä. Opetus muistuttaa meitä tästä ja vähitellen alkaa vaikuttamaan meidän tapaamme ajatella ja suhtautua.
Tiibetinbuddhalaiset syntyvät tähän ajatukseen, ja elämäntapa, joka on hyvin yksinkertainen, tukee ihmisiä muistamaan joka päivä väliaikaisuuden. Vähäinen mukavuus ja vähäinen materialismi tekee kiinnittymättömyydestä helpompaa. Elämäntavassa kulkee myös aktiivisesti opetusten seuraaminen ja perinteiden kunnioittaminen. Me olemme irronneet opetuksesta ja perinteistä, ja jokainen valitsee omat palansa ja rakentaa itse mielekkään tavan olla tässä maailmassa.
Lopuksi
Näkisinpä vielä kerran pikkulinnut keittiön ikkunasta ruokintapaikallaan, kun juon aamukahvia”
– Suvi-Tuulia Porkka
Kuolema on vääjäämätön ja vaikea kohta elämänkulkua. Se on luonnollinen osa elämää biologisesti, ja samalla se on psykologisesti usein traumaattinen särö omaisille. Meillä ei ole kuitenkaan toimivia kulttuurisia välineitä sen käsittelyyn. Elämme hissimusiikkielämää, josta on poistettu kaikki epämukava, kivulias, ratkaisematon ja hallitsematon. Meidät ehdollistetaan jo hyvin varhain mielihyvälle, mutta mielihyvän ja mukavuuden tavoittelu ei valmistele meitä millään tavoin yhteisönä tai yksilönä kuolemaan, joka on kipeä aina tavalla tai toisella.
”’Kunpa olisi aikaa sopia ja pyytää anteeksi’ tämä toive jää monelta kuolevalta toteutumatta, koska kuolemaa ei haluta ja osata ennakoida perheissä”, kirjoittaa Maaret Kallio kolumnissaan. Meidän kulttuurimme jättää meidät yksin perimmäisten kysymysten kanssa. Hengellistä ohjausta antavat papit, mutta kuka tuo näkökulmia vanhenemiseen ja kuolemaan ihmiselle, joka ei kuulu kristinuskon piiriin ja uskoo ilman uskontoa, on ateisti tai ei halua määritellä suuntautumistaan?
Näitä asioita ei oteta helposti esiin hoitotyössä, mutta myös perheiltä voi puuttua tapa sanoittaa ja kyky puhua kuolemasta. Ei ole tavatonta, että kuoleva ei kerro edes läheisilleen kuolevansa ja kuolemme jopa itseltämme vähän salaa. Tällaisesta voi jäädä syvä trauma läheisille, sillä parhaimmillaan kuoleman kohtaaminen yhdessä voi olla hyvin parantava ja lohduttava kokemus kaikille osapuolille. Jäljelle jää olo, että kaikki tuli sanottua. Toisaalta osa kuolemansairaista pitää esimerkiksi blogia. Muita kuolemaan valmistavia asioita ovat esimerkiksi kirjeiden kirjoittaminen tai videoiden kuvaaminen.
Maaret Kallio kirjoittaa myös, että ”Saisinpa vielä kerran käydä kotona” on kuolevien suurin toive. He eivät toivo lisää tutkimuksia, vaan elämänlaatua ja rakkaat ympärilleen. Ymmärrän tämän siten, että kulttuurissamme pyrimme lykkäämään kuolemaa, jolloin psyykkinen energiamme menee kuoleman siirtämiseen, eikä siihen sopeutumiseen. Mielestäni tämä näkyy yksilötasolla, yhteisöissä ja hoidossa. Hoitohenkilökunnan ponnistelut menevät kokeiden tekemiseen saattohoidon sijaan. Lisäksi usein omaiset painostavat tekemään yhä enemmän kokeita sen sijaan että huolehdittaisiin, että kuolevan ympärillä olisi rauhallista ja harmonista. Hoitohenkilökunnalla voisi olla enemmän taitoa puhua kuolemasta ja omaisilla tulisi olla enemmän kykyä käsitellä vääjäämätöntä. Kuolevalle minuutit eivät enää ole tärkeitä, vaan niiden laatu.
Pakonomainen elämän pitkittäminen vähentää luonnollisesti elämän laatua. Viime vuosina on käyty paljon keskustelua eutanasiasta. Suoranainen eutanasiainnostus on värjännyt julkista keskustelua. On tervetullutta, että asiasta keskustellaan, koska epävirallisesti lääkärit tekevät päivittäin eutanasiapäätöksiä. Käytännössä on kuitenkin usein niin, että vanhan ja sairaan vanhuksen hoitoa jatketaan omaisten toiveesta hinnalla millä hyvänsä. Näin ollen Suomessa kuollaan hyvin usein yksin, ilman omaisia, letkuissa ja piippaavien laitteiden keskellä lääkäreiden yrittäessä vielä piikittää adrenaliinia.
Hoitohenkilökunnalla on pelko tulla syytetyksi kuolemantuottamuksesta ja siksi ylihoitaminen on yleistä elämän loppumetreillä. Jos pitäisi valita kuolema omassa sängyssä rakkaiden ympäröimänä tai päivää myöhemmin teho-osastolla yksin hälyn keskellä, kumman valitsisit? Tällä hetkellä toimintatapamme ohjaavat jälkimmäiseen.
Kokemukseni mukaan eutanasiaa kannattavat erityisesti ihmiset, jotka ovat terveitä ja joilla ei ole kokemusta kuolemasta tai hoitoalasta. Hoitoalalla työskentelevät toivovat lähinnä resursseja hoitaa kuolevia arvokkaalla tavalla ja saattohoitoon liittyvää koulutusta. Kuolemansairaista suurin osa arvostaa jokaista elettyä hetkeä ja hyvää kivunlievitystä ja toivovat huolenpitoa.
Keskusteluun olisi tärkeää ottaa mukaan kuoleman asiantuntijat eli hoitajat, lääkärit ja kuolemassa olevat henkilöt. Voisiko eutanasiainnostus olla osittain kyvyttömyyttä käsitellä ajatuksen tasolla kärsimystä ja kuolemaa? Hyppäämällä suoraan elämästä kuolemaan vältämme kohtaamasta sitä tietoisesti. Olisiko meillä enemmän halua tehdä kuolemasta arvokas ja kaunis, jos meillä olisi enemmän sivistystä ja osaamista siitä?
Mielestäni esimerkiksi tiibetinbuddhalainen filosofia voi tarjota hyviä työkaluja ihmiselämän rajallisuuden hyväksymiseen ennen kuin meillä on käytössämme mahdollisia uusia välineitä, joilla kohdata kuolema tietoisesti.
Kuolematietoisuutta voisi mielestäni edistää esimerkiksi seuraavilla tavoilla:
- Useimmilta nykyvanhemmilta puuttuu kokemus kuolemasta. Tästä syystä vanhempain sivistystyössä esimerkiksi neuvoloissa ja vanhempainilloissa voitaisiin ottaa asia puheeksi ja antaa työkaluja siihen, miten lapsen kanssa kuolemasta kannattaa puhua.
- Hoitajien ja lääkäreiden peruskoulutukseen tarvitaan työskentelyä, jossa opiskelijat saisivat mahdollisuuden tutkia suhdettaan kuolemaan. Näin oman taustan kokemukset eivät vaikuttaisi hoitotyöhön. Potilaat kaipaavat kipeästi puhetta kuolemasta ja hoitohenkilökunnalla tulisi olla edellytykset käydä siitä keskustelua.
- Kuoleman läheisyys herättää omaisissa paljon tunteita, kuten häpeää, vihaa, avuttomuutta. Meillä ei ole organisoituja tapoja auttaa omaisia työstämään asiaa. Omaisten tunteet valuvat nyt usein hoitohenkilökunnan harteille. Olisi tarkoituksenmukaisempaa, että hoitohenkilökunnan ponnistelut menisivät potilaan hyväksi ja omaiset saisivat tunteiden käsittelyyn muuta apua.
- Sairaaloihin on järjestettävä organisoitua keskusteluapua, johon ei liity tunnustuksellisia sävyjä.
- Yleissivistävää koulutusta kuolemasta tulisi järjestää vapaassa sivistystyössä ja avoimissa yliopisto-opinnoissa.
- Julkista keskustelua tulisi käydä kuolemasta ja siitä, että loputon elämän pidentäminen ei ole julkisin varoin mahdollista, eikä kuolevan kannalta järkevää. Uskallusta nimetä asioita ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Edellä esitetyillä toimenpiteillä voidaan näkemykseni mukaan lisätä gerotranssendenssin syntymistä. Gerotranssendenssi on kaunis ja hyödyllinen asia ja sivistämällä itseämme kuolemasta voimme päästä nauttimaan sen hedelmistä vielä ollessamme elinvoimaisia ja kyvykkäitä.
Mielestäni hieno esimerkki kahden eläkeläisen tärkeästä roolista kuoleman kohtaamisesta julkaistiin äskettäin Helsingin Sanomissa: ”Kun aviopari Leena, 75 ja Pauli Maarni 74, kertoo vapaaehtoistyöstään arkunkantajina, keskustelu tyrehtyy siihen. Kukaan ei kysy, että mitä teet siellä tai mitään muutakaan.
Jatkokysymyksiä ei tule koskaan, kertoo Leena Maarni. Hän jatkaa ’Aihetta pelätään. Nyt kuolema on ulkoistettu.’” Tämänkaltaisten rohkeiden esimerkkien myötä, voimme mielestäni tehdä tilaa kuoleman normalisoimiselle. Pandemia on tuonut kuoleman lähelle. Hallinnanfantasiamme on saanut kolahduksen. Pelko on tullut seuraksemme ja olemme suunnanneet sen syyllisten etsintään, lamaantuneet tai kieltäneet koko asian. Osa meistä on hakenut näkökulmia ja lohtua salaliittoteorioista.
Elämme ihmiskuntana yhteistä särön aikaa, joka tällä hetkellä ajaa meidän kauemmaksi toisistamme. Sallimalla itsellemme pelon ja surun kokemuksen, voimme avautua yhdessä jollekin uudelle. Parhaimmillaan tähän säröön voi kasvaa jotakin uutta. Meidän länsimaalaisten kokemusmaailma voi täydentyä nöyryydellä hyväksyä olevamme yksi laji muiden joukossa. Myös me kuolemme – ennemmin tai myöhemmin. Aikaa ja tapaa emme tiedä, mutta me kuolemme.
Ja sitä ennen me olemme toivottavasti mahdollisimman elossa.
Viittaukset
Gerotranssendenssia koskevat lainaukset:
Porkka, Suvi-Tuuli: Gerotranssendenssi – positiivisen ikääntymisen teoria, Teemana työ -blogi, 16.6.2016. https://www.teemanatyo.fi/blogi/gerotranssendenssi-positiivisen-ikaantymisen-teoria/
Lukemista
Kallio, Eeva ja Spännäri, Jenni (2020). Viisaus – käyttäjän opas. Tuuma-kustannus.
Sogyal Rinpoche (1997). Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta. Otavan kirjapaino Oy, Keuruu 2004
