FM, filosofi ja filosofian praktikko Heikki Vuorila on muun muassa Kriittisen korkeakoulun filosofisen praktiikan koulutuksen toinen vastuuopettaja. Hän on tutkinut, kirjoittanut ja luennoinut Lauri Rauhalan ihmisen filosofiasta vapusta 1994 lähtien. Kirjoitus perustuu Vuorilan alustukseen Kriittisen korkeakoulun ”Lauri Rauhalan ihmistieteen tieteenfilosofia I” luentosarjaan tammikuussa 2023
Suomalainen psykologi ja filosofian tohtori Lauri Matias Rauhala (13.9.1914 – 5.4.2016) teki filosofisen elämäntyönsä eksistentiaalisen fenomenologian parissa, jonka tärkeimmät analyysin kohteet ovat ihmisen inhimillinen kokemus ja merkityksen (tajunnan) ongelma. Hän muotoili filosofisen kolmijaon, joka koostuu tajunnasta, elämäntilanteesta (situaatiosta) ja kehosta. Lauri Rauhala loi ymmärtävän (hermeneuttisen) tieteenfilosofian eksistentiaalisen fenomenologian. Eksistentialismissa korostetaan yksilön kokemuksen ainutlaatuisuutta sekä sitä, että ihminen itse on vapaa valitsemaan olemisen tapansa; kyse on ihmisen olemassaolon filosofiasta. Fenomenologia puolestaan on oppi todellisuuden ilmenemisestä ihmiselle hänen kokemusmaailmassaan; kyse on tietoisuuden rakenteiden tutkimuksesta ihmisen havaintomaailmassa.
Tiesikö nuori 23-vuotias Lauri Rauhala minkälaisen elämäntyön hän tulee tekemään hermeneuttisen ihmistieteen tieteenfilosofian parissa, kun hän kirjoitti seuraavasti; ”Hänen ruumiinsa ja sielunsa välillä vallitsee terve tasapainoinen suhde. Ruumis on hänelle miehisen tahdon uskollinen palvelija. (1937).
Aavistiko 60-vuotias Lauri Rauhala, että hänen elämäntyönsä oli kirjoitettu tähtiin; Rene Descartesista alkaneen dualistisen ihmiskäsityksen – ns. body-mind probleeman ratkaiseminen. Rauhala katsoi, ettei mikään vanhoista body-mind -probleemaan ratkaisuyrityksistä sovellu psykosomatiikan ontologiaksi. (1976).
Näkemykseni mukaan psykosomatiikan ontologian (oppi olemassalolosta) kehittäminen on Lauri Rauhalan edustaman eksistentiaalisen fenomenologian punainen lanka aina vuoden 1961 kirjasta aina hänen viimeksi julkaistuun artikkeliin (2002). Näin hänen kirjallinen elämäntyönsä ylittää 40 vuoden rajapyykin.
Tähän yli 40 vuoden ajanjaksoon sisältyy Rauhalan uran kantava oivallus ”situationaalinen säätöpiiri” käsite, johon kuuluu kolmikanta situaatio-keho-tajunta. Jussi Backmanin mukaan se on Rauhalan ”ratkaisu” kartesiolaiseen mieli-ruumis -ongelmaan. Tajunta on ihmisen olemisen puoli, jossa hän suuntautuu tarkoituksiin ja merkityksiin. Keho on ihmisen olemisen orgaanis-aineellinen puoli. Situaatio on ihmisen kosketuspinta hänen maailmansa kanssa, hänen sijoittumisensa ympäröivään todellisuuteen. Uransa kantavaa oivallusta Rauhala työsti vuoden 1974 ja 1976 teoksissa. Näin kirjoittaa Jussi Backman (2009).
Rauhala (1989) kirjoittaa kolmikannasta situaatio-keho-tajunta hieman eri sanoin.
”Olen toisissa yhteyksissä melko perusteellisesti analysoinut ihmiskäsitystä lähinnä eksistentiaalisen fenomenologian hengessä (Husserlin fenomenologian ja Heideggerin eksistentiaalisen analytiikan). Tässä esitän vain näiden analyysien pääpiirteet. Analyysini mukaan ihminen reaalistuu kolmessa ontologisessa perusulottuvuudessa. Ne ovat (1) tajunnallisuus (psyykkis-henkinen olemassaolo), (2) kehollisuus (olemassaolo orgaanisena tapahtumisena), (3) situationaalisuus (olemassaolo suhteutuneisuutena oman situaationsa eli elämäntilanteensa rakennetekijöihin).”
Huomaa, että Backman käyttää tekstissään Heideggeriin viittaavaa käsitettä ”oleminen” (”Sein”). Rauhala puolestaan käyttää käsitettä ”olemassaolo” (”Seinde”). Kyse on näiden kahden käsitteen sitomisesta yhteen aina esisokraatikko Parmenideseen saakka ulottuvasta filosofisesta ongelmasta; ”miten olio on olemassa?”. Rauhala käyttää omissa teksteissään molempia muotoja ”oleminen” ja ”olemassaolo”.
Rauhala käyttää mind-body -ongelmasta termejä ”psykofyysinen”, ”psykosomaattinen” ja ”psykofyysinen parallelismi (rinnakkainen vuorovaikutus)”. Viimeksi mainitusta hän kirjoittaa ”Elämyksellisen ja elimellisen tapahtumisen välistä riippuvuutta kutsutaan psykofyysiseksi parallelismiksi” (1961). Rauhalan opettaja, aistinfysiologi ja filosofi Yrjö Reenpää (1935) ilmaisee saman asian hieman toisin, ”Minkälainen on se ´vastaavuus´, joka vallitsee mainitun psyykillisen ja fyysillisen välillä”. Keskustelu liittyy 1900-luvun body-mind -teemaan loogisen empirismin Wienin piirin opeista, joita Rauhalan filosofian ja psykologian opettaja Eino Kaila aikanaan toi Suomeen.
Hermeneuttisen ihmisfilosofian pohjustaminen
Jo ensimmäisessä kirjassaan (1961) Rauhala kyselee, mitä sanalla ”psykoterapia” tarkoitetaan, sillä se esiintyy päivä päivältä yhä useammin eri yhteyksissä. Hän jatkaa kysymistä, käytetäänkö ja ymmärretäänkö sana ”psykoterapia” riittävän yhdenmukaisella tavalla?
Hän lähtee jaottelemaan sielullisia (psyykkisiä) auttamistoimenpiteitä, sillä kehollisten sairauksien piirissä vakiintuneet tavat ovat liian suppeita. Hän ehdottaakin psyykkisten häiriöiden auttamiseen käsiteparia suotuisuus-epäsuotuisuus. Psyykkiseen häiriöön liittyy elämyksellistä kokemista, kuten arvostamista, suhtautumista, asennoitumista ja kokemiseen liittyvä käyttäytymistä, joka on asianomaiselle häiritsevää, jota ei pidetä kulttuurissamme hyväksyttävänä tai suotavana.
Rauhala jakaa sielullisten häiriöiden auttamistoimenpiteet kahteen osaan. Toiseen kuuluvat elämykselliseen kokemiseen liittyvät ja toiseen keholliseen ulkonaiseen käyttäytymiseen ja olosuhteisiin vaikuttavat auttamistoimenpiteet.
Esimerkiksi urheilulla on psyykkisellä tasolla laukeavia välittömiä vaikutuksia ennen kuin yleiskunnon kohoaminen alkaa tuntua. Toisena esimerkkinä hän sanoo, ettei lohduttaminen tai rohkaiseminen laita mitään lääkettä elimistöön. Näin ollen psykoterapia voi esiintyä ainoastaan itsenäisenä auttamistoimenpiteenä.
Pikkuhiljaa Rauhala pääsee psykoterapian ja psykiatrina välisen suhteen kahtiajakoon. Tämän hän ilmaisee ”joukko-opillisella” kuviolla, jossa psykoterapia kuuluu humanistiselle joukolle (A) ja psykiatria luonnontieteelliselle joukolle (B). Näillä kahdella on kuitenkin yhteinen leikkauspinta (A&B). Juhani Ihanus näkee Rauhalan puolustavan näkemystään psykoterapiasta subjektiivisen maailmankuvan tutkimuksena ja vastustavan psykoterapian lääketieteellistämistä. (1997)
Rauhalan mukaan se, että autettavalla annetaan psykoterapian yhteydessä lääkettä ei ole enää puhdasta psykoterapiaa vaan yhdistettyä lääkehoitoa ja psykoterapiaa. Psykiatrian suhde on parhaiten ilmaistavissa siten, että psykoterapia on yksi psykiatrian käyttämistä auttamaisen muodoista.
Hän lähtee tarkastelemaan humanististen tieteiden ja luonnontieteiden välistä eroa. Tämän jaon hän sitoo erilaisiin auttamisjärjestelmiin, joissa psykoterapian käsitettä käytetään. Toiset auttamismuodot nojautuvat (a) humanistiseen tietoon; esimerkiksi psykoanalyyttiset koulukunnat ja niiden tapaan orientoituneet järjestelmät. Sen sijaan psykiatrinen auttamisen klassisessa mielessä nojautuu somaattiseen tietoon ihmisestä eli (b) luonnontieteisiin.
Tämän kappaleen alussa Rauhala puhuu sielullisista (psyykkisistä) auttamistoimenpiteitä. Käsittääkseni ”sielullisen” termin käyttäminen liittyy Suomen kielen kehittymiseen ja ajanmukaistamiseen. Käsite ”sielun” juuret ovat antiikin Kreikassa Platonissa ja Aristoteleessa, mutta myös Descartesin ajattelevassa mielessä eli sielun olemassaolossa (cogito ergo sum). Kreikaksi ”sielu” on ”psyche” ja latinaksi ”anima”. 1900-luvun alussa suomalaiset filosofit Johan Wilhelm Snellman, Thiodolf Rein ja Eino Kaila sekä ruotsalainen Hans Larsson käyttävät tulevasta ”psykologia” sanasta ”sielutiede” termiä. Georg Henrik von Wright jopa ehdottaa (1998), että psykologia sanatarkasti tarkoittaa ”sielutiedettä” ja sanoo tämän sanatarkan käännöksen olevan ehkä onnistunein useista eri yrityksistä määritellä tämä ongelmallinen tieteenhaara. Myös Lauri Rauhalalla on oma vaikutus ”sielu” termin kehittymiseen hänen omassa kirjallisessa tuotannossa. Rauhalalla se liittyy tajunnallisuuden kahtiajakoon psyykkiseen ja henkiseen vaikkakin aivan uudessa rauhalaisessa merkityksessä.
Luonnon- ja humanististen tieteiden kahtiajako
Rauhala nojautuu luonnon- ja humanististen tieteiden kahtiajakoon, sillä se vastaa myös auttamisjärjestelmien kahtiajakoa: kehollisia ja psyykkisiä auttamisjärjestelmiä. Hän ei lähde näiden yksityiskohtaiseen tarkasteluun, koska ne ovat filosofian vaikeimpia ongelmia. Jotkut filosofit ajattelevat, että tällaista kahtiajakoa ei ole. (1961)
Hän luonnehtii luonnon- ja humanististen tieteiden eroja muun muassa tutkimuskohteiden, probleemanasettelun ja menetelmien avulla. Luonnontieteellisen tiedon ominaispiirteitä ovat yleistettävyys ja ennustettavuus, joita humanistisissa tieteissä ei ole.
”Luonnontieteellisen lainalaisuuden tulee olla niin varma, että sen perusteella pysytään ennustamaan tulevaa tapahtumista. Esimerkiksi taivaankappaleiden liikkeet, kuten kuun- ja auringonpimennykset voidaan ennustaa pitkiksi ajoiksi”. (1961)
Rauhalan mukaan humanistisen tiedon sisällöllinen piirre on sitä, että siinä tavalla tai toisella ilmenee aina elämyksellinen kokemus. Se kaikki, mistä ihmisessä ollaan kiinnostuneita, on ainakin kerran ollut jonkun ihmisen elämyksellisesti kokemaa.
”Humanistinen tutkimus ja tieto on tavallaan ihmisen psykologiaa tämän käsitteen väljässä mielessä. Kun psykoterapia on työskentelyä ihmisen elämyksellisen sielunelämän piirissä, sen tiedon tai hypoteesien täytyy olla perusluonteeltaan humanistista”. (1961)
Rauhala puolustaa ihmisen elämyksellisesti kokemaa kirjoittamalla, ”Joskus kuitenkin on välttämätöntä tarkastella vain elämyksellistä. Näin on ainakin silloin, kun halutaan kohdistaa tutkimus juuri inhimilliseen ymmärtämisen tapahtumaan tajunnan koettuina sisältöinä (1961)
Rauhala vahvistaa näkemystään sanomalla, että behavioristinen psykologia on luonnontieteiden tapaan orientoitunutta. Edellisen tilalle Rauhala nostaa fenomenologisen psykologian, jonka tehtävänä on tutkia, mitä elämysmaailmassa tapahtuu ja kuvata säännönmukaisuutta, mikä vallitsee kielen ilmaisujen ja tajunnan merkitysten ja tarkoituksen ymmärtämisessä.
Vuosina 1961-1969 Rauhala kirjoitti väitöskirjaansa tiedostamattoman ongelmasta ja tajunnan intentionaalisuudesta. Alkunsa väitöskirja sai Sven Krohnin kysymyksestä, jota Rauhala kuvaa seuraavasti; ”Fenomenologia alkoi kohdallani elää seuraavalla tavalla. Olin eräässä tilaisuudessa pitänyt esitelmän C.G.Jungin psykologiasta metateoreettiselta kannalta tarkasteltuna. Läsnäollut Sven Krohn tuli tilaisuuden loputtua luokseni ja sanoi: ´Sehän oli melkein fenomenologiaa. Etkö voisi tehdä siitä väitöskirjaa´. Asiasta oli helppo innostua. Hänen johdollaan syvennyin aiheeseen ja monien vuosien jälkeen esitin väitöskirjani tarkastettavaksi. Se koski tiedostamattoman tajunnan ongelmaa. (1994)
Psykologia tarvitsee filosofian apua
Väitöskirjan (1969a) valmistumisen jälkeen Rauhala lähti kirjoittamaan kansantajuisesti sen tuloksista. Hän sanoo haluavansa erottaa tiedostamattoman ongelman selvittelyssä psykologisen ja filosofisen kysymisen. ”Uusimmassa ja vasta-alkamassa olevassa tiedostamattoman ongelman kokonaisselvittelyjen vaiheessa pyritään selvästi erottamaan filosofinen ja psykologinen kysyminen. Filosofisesti on analysoitava, mikä on tai millaiseksi käsitetään, se ihmiskokonaisuuden osa-alue, johon tutkimus kohdistuu?”. (1969b)
Miksi Rauhala kutsuu filosofian psykologian apuun? Koska mikään empiirinen tutkimus ei voi omine menetelmineen tutkia itseään. Tässä tapauksessa psykologia ja vielä tarkemmin syvyyspsykologia, jonka menetelmillä ei voida tutkia itse itseään.
”Syvyyspsykologian menetelmin ihmiskokonaisuuden osa-alueeseen (esimerkiksi tajuntaan) ei voida enää vastata. Psykologia voi kuvata tajunta, mutta ei esimerkiksi voi asettaa mielekkäästi sen olemassaoloa kyseenalaiseksi eikä analysoida sen struktuuria” (1969b)
”Tieteen aksiomaattinen (ehdoton perusoletus) lähtökohta on, ettei mikään empiirinen tutkimus voi omine menetelmineen tutkia itse itseään tutkivassa funktiossaan. Niinpä psykoanalyysin vapaan assosiaation ´työskentelyäkään´ ei voida tutkia vapaalla assosiaatiolla. Filosofisen analyysin avulla on kuitenkin mahdollista selvittää yksityiskohtaisemmin assosiaatiota ja niiden yleistä, sisällöstä erotettavissa olevaa rakennetta” (1969b)
Rauhala sanoo tiedostamisen olevan uutta ymmärtämistä. Hänen mukaansa tajunnan filosofisen analyysin valossa tiedostamisen rakenne voidaan käsittää Edmund Husserlin (1859-1938) konstituutioanalyysin avulla. Konstituutioanalyysilla tarkoitetaan sitä, miten todellisuus rakentuu tai näyttäytyy ihmiselle.
Artikkelin lopussa Rauhala tarkentaa omaa ajatustaan siitä, miksi filosofia piti kutsua psykologian avuksi. ”Tiedostamaton tajunta osoittautuu syvyyspsykologisessa tutkimus- ja terapiatilanteessa aina sellaiseksi kuin kulloinkin käytetyt teoreettiset suhdejärjestelmät sallivat sen ilmetä. Vain asettamalla näin saadun tiedon synty filosofisen analyysin kohteeksi ja kysymällä sen rakennetta voidaan nykyvaiheessa päästä eteenpäin tiedostamattoman ongelman selvittelyssä. Vasta kun koko prosessin kulku on rationaalisesti järjestetty, on edellytyksiä kehittää empiiristä tutkimusta.” (1969b)
Alkaako ihmistieteen tieteenfilosofia hahmottua?
Rauhala julkaisi uudelleen kaksi kertaa (1993 ja 2005) vuosina 1972-1981 ilmestynyttä artikkelia, jotka ovat näyttöjä hänen filosofiastaan! Katsotaan, mitä uutta hän tarjoaa näiden kahden kirjan esipuheessa.
Tammikuussa 1993 Rauhala kirjoittaa että, ”Hermeneuttisen tieteenfilosofiset kysymykset ovat vasta tulossa ajankohtaisiksi psykologiassa, psykiatriassa ja monissa muissa humanistisissa tieteissä…[S]ubjektiivisen maailmankuvan struktuurin analyysin kannalta ei ole ratkaisevaa eroa sillä ovatko kokemuksen reaalisisällöt suotuisia vai epäsuotuisia.” (1993)
Hän toivoo, että hänen analyysinsa voisivat valaista opiskelijoille eksistentiaalisen fenomenologian perusteita silloin, kun selvitetään tajuntatieteiden perusteita. Tajuntatieteillä hän tarkoittaa kaikkia niitä tutkimusaloja, joissa keskeisenä problematiikkana on inhimillinen kokemus – merkityksen ongelma (1993).
Maaliskuussa 2005 Rauhala tarkentaa aikaisempaa 12 vuoden takaista näkemystään seuraavasti, ”Fysikalismin ja biologismin suuren suosion paineessa hermeneuttista tieteenfilosofiaa on kehitelty hyvin vähän, vaikka se soveltuu erittäin hyvin humanististen tieteitten, ihmisen ja hänen kulttuuriinsa kohdistuvien alojen perusteitten analyysiin. (2005)
Rauhalan ensimmäinen tehtävä oli ihmisen ongelmasta filosofoidessa ihmiskäsityksen analyysi. Filosofinen ihmiskäsitys paljastaa sen, miten ihminen on olemassa. Rauhala toivookin, että hänen kirjansa olisi stimuloiva puheenvuoro parhaillaan käytävästä yhdestä filosofian ikuisuusongelmasta, ”miten ihmisen ´olemassaolo´ olisi käsitettävä ja miten ihmistä olisi parhaalla mahdollisella tavalla reaalitieteissä tutkittava”. Rauhalan itsensä mukaan tässä kirjassa uudelleen julkaistavat esseet ovat näyttöjä hänen filosofiastaan! (2005)
Ihmisen filosofiaa
Kolmea vuotta (1972) myöhemmin väitöskirjan ilmestymisen (1969) jälkeen Rauhala lähtee kehittelemään omaa filosofisen elämäntyötään psykoanalyysin hermeneuttisesta tieteenfilosofiasta, josta hänellä tuntuu olevan selkeä visio. Rauhala kirjoittaa seuraavasti; ”Varhaisemmat positivismin (luonnontieteiden) hengessä suoritetut yritykset osoittavat, että luonnontieteitten tieteenfilosofiseksi analysoimiseksi kehitelty metodologia ei ole psykoanalyysin kannalta adekvaatti (täydellinen kuvaus), koska siinä joudutaan edellyttämään psykoanalyysikin objektiiviseksti luonnontieteeksi. Myöskään hengentieteitten tieteenfilosofiasta lainatta hermeneuttinen tekstianalyysin malli ei ole osoittautunut soveliaaksi.” (1972)
Rauhala pohtii positivistisen ja hermeneuttisen tieteenfilosofina sopivuutta psykoanalyysin tieteenfilosofiaksi ja tulee siihen tulokseen, että näiden kahden tieteenfilosofian peruslinjat eivät sovi tähän tarkoitukseen vaan tarvitaan vielä yleisempää tyyppiä olevaa tieteenfilosofiaa valaisemaan asiaa. (1972)
Tästä nousee esiin kysymys, mitä sitten tilalle? Tähän Rauhala tarjoaa sekä Edmund Husserlin fenomenologiaa ja Martin Heideggerin eksistentialismia kirjoittamalla seuraavasti, ”On niin, että psykoanalyysin tieteenfilosofiaa ei voida nykyvaiheessa luonnostella nojautumatta Edmund Husserliin ja Martin Heideggeriin. On vaikea ajatella, miten edellä esitetyt minimivaatimukset (psykoanalyysin perusrakenteitten analyysi) voitaisiin saavuttaa tuntematta ja soveltamatta näitten tutkijoiden perusteellisia merkityksen (tajunnan) ongelman analyyseja” (1972).
Myöhemmin Rauhala lähtee puolustamaan Husserliin ja Heideggeriin perustuvan eksistentiaalisen fenomenologian tarpeellisuutta ja tulee siihen tulokseen, että se on ihmisen filosofiaa (1987). ”Heideggerin filosofia yhtyneenä Edmund Husselrin kehittelemään fenomenologiaan kutsutaan eksistentiaaliseksi fenomenologiaksi. Siksi sitä on pidettävä myös ns. hermeneuttisen tieteenfilosofisen suuntauksen päämetodina. Eksistentiaalisen fenomenologian merkitys ihmistutkimukselle seuraa siitä, että se on ennen kaikkea ihmisen filosofiaa” (1987)
Psykoterapia oli myös tutkimuskohde
Vaikka Rauhala pyrki ratkaisemaan karteesiolaisen body-mind -ongelman ”situationaalisen säätöpiirin” avulla, niin samalla hän loi ihmistieteille hermeneuttisen tieteenfilosofisen menetelmän nimeltään ”eksistentiaalinen fenomenologia. Tämän lisäksi Rauhala käytti empiirisenä aineistona psykoterapiaa, jota hän tuki husserlaisella konstituutio-analyysilla ja heideggerlaisella Dasein-analyysilla, jolla tarkoitetaan ihmisen ”täällä-olemista”; toisin sanoen sitä, miten ihminen on maailmassa. Näillä kahdella analyysilla Rauhala pyrki selvittämään ihmisen tajunnan (=merkityksen) ongelmaa.
Hän yritti tarkastella psykoterapiaa hermeneuttisen tieteenfilosofian periaatteista käsin. Näin ollen hän lähti suoraan Husserlin ja Heideggerin filosofioista ja koetti soveltaa heidän ajattelunsa periaatteita. Ja mitä sitten on psykoterapian tieteenfilosofian metodi (1974): ”Ihmistä koskeva empiirinen tutkimus on hyvin kauan nähty kaksijakoisena: (1) luonnontieteellisesti selittävänä ja (2) ymmärtävänä. Viimeaikainen kehitys on vain vahvistanut tämän perinnäisen ihmistutkimuksen jaottelun. Ihmistutkimuksen primaarinen ongelmallisuus on siinä, että inhimillinen järjestelmä on sekä tutkijana että tutkittavana. Vaikka ihminen on osa luontoa, hän ei enää asemoidessaan itseänsä luonnonobjektin tutkijaksi tässä tutkivassa tehtävässään ole itse luonnonobjekti” (1974)
Positivisesti suuntautuvan tieteenfilosofian sijaan Rauhala päätyy hermeneuttisen tieteenfilosofian kannalle.
”Luonnontieteille (myös ihmistä tutkiville) on kehittynyt oma tieteenfilosofiansa, jota kutsutaan tavallisesti positiviseksi tieteenfilosofiaksi. Myös ymmärtävälle tutkimustraditiolle on alkanut viime aikoina kehittyä tieteenfilosofia, jota kutsutaan hermeneuttiseksi tieteenfilosofiaksi. (1974)
Rauhala jatkaa pohdintaansa seuraavasti:
”Hermeneutiikassa ongelmana on inhimillinen ymmärtäminen kokonaisuudessaan. Hermeneuttisen ja positivistisen tutkimuslinjan ero ilmenee seuraavasta.
Kun positivistinen luonnontieteellinen tutkimus selittää luonnonilmiön, ymmärrämme, että selityksen antamat suhteet vallitsevat sillä todellisuuden alueella, jota selitys koskee.
Hermeneuttisessa tieteenfilosofiassa koetetaan analysoida sitä ymmärtämistä, jonka empiirinen tutkimus on tavoittanut. Tällöin myös analyysia suorittavan filosofin on asennoiduttava siten, että periaatteessa hänen oma analyysinsa eräänä ymmärtämisen muotona tarvitsee jatkuvaa analyysia” (1974)
Rauhala jakaa kehiteltävän psykoterapian tieteenfilosofian kahteen osaan
- Fenomenologiseen analyysiin
- Eksistentiaaliseen analyysiin
”Fenomenologisen analyysin avulla analysoidaan tajunnan struktuuria. Eksistentiaalisen analyysin avulla analysoidaan niitä ihmisenä olemisen (Sein) ehtoja, jotka täytyy edellyttää, jotta tajunnalla olisi olemassaolo (Seinde).
Nämä analyysit yhdessä muodostavat filosofoinnin muodon, jota nykyisin kutsutaan eksistentiaaliseksi fenomenologiaksi. Fenomenologinen ja eksistentiaalinen fenomenologia kietoutuvat kuitenkin lopulta yhteen” (1974)
Lähteet:
Backman, Jussi (2009) Lauri Rauhala, Ihmisen ainutkertaisuuden ajattelijana. Julkaistu kirjassa Lauri Rauhala, Henkinen ihminen (2009)
Ihanus, Juhani (1977) Psykoterapia eilen ja tänään
Rauhala, Lauri (1993) Eksistentiaalinen fenomenologia hermeneuttisen tieteenfilosofian menetelmänä
Rauhala, Lauri (1976) Filosofien orientoituminen psykosomatiikan ongelmaan
Rauhala, Lauri (1989) Hermeneuttinen näkökulma merkityksen ongelmaan. ”Tiedepolitiikka” 3/1989
Rauhala, Lauri (2005) Hermeneuttisen tieteenfilosofian analyyseja ja sovelluksia
Rauhala, Lauri (1978) Ihmistutkimuksesta eksistentiaalisen fenomenologian valossa. Rauhalan kirjoissa 1993 & 2005
Rauhala, Lauri (1969a) ”Intentionality and the Problem of the Unconscious” (Turun yliopisto)
Rauhala, Lauri (1937) Millainen on suomalainen miesihanne. Kajaanin seminaariliiton vuosikirja ”Kajaanilainen” nro 1/1037
Rauhala, Lauri (2002) Minikurssi mentaalisten ongelmien ymmärtämiseksi. ”Tieteessä tapahtuu” 6/2002. Myös kirjassa Lauri Rauhala (2005) Hermeneuttisen tieteenfilosofian analyyseja ja sovelluksia
Rauhala, Lauri (1961) Mitä on psykoterapia ja kuka sitä tekee?
Rauhala, Lauri (1972) Psykoanalyysin hermeneuttinen tieteenfilosofia. Rauhalan kirjoissa 1993 & 2005
Rauhala, Lauri (1974) Psyykkinen häiriö ja psykoterapia filosofisen analyysin valossa
Rauhala, Lauri (1994) Tajunnan ongelma. Fenomenologinen vuosikirja 1994
Rauhala, Lauri (1969b) Tiedostamattoman tajunnan tutkimus eri aikoina. Suomen lääkärilehti 33, 24 vsk
Reenpää, Yrjö (1935) Yleinen aistinfysiologia – Aistinfysiologisen kokeen asema ja merkitys havainnon, eksaktin kokeilun ja käsitteenmuodostuksen piirissä
Georg Henrik von Wright (1998) Sielu, aivot ja käyttäytyminen. Tieteessä tapahtuu 4/1998
