FM Ilta Hämäri on kansatieteilijä, käsityöperinteen tutkija ja aikuiskasvattaja. FM Severi Hämäri on aikuiskasvattaja, puhetaidon opettaja, Kriittisen korkeakoulun puheenjohtaja sekä filosofinen sivustakatsoja.
Ihmisen ytimestä löytyy keräilijä. Enimmän osan kehityshistoriaamme nimittäin myös paljon puhuttu metsästäminen oli saaliiksi valitun eläimen seurailua niin, että tämä kuukahtaa väsymyksestä ja kerättiin pataan. Entisaikojen antropologien oivalluksesta, jossa ihmisen ymmärrettiin olleen paitsi metsästäjä niin myös keräilijä (engl. hunter-gatherer), ollaan nykyään siirtymässä puhumaan keräilijäkulttuureista (engl. forager cultures). Ja syystä.
Keräilystä kyräilyyn
Löysin kolme vuotta varastossa istuneista muuttolaatikoista muutaman muumimukin. Minusta ne ovat liian pieniä, joten laitoin myyntiin someen. Ihan viattomasti. Pikkusummalla. Viiden minuutin päästä otin mukit pois myynnistä ja kaduin kaikkia päätöksiä jotka olivat johtaneet siihen hetkeen. Olin valitettavasti osunut keräilyharvinaisuuteen.
Postilaatikkoni oli nimittäin täyttynyt viesteistä, joissa tarjottiin pöydän alta erilaisia summia, kerrottiin uhkailusta ryhmässä. Ja epäiltiin, että en taida tietää mitään muumimukeista. Mukeista en tiedä, mutta muumeista kyllä. Päätin tehdä muumimaisimman ratkaisun, vaihdoin mukit niitä keräävän ystäväni kanssa muuttoapuun.
Luurankoja teekaapissa
Posliini tuntuu olevan monen keräilyhulluuden pohjalla. Miten ihmeessä valkoinen savi, maali ja lasite voivat kiihottaa niin paljon? 1700-luvulla Euroopan valtasi chinoseria-villitys, jossa kiinalainen vitivalkoinen, ohut ja kauniisti kilisevä luuposliininen kuppi oli kuin aikansa muumimuki. Opeteltiin jopa juomaan teetä, koska se näytti niin kauniilta kupissa ja kivasti pehmusti posliinilastisten laivojen ruumia.
Kyllä meillä täällä Ruotsin silloisessa suuressa valtakunnassa myös innostuttiin. Kanslianeuvos Ture Leonard Klinckowström (1735-1821) tilasi Kiinasta astiaston omalla vaakunallaan ja saikin setin. Itäintialaista fajanssia, huonosti maalattuna. Kuuluu nykyään Kansallismuseon kokoelmaan.
Mutta Klinckowström oli onnekas saadessaan edes kökkömaalatut lautaset.
Eräs aatelinen lähetti mustavalkopiirroksen vaakunastaan, jossa oli värit selitettynä ruotsiksi ja piirretty nuolet varmuuden vuoksi osoittamaan mihin ne kuuluvat. Hän sai tilaamansa monikymmenosaisen setin. Vaakunakin oli maalattu täsmälleen alkuperäisen piirroksen mukaan. Tai lähes täsmälleen. Tuntemattomat ruotsinkieliset sanat olivat muuttuneet mustavalkoisen kuvituksen kiehkuroiksi. Kuinkakohan monta lautasta hän hajoitti heti? Vai käyttikö silmää räpäyttämättä ja lusikoi keittonsa aateliselle alahuulelleen? Astiasto oli hämmästelyn ja suuren huvituksen kohteena Designmuseon näyttelyssä muutama vuosi sitten.
Preussin Frederik Suuri (1712-1786) keräsi ja hankki lopulta posliinin lisäksi myös posliinintekijöitä ja -tehtaita. Hän oli itsensä paras asiakas. Ei hän oikeastaan niitä tarvinnut sen enempää kuin hollantilaiset tulppaanifutuureitaan 1600-luvulla. He himoitsivat lopulta harvinaisia kukkia enemmän voittoja, joita saa myydessään futuurin jollekulle toiselle ennen istutuksen aikaa. Sitä paitsi tulppaanit ovat myrkyllisiä, vaikkei se estänytkään nälkäkuoleman partaalla eläviä hollantilaisia syömästä tulppaanin sipuleita natsimiehityksen aikana. Myrkyllisiä tulppaaneja on silti helpompi syödä kuin tyhjänä ammottavia posliinisia arvoastiastoja.
Kiinan maailmankauppa 1700-luvulla nojasi yksinomaan siihen, että he myivät hopeaa vastaan ja näin imivät eurooppalaisten hopeavarat. Kiinalaiset eivät oikeastaan tarvinneet hopeaa sen enempää kuin eurooppalaiset kiinalaista posliinia. Oikeastaan hopean määrä aiheutti jo ongelmia rahan arvolle.
Tätä historian hulluutta tarkastellessa vain ravistaa päätään ja laittaa Youtubesta pyörimään sinne laittomasti kerättyjä osia BBC:n Suurta keramiikkakisaa (Great Pottery Throwdown 2015-). Sitä katsoessa voikin uppoutua siihen, miten vuolaasti kaunis keramiikka saa tuomari Keith Brymer Jonesin kyyneliin. Sekä itsekin kyynelehtiä hieman. Kyllä mekin omistamme teekuppikokoelman.
Omnia mea mecum porto
Isoisälläni oli tapana sanoa, että ei pidä omistaa sellaista, mitä ei jaksaisi kantaa puuhun kun käy sutta pakoon. Isäni sanoi tälle: entä sinun asunto, auto, kesämökki, lomamatkat – miten ne otat puuhun mukaan?
M. Tullius Cicero (106-43 eaa) kirjoittaa Stoalaisissa paradokseissaan (Paradoxa stoicorum ad M. Brutum), miten Bias Prieneläinen, yksi muinaisten helleenien seitsemästä viisaasta, kieltäytyi ottamasta paetessaan Prienen kaupungin valtaajia mukaansa mitään muuta kuin vaatteet päällään. “Kaikki se”, hän sanoi, “mitä minulla on, sen jo kannan”.
Ajatus siitä, että älä rakasta mitään omanasi, sillä voit sen menettää milloin vain, on syvällinen ja kaunis. Stoalaiset opettivat olemaan kiintymättä liiallisesti paitsi rikkauksiin ja kauniisiin esineisiin niin myös terveyteen tai ystäviin.
Mutta kyllä hekin keräsivät.
He keräsivät ajatuksia, sanontoja, viisautta, oppia. He keräsivät hyveitä itselleen. Ja myös maallista mammonaa, kuten aikanaan Rooman todennäköisesti rikkain kansalainen L. Annaeus Seneca nuorempi (4 eaa – 65 jaa). Kukaan ei ole täydellinen.
Me kirjoittajat keräämme oppineisuutta ja sivistystä. Alun pitäen ihastuimme Ciceron mainitsemaan lauseeseen Omnia mea mecum porto latinan peruskurssilla. Käännettävänä oli C. Julius Phaedriuksen (18 eaa – n. 60 jaa) faabeleiden kokoelmasta, merihädästä vain vaateriepuineen selvinneen runoilija Simonideen suuhun laitettu vastaus: Mecum mea sunt cuncta – itse olen kaikki mitä olen. Tai kuten 1900-luvun suuri ajattelijasailori on sanonut: i yam what i yam.
Omnia mea mecum porto päätyi kirjailuna koristamaan olkalaukkua, jossa kulki kaikki mitä opintiellä tarvitsi – mukaan lukien hyvien ja huonojen kuulakärkikynien kokoelma.
Kerääminen jatkuu läpi elämän
Edesmennyt isäpuoleni keräili melkein arvokkaita keräilykohteita. Harrastus oli alkanut ihan normaalisti postimerkeistä, mutta niillä kaappien täyttäminen ei vaikuttanut riittävän, asunnossa oli vielä tilaa liikkua. Lopulta miniatyyriset Bond-autot, pienoisveturit, pikkupullot, valokuvat, pinssit, keraamiset linnut, valosarjat, sarjakuvat, keittiötarvikkeet ja astiastot tekivät kodissa liikkumisesta vaikeaa. Ja pölyttämisestä painajaismaista. Äidilleni.
Sukulaiseni herkästi koki olevansa arvostelun kohde. Ja vaikka halusikin esitellä kokoelmiaan ja pitää niitä uskomattoman huolellisesti esillä, ne olivat lopulta vain häntä itseään varten. Ei ketään kiinnostanut ne, paitsi ehkä antropologisesta ja psykologisesta näkökulmasta.
Kun kerääjä jatkaa matkaa, jatkaa kokoelmakin matkaansa. Useimmiten Länsimäen lämpövoimalan uuneihin. Ystävämme pohti ääneen, mitä tapahtuu Oiva Toikan linnuille, kun se sukupolvi, joka on näitä kerännyt, kuolee. Voiko niitä edes kierrättää? Kuka tietää? On vaikea olla tuntematta surua – ainakin itseltään jälkeen jäävien kokoelmien puolesta.
Voit nyt tuntea suurta schadenfreudea, vahingoniloa siitä, että et ole itse haksahtanut keräämään asuntoasi täyteen porsliinielefantteja tai korkkareita. Väitämme silti, että keräät. Keräät askelia, lentokilometrejä, kaupunkeja, ilmastopisteitä, katseita sosiaalisessa mediassa. Jollakin tavalla me kaikki keräämme näkymättömän tai näkyvän korimme täyteen.
Havaintoja nojatuolimietteiden kokoelmasta
Nojatuoliantropologia on luonut käsityksen jaosta metsästäviin miehiin ja keräileviin naisiin. Mutta onko tässä järkeä? Sekopäisen intohimoiset keräilijät nimittäin – he jotka käyttävät omaisuutensa keräilyyn – vaikuttavat olevan populaarissa kuvassa yleensä miehiä.
Vaan onko tämä intohimo jotenkin hienoksi korotettua? Pidetäänkö miesten keräilyä metsästämisenä? Ajatellaan vaikka autojen keräämistä. Brunein sulttaanin metsästämä yli 500 keräilyauton kokoelma ruostuu ja maatuu viidakon keskellä.
Metsästäjän vaistot heräävät, kun keräilijät näkevät heikon saaliin. Edellä mainittu muumimukitapaus ei ole harvinaisuus. Suomalaisia pitäisikin tutkia antropologisesti keräilyvimmoistaan. Toki kaikilla kansoilla on kauhutarinoita lomamatkojen diaesityksistä ja kotivideosta. Mutta jos on viettänyt päivän katsoen sukulaisen hetki hetkeltä lomamatkaa Miamiin, tietää mitä on olla suomalainen.
Suomessa keräilijä kutsuu nurkkiin kasaantunutta kokoelmaansa museoksi ja hakee sille rahoitusta. Museo on kuitenkin kuratoitu kokonaisuus, joka yleensä kertoo jostain muustakin kuin kerääjästään.
Keräilijän mielenterveys
Suomessakin suosittu konmaritus – Marie Kondon kehittämä elämäntapasiivous – syntyi kun japanilaisten kotien todellisuus kävi selväksi. Maailman pienimpiin kuuluvat asunnot täyttyvät pelkästään jo välttämättömistä tavaroista. Jos tapahtuu mitään keräämistä – oli kyse sarjakuvista, kirjoista, levyistä, julisteista, vaatteista tai valmisruoka-aiheisista mainosesineistä – koko kortteli muuttuu paloturvallisuusuhaksi. Saatikaan jos naapurissa asuu suorastaan keräilypakkoon sairastunut.
Lääketieteellinen aikakauslehti Duodecim numerossa 131(15):1340-4 vuodelta 2015, Matti O. Huttunen määrittää keräilypakon (engl. hoarding) seuraavasti: “Keräilypakko on yleensä nuorena alkava ja iän myötä usein paheneva mielenterveyshäiriö, joka ilmenee tarpeena säilyttää tavaroita siinä määrin, että se vaikeuttaa merkittävästi jokapäiväistä elämää.” Kyseessä on vakava mielenterveyden ongelma, joka koskee ainakin jopa yhtä tai kahta ihmistä sadasta. Keräilypakkoa määrittää tavaroista eroamiseen liittyvä voimakas ahdistus.
Huttunen kirjoittaa pakon ja harrastuksen erosta. “Keräilypakko tulee selvästi erottaa mielihyvää tuottavasta keräilyharrastuksesta. Harrastuksena keräily on järjestelmällistä ja keskittyy tarkoin rajattuihin kohteisiin.”
Mutta kaikki keräilyharrastus ei selvästi, vaikka se olisi “järjestelmällistä” ja keskittyisi “tarkoin rajattuihin kohteisiin”, ole ongelmatonta. Voisiko epäillä, että myös tällaisesta keräämisestä voi syntyä mielenterveyden haaste, jonkinlainen pakko-oireinen häiriö? Duodecimin terveyskirjastossa psykiatrian erikoislääkäri Huttunen kirjoittaa pakko-oireista:
Pakko-oireiselle häiriölle (”pakkoneuroosi”) ovat ominaisia pakkoajatukset (obsessiot) tai pakkotoiminnot (kompulsiot). Pakkoajatukset ovat toistuvia mieleen tunkeutuvia epämiellyttäviä tai ahdistavia ajatuksia tai mielikuvia, jotka eivät ole luonteeltaan vain liiallista arkielämän asioista huolehtimista
Pakkotoiminnot ovat luonteeltaan toistuvaa käytöstä (esim. käsien pesu, esineiden järjestely, lukitsemisen tarkastaminen) tai mielessä tapahtuvaa toimintaa (esim. rukoilu, laskeminen, sanojen hiljainen toistelu). Pakkotoimintojen päämääränä ei ole mielihyvän tuottaminen, vaan pakkoajatusten tuottaman ahdistuksen lievittäminen tai jonkun pelottavan tapahtuman estäminen.
Tiettävästi keräilypakko ei ole Japanissa yleisempää kuin Suomessa. Huttunen toteaa, että keräilypakkoon, toisin kuin esimerkiksi pakko-oireiseen häiriöön, ei ole vielä tehokasta hoitoa.
Mutta entä luulosairaat, jotka lukevat Duodecimin julkaisuja ja keräävät itselleen oireiden mukaisia sairauksia?
Emme arvosta sitä, mitä emme kerää
Eräs englantilainen henkilö lähestyi meitä, koska oli saanut yhteystietomme joidenkin satunnaisten tuttujen kautta. Hän halusi meidän toimittavan hänelle suomalaisia pussinsulkijoita.
Foodiet eli ne kaverit, jotka pakonomaisen oloisesti kuvaavat ruoka-annoksensa someen, eivät ole uusi ilmiö. 1700-1800-luvulla eläneet ruokailukokemusten keräilijät, gourmandit, halusivat maistaa kaikkein harvinaisimpia asioita. Näihin lukeutuivat erikoiset eläimet ja jopa mineraalit, mutta myös kuolleet kuninkaalliset – muumiot. Charles Darwinin kerrotaan kuuluneen heihin, jotka himoitsivat maistaa kaikkia maailman eläimiä. Kiinnostus mahdollisesti ajoi nuoren miehen eläintieteen pariin.
Älä siis sano, ettei outo keräily olisi koskaan edistänyt tiedettä. Tai johtanut useamman uhanalaisen lajin häviämiseen, kuten voi lukea vaikka Bill Brysonin tieteenhistorian yleisteoksesta Kaiken lyhyt historia (A Short History of Nearly Everything, 2003). Silti ilman keräilyvimmaisia mesenaatteja, joiden oman hännän nostoa kokoelmat kannattelivat, ei olisi paitsi tiedettä, niin myös taidetta ja kulttuuria sellaisena kuin sen ymmärrämme.
Tieteen etiikka ohjaa harvinaisia asioita kerääviä tutkijoita nykyään ehkä asteen parempaan käytökseen. Mutta usein silti heidän osakseen jää liian usein sen viimeisen kappaleen säilöminen ennen kuin kaikki katoavat: kieliä nauhoitetaan ja kankaita kerätään kiertämällä tyhjeneviä kyliä – eläintarhaan ja siemenpankkiin tallennetaan kapenevien vihervyöhykkeiden vähenevä geneettinen materiaali.
Tunnustuksia
Kerään eläinten korvia. En siis mitenkään ämpäriin, hyvänen aika, enhän minä outo ole. Kyseessä ovat elävien eläinten päässä olevia korvakosketukset. Olen seissyt lasten silittelyeläintarhassa hivelemässä silmät puoliummessa jöpäkkää ja samettista muulinkorvaa sekä karheampaa aasinkorvaa, yhtäaikaa. Kysyin myös saako porsaan korvia silittää, osoittaen maailman suurinta hollanninkania. Sen korvat olivat pehmeän luppaiset. Cornish rex -rotan korvat ovat valkoiset ja tiukan karvan peitossa. Tiikerinkorvat ovat myös listalla, mutta ihan viimeisenä.
Keräämme kokemuksia. Joskus eeppisen epätoivoinen, joskus jopa lähes skatologinen, tilanne voi olla hyvän tarinan alku. Otetaan vaikka se jouluaatto, joka vietettiin ikivanhan ruotsalaisen auton takakonttia aukaisten kamalassa räntäsateessa (avain takakontissa). Auton omistaja kihisi raivosta. Hän näytti kohta purevansa tiensä takakonttiin hampaillaan kuin rotta märän pahvilaatikon (tai piparkakkutalon) läpi.
Tai se, kun hienossa ravintolassa viereisen pöydän vanhemman pariskunnan rouva kokeili lääkkeiden (diatsepaami) ja viinin (merlot) yhteensopivuutta. Ei ollut aivan optimaalinen combo. Seurauksena suorastaan oli illan mittaan paheneva huuto, sättiminen ja arvostelu. Pelokas tarjoilija toi meille ilmaiset drinkit. Olisi tuonut lääkkeet kanssa. Viinaa emme juo.
Tai kun isoäiti haki itse pullon keittiöstä. Se oli litran pullo. Etikkaa. Nam. Harmillisesti balsamiviinietikkapullo vietiin pois ennen huikan ottoa. Draaman kaari ei täysin tyydyttynyt.
Jotkut meistä haistavat herkästi vinyylin tuoksun, kuten Paleface sanoo Ricky Tick Big Bandin ja Julkisen sanan kappaleessa Väkevimmät happeningit (2015). Levydivarissa työskennelleen palkka maksettiin osin LP-levyinä. Mihin tuo kokoelma nyt sitten kadonnut? Rahan ja tilan loppumiseen, siihen että ei ole ollut vuosiin toimivaa vinyylisoitinta. Syyllinen on myös Spotify, joka tuhoaa keräämisen riemun kuin kukkulalta kivitabletteineen laskeutuva Mooses: kas tässä, listattuna kaikki mitä tarvitsette. Huoh.
Kummallista kyllä, kirjoja emme kerää. Me luemme niitä, käytämme niitä, kierrätämme niitä sekä tuhoamme niitä kuin jäytiäiset (trogium pulsatorium) konsaan. Tässä kohtaa olisi ollut paikallaan antaa ärsykevaroitus, että bibliofiilit katsokaa nyt toiseen suuntaan. Tiedämme yhdenkin, joka joutui aivan kyyneliin katsoessaan magic marker -merkintöjä, koirankorvia sekä teippauksia meidän kirjoissamme.
Emme myöskään kerää kissoja. Niitä emme tosin taittele koirankorville.
Kirjan lukemissa parhaimpia hetkiä on, kun saa juoruta Goodreads -sovellukselle, että kirja on luettu. Sitten voi loputtomasti taulukoida sivumääriä, lukuhaasteita, luettujen kirjojen kokonaismäärää. Jotkut meistä tekivät näitä listoja aivan lapsesta lähtien. Paras vuoteni ehdottomasti oli se kun ahmin kaikki Terry Pratchettin siihen asti julkaistut kirjat viikossa. Ahmimme myös televisiosarjoja ja elokuvia, mutta tässä kohtaa emme ole erikoistapauksia. Nykyään kaikki bingaa.
Populaarikulttuurin kerääminen
Paitsi että sukupolvemme on kerännyt DVD-laatikoittain televisiosarjoja ennen striimauspalveluiden syntyä, myös näissä sarjoissa kerätään. Antiikkia Antiikkia (alun perin amerikkalainen sarja Antiques Roadshow 1997-) toi keräilijät ruutuun esittelemään aarteitaan ja kuulemaan, herkullisesti, miten arvottomia ne ovat. Suomen Huutokauppakeisari (2013-) palkittiin 2015 Kultaisella Venlalla yleisön suosikkina.
Keräilyn varjopuolia tarkastellaan Himohamstraajissa ja Marie Kondon tv-sarjan kaltaisissa sosiaalipornotosi-tv ohjelmissa. Pakkomielteestä katsoa toisten ihmisten mielenterveyden ongelmia ja pakkokeräämistä on tullut jopa parodian kohde. South Parkin jaksossa “Insheeption” (kausi 14 jakso 10) lammaspaimen sanoo, että kyseessä on väärinkäsitys, hän on lammaspaimen:
Herder: I’m a sheep herder.
Dr. Chinstrap: It’s pronounced hoarder and yes you are.
Herder: I’m actually herding sheep.
Dr. Chinstrap: Yes, you are hurting sheep by hoarding them. It’s good you realize that.
Elokuvassa The Monuments Men (ohjaus George Clooney 2014) jäljitetään Hermann Göringin (1893-1946) pakkomielteisesti ja väkivalloin haalimia taideteoksia toisen maailmansodan jälkeisistä raunioista. Jos elokuva on jäänyt näkemättä niin sama tarinahan esitetään myös Maanalainen armeija iskee jälleen (‘Allo ‘allo! BBC, 1982-1992) -sarjassa, jossa niin natsien kuin ranskalaisten himoitseman maalauksen “Isotissinen Madonna” vaiheita seurataan kaudesta toiseen.
Kerääminen elokuvissa on esitetty ikävän negatiivisessa valossa. Sarjamurhaaja kerää korvia tai muuta jännää uhreiltaan kellariinsa. Eikö nyt olekin jo selvää, että kerääminen levittäytyy myös muihinkin elämänalueisiin? Palatakseni innostukseeni kannibaaleista, hurmaava Hannibal Lecter keräili myös hyviä viinejä.
Schindlerin listassa (ohjaus Steven Spielberg 1993), ja astelemme nyt erittäin varovaisesti tällä maaperällä, kerättiin juutalaisten työläisten nimiä. He pelastuivat, mutta hinta oli kova ja listaan olisi saattanut mahtua useampiakin ihmisiä. Mestarillisen ohjaajan Peter Greenawayn elokuvassa Pillow book (1996) kerätään kirjan lukuja ja viitataan japanilaisen hovinaisen Shei Shonagonin 1000-luvulla kirjoittamaan kirjaan. Shonagon teki listoja, joihin keräsi ilahduttavia asioita, samanlaisia asioita ja vihattavia asioita.
Joidenkin elokuvien oheistuotteet ovat tärkeämpiä kuin elokuva itse. Star wars-elokuvien hahmot, ja astelen nyt erittäin varovaisesti tällä maaperällä, elävät rikkaampaa elämää muovisina leluina kuin itse elokuvissa. Netflixin sarja Toys that Made Us (2017-) kannattaa katsoa, jos ei usko.
Lelujen keräilyviettiä käytetään kapitalistisesti hyväksi, luodaan asioista hyvin keräiltäviä: kerää koko sarja, ainoa kappale, harvinainen! Myyjät tietävät, että keräily alkaa lapsuudesta, jolloin My little pony, Beanie-babyt, Halinallet, disney-starwars-marvel-dc krääsä on tärkeintä mihin pienet silmänsä voi iskeä.
Beanie-babien kerääminen johti tiettävästi ainakin yhteen murhaan.
Lopuksi
Keräämisestä on kirjoitettu paljon kirjoja. Kirjojen kerääminen on suosittu harrastus, ajatellaan vaikka yhden Suomen historian merkittävimmän filosofin, Jaakko Hintikan, kirjoista sortunutta taloa Bostonissa. Ainakin kaikki, aivan kaikki ikinä julkaistut Waltarit olisi nyt helppoa haalia divarista kun ne kaikki on sinne toisten kokoelmista raahattu.
On aika lopettaa. Joten kuvitelkaa tähän loppuun kaikkien ihmiskunnan tuhoa ennustavien dokumenttien viimeistä kamera-ajoa tekojärvestä, maanvyörymästä, metsäpalosta (me muuten keräämme mainittuja dokumentteja) ekologista kauhua ilmentävään, snautserin kulmakarvat omaavaan vanhaan, surusilmäiseen mieheen.
