Ilta ja Severi Hämäri: Nuorena kuolleen diktaattorin muistolle

FM Ilta Hämäri on kansatieteilijä, käsityöperinteen tutkija ja aikuiskasvattaja. FM Severi Hämäri on aikuiskasvattaja, puhetaidon opettaja, Kriittisen korkeakoulun puheenjohtaja sekä filosofinen sivustakatsoja.


”Kuka on sinun suosikkisi kaikista diktaattoreista?” Kysyy hän samalla äänensävyllä kuin haluaisi tietää mistä jäätelöstä pidän eniten. En haluaisi vastata, mutta salamannopeasti ajatuksen päälle nousee sana. Ceausescu. Ja mansikkajäätelö. Nämä ovat oudot treffit.

Tässä kirjoituksessa tarkastelemme diktaattoreita osana elämäämme. Tyrannit nimittäin esiintyvät populaarikulttuurissa, saduissa ja kansantarinoissa sekä filosofien kirjoituksissa. Ne ovat eräänlaisia “alkukuvia”, joita vasten ymmärrämme paitsi elämäämme, niin myös yhteiskuntaa ja sen toimintaa.

Emme onneksi elä diktatuurissa, sanovat. Mutta mitä se tarkoittaa mielikuviemme ja todellisuutemme tasolla. Miksi diktaattorit ovat niin inhimillisen epäinhimillisiä? Miksi he kiehtovat meitä?

Toisin kuin idolit tai sankarit, diktaattori ei kuoltuaan enää voi pettää. Heidän tekonsa usein jo tiedetään, eivätkä mahdolliset tutkijoiden ja journalistien uudet esiin kaivamat hirveydet enää huononna käsitystämme. Kun kuulemme sanottavan, että ”Michael Jackson teki upeaa musiikkia ja oli pedofiili”, koemme sisäistä ristiriitaa. Monet haluavat peräti tukkia korvansa. Sankarin taustaa penkoessa löytyy helposti jotakin, jota on vaikea sovittaa yhteen hänestä rakennetun pyhimyskuvan kanssa. Diktaattoria ei tarvitse puolustaa, hänen tekonsa ovat kaikin tavoin tuomittava. Silti emme sano ”Idi Amin murhautti ihmisiä vaikka olikin hyvä kokki.” 

Ei, emme ihaile yhtäkään diktaattoria. Mutta he ovat olleet läsnä sekä oman elämän että maailmanhistorian kiinnepisteinä. Rippikoulussa 15-vuotiaana Ilta tuli viimeiseksi urheilukisassa ja sain siitä kiitokseksi isosilta nimekseni Mobutu Sese Seko. Kisan voittaja nimettiin Gandhiksi. Hän tiesi jo tuolloin huomattavasti enemmän tuosta teininä itselleen sysätystä afrikkalaisesta diktaattorista kuin Intian vapaustaistelijasta. 

Sese Seko kuoli samaan aikaan kuin prinsessa Diana. Mikä johti Juban Viivi & Wagnerissa piirtämään loistavaan strippiin, jossa Wagner kirjoittaa mieluummin Sese Sekon muistokirjaan. Sinne oli lyhyempi jono. 

Toisaalta, jos on varomaton, saattaa diktaattorien suhteen astua suunsa ohi. Toinen meistä tavatessaan korealaisia turisteja kysyi tahdittomasti ovatko he etelästä vai pohjoisesta. Vastaus oli, että on olemassa vain yksi Korea. Vain yksi, josta pääsee turistimatkalle Helsinkiin. 

***
Oikeastaan ensimmäinen diktaattori, josta Ilta lapsena kiinnostui toden teolla, oli keisari Nero. Tämän elämäkerta löytyi lapsuuden kodin kirjahyllystä – aivan liian nuorena ja vanhemmat eivät tehneet eroa Neiti Etsivien ja hieman eklektisemmän kirjallisuuden välillä. Tärkeintä oli, että lapsi lukee. Ilta luki, sisäisti ja ei aikaakaan kun istui jälki-istunnossa. Kolmannen luokan opettaja ei nauttinut väittelystä siitä, mitä soitinta Nero soitti kun Rooma paloi.

Meille molemmille silti aivan ensimmäinen kosketus tyranniaan oli alle kouluikäisenä vuonna 1984 nähty Eläinten vallankumous -piirretty (1954). Siinä maanviljelijä herra Jones sekä sikojen johtaja, toveri Napoleon muodostivat kuvan siitä, mitä diktatuuri on. Eläimet vaihtoivat yhden kurjan johtajan toiseen. Kaikki hyvän asian nimissä. Vallankumousta seuranneista puhdistuksista henkiin jääneet siat silittelevät jokaisen rypyn matkalla kohti uutta, suurempaa kurjuutta – selittäen, miten kaikki tämä on tehty heidän hyväkseen: miten he ovat  nyt vapaita herra Jonesin mielivallasta, ja tekevät töitä itsensä ja lastensa eteen. Eihän kukaan nyt herra Jonesia saattanut haluta takaisin?

Tarinassa Napoleon syyttää kaikista vastoinkäymisistä petturiksi julistamaansa Lumipalloa, vallankumouksen toista keskeistä käynnistäjää, valkoista sikaa (jonka Napoleonin koirat ajoivat maanpakoon). Isoveli kuiskaa Severin korvaan: Lumipallo on Trotski, nämä ovat oikeita tapahtumia. Tämä tapahtui naapurissamme Neuvostoliitossa. 

Ceausescu on ensimmäinen diktaattori, jonka molemmat muistamme nähneemme televisiossa (vaikkakin päädyimmekin väittelemään siitä, minä vuonna tämä tapahtui, Severi oli väärässä). Vuoden 1989 lopulla hänet oli juuri syrjäytetty Romaniassa ja pian myös teloitettu. Uutisissa Nicolaen ja vaimonsa Elenan ruumiit näkyivät rakeisina. 

Kukaan aikuisista ei kiinnittänyt huomiota siihen, että lapsi seisoo hammasharjan kanssa olohuoneen ovella silmät suurina. Koulussa opettaja yritti tasapainotella sen välillä, miten väärin on tappaa toinen ihminen, vaikka samalla Ceausescu oli paha, paha, paha ihminen. 

Pian asiaohjelmat täyttyivät vakavien reportteiden lähetyksistä Romanian lastenkodeista. Iltan äiti oli niin lohduton, että tämä kuvitteli pian jakavansa huoneen surullisen, nälkiintyneen orpolapsen kanssa. 

Vuosina 1989-91 diktatuurit olivat kovasti kartalla, kun syvän laman keskellä seurasimme toista suurta sukupolveamme määrittänyttä maailmanlaajuista ilmiötä. Eläinten vallankumouksesta oli tulossa puhdasta historiaa. Neuvostoliitto ensin natisi liittolaisistaan, sitten liitostaan ja lopulta vain lakkasi olemasta. Ensin kuitenkin seurattiin uutisista kuinka Kremlin turvamiehet olivat keraamisiin haarniskoihin pukeutuneina ampuneet mielenosoittajia neuvostohallinnon viimeisen linnakkeen katolta. Ja kuultiin kuinka Suomen presidentti paheksui värikuvien käyttöä lehdissä Vilnan tv-tornin verilöylystä. 

***

Diktaattoreille järjestetään usein ihan omia kisoja. Näitä kysymyksiä ei useinkaan esitetä pubikisassa. Missit sekä hiihtäjät ovat niin paljon tunnetumpia ja kiinnostavampia. Tyranneista kuiskitaan pienen porukan kesken, joskus yön pimeinä tunteina. Hirmuvaltiaat laitetaan järjestykseen sen mukaan kuka tappoi suhteessa eniten omia kansalaisiaan (Pol Pot, Hitler, Stalin vai kenties Mao?), kuka varasti eniten kansaltaan (Ceausescu, Stalin, Marcos vai olisiko Hoxha?) tai kuka oli pisimpään vallassa (Franco, joku Kimeistä vai joku muu?). 

Diktaattoreilla on kuulemma myös oma keskenäinen faniklubinsa, jossa jokaisella sukupolvella on aina oma esikuvansa. Yllättäen Mussolini, tuo poseeraava ja hieman naurettava hahmo, on monien muiden sankari. Mussolini itse ihaili antiikin Rooman keisareita. Ja kaikki ihailevat Napoleonia!

Diktaattorit antavat itselleen myös uusia nimiä, ja näitä on myös hauska arvuutella. Kuka kutsui itesään “Karpaattien neroksi”? (Ceausescu). Jenginimi pitää olla, eihän sitä muuten toiset diktaattorit ota vakavasti. Nämä nimet kuulostavat aina, aina, ihan itse kehitetyiltä tai ainakin ehdotetuilta. Kansalaisten on ollut helppo antaa periksi nimien suhteen, sillä ne ovat olleet pienin paha. Silitellään johtajan paisuvaa egoa, kuin äkäinen kissan selkää. Kehrääkö se vai aikooko hyökätä kimppuun?

***

Yle Areenasta löytyvä, 39 osaiseksi paisunut radiosarja ”12 diktaattoria” on yksi parhaimmista ja monipuolisimpia sarjoja aiheesta. Toimittaja ja asiantuntijat tuntevat kohteensa sekä käsittelevät diktatuurin tutkimuksen puutteita. Sarja ja sen tekijän, toimittaja Raimo Tyykkiludon kirja Hirmut hallitsijat – 52 diktaattoria (Docendo, 2020) keskittyvät 1900-luvun despootteihin ja yrittää vimmatusti tuoda tasa-arvoa näiden miehiseen maailmaan. Sillä miksi ei pienet tytötkin voi haluta yksinvaltiaiksi isoina? Mehän emme voi millään tietää millaisia ohjaksia naiset pitivät kulissien takana.

Ihmisiä ovat kiinnostaneet jo pitkään hirmuhallinnot. Tyranniaa käsitellään klassisissa saduissa ja myyteissä sekä historioissa. Muinaiset jumalat, varsinki Zeus ja tämän isä Kronos kuvataan itsevaltaisina ja arvaamattomina diktaattoreina. Kreikkalainen mytologia nosti esiin vapaustaistelijan, jumala Prometeuksen, joka pyrki vapauttamaan ihmiset Zeuksen mielivallasta. 

Sankarimyyteissä kerrotaan hulluista kuninkaista, esimerkiksi hyvästä ja viisaasta Oidipuksesta, joka menettää järkensä saatuaan tietää hirveistä rikoksistaan. Lisäksi niissä kerrotaan koomisista tyranneista, kuten Midaasta, joka paitsi saa kirouksekseen kyvyn muuttaa kaiken koskemansa kullaksi niin myös omaa aasin korvat. Herodotos puolestaan kuvailee Historiassa Persian kuninkaita hirviömäisiksi hirmuhallitsijoiksi joita vastaan Kreikkalaiset taistelevat. 

Tyykkiluodon teos ja hänen ”12 diktaattoria” podcast-sarjassa ahkera esiintyminen herättävät helpotusta. Muutkin ovat kiinnostuneita despooteista, erityisesti niistä piirteistä, jotka tekevät heistä ihmisiä. Imelda Marcosin kuuluisan kenkäkokoelman käsittely johtaa aina visioon siitä kuinka sen löytäjät kopsuttelivat ympäriinsä esittäen tyranni vaimoa. Meillä on tarve nauraa diktatuurille, joko sen asukkaina tai sen ulkopuolelta.

***

Joidenkin amerikkalaisten mielestä Suomi on sosialistinen ja julistihan kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo tuoreen väliriihen päätökset “puhtaaksi sosialismiksi”. Kuitenkaan tämä pohjoismainen sosialidemokratinen systeemi ei tunnu diktatuurilta. Ainakin presidentit sekä pääministerit vaihtuvat säännöllisesti.

Erään afrikkalaisen diktaattorin hallitsemassa maassa naiset painoivat hamekankaaseen johtajansa kuvan ja istuessaan myös ahterinsa. Pienillä vastarintaliikkeillä oli turvallisempaa osoittaa olevansa eri mieltä kuin isoilla. Luultavasti me kirjoittajat olisimme itse mieluummin istuneet kuvan päälle kuin vankilassa tai vuorossa teloituskomppanian eteen. Meistä ei ole vastarintataistelijoiksi. Emme edes polta tupakkaa, juo alkoholia tai suosi baretteja päähineinä… 

Mitä sitten tekisi jos nyt eläisi diktatuurissa? Miten epämukavaa olisi elää sissinä metsissä tai ruveta diktaattorin agitaattoriksi, jonka maailmaan ei mahdu muuta kuin kiihtynyt ja kapina. Luultavasti keittäisimme kahvia ja leipoisimme pullaa niistä jauhoista ja puruista, mitä tarjolla olisi.  

Tai entä jos olisi kasvanut diktatuurissa? Iltan näkymätön ystävä oli merirosvokapteeni, joka neuvoi leikkaamaan kaikilta nukeilta hiukset. Ja sormet. Lapsuudessa on vaikea arvioida keksittyjen ystävien ideoita huonoiksi tai hyviksi. Severillä se oli Teräsmies. Taika Waititin viime vuonna julkaistussa elokuvassa Yoyo Rabbit pienen Hitler- Jugendiin kuuluvan pojan, Johannes ”Jojo” Betzlerin, mielikuvitusystävä on Adolf Hitler

***

Käsitys siitä, mitä on elää diktatuurissa perustuu meillä molemmilla dokumenttien, populaarikulttuurin ja kirjallisuuden luomaan kuvaan. Omakohtaisuus puuttuu, kaikki muodostuu paloista ja kuvauksista, joita muut tarjoavat. Diktatuuri on pahasta, mutta miltä se todella tuntuu, jää hämäräksi. Se on todennäköisesti vaarallista, emme osaa pelätä diktaattoreja riittävästi. Osaammeko edes nauraa heille riittävästi?

Mielikuvat esimerkiksi Hitleristä värittyvät koulukirjoista ja televisiodokumenteista. Siihen vaikuttaa diktaattori leikkimässä valtavalla karttapallolla sekä kilpailemalla kumpi istuu korkeammalla toisen diktaattorin kanssa. Chaplinin Diktaattori tehtiin jo ennen Hitlerin toista maailmansotaa. 

Samoin kuvaan liittyy Mel Brooks, itsekin melko lähelle diktaattoreiden tekosia toisessa maailmansodassa päässeenä Amerikan juutalaisena sotilaana. Hänestä tehdyssä dokumentissa Mel Brooks: Unwrapped (2019)  Brooks kertoo, että sodan mielettömyys teki hänestä koomikon, kun hänen ystävänsä räjähti japanilaisesta pommista juuri pääsemäisillään vitsin punch lineen. Uutiset ja dokumentit Euroopan juutalaisten ja muiden natsien silmissä “ei toivottujen” kohtelusta vain lisäsivät hänen tarmoaan. 

Hänen esikoiselokuvansa The Producers (1967) (joka ilmestyi uudelleen myös menestysmusikaalina ja musikaalielokuvana) kertoo kahdesta vain omaa rikastumistaan ajattelevasta tuottajasta, Bialystockista ja Bloomista. He pyrkivätkin tekemään kaikkien aikojen flopin hieman häiriintyneen (entisen) natsin Franz Liebkindin kirjoittamasta musikaalista “Kevät koittaa Hitlerille”, ja vetävänsä lopulta välistä koko tuotantobudjetin. Brooks sai osakseen ankaraa kritiikkiä vakavalla aiheella leikkimisestä, mutta hänen mielestä parasta mitä voimme tehdä on nauraa. Nauraa diktaattoreille, paljastaen heidän virheensä, pikkumaisuudet ja heidän seuraajiensa rikokset. 

Toisen kerran Brooks näyttää Hitlerille paikan elokuvassa Ollako vai eikö olla?, jossa hän esittää teatterinjohtajaa natsien valloittamassa Puolassa, joka yrittää pelastaa sekä itsensä että muut teatteriseureensa, varsinkin juutalaiset, jäsenet. Vuonna 1983 tehty elokuva oli uudelleenfilmatisointi vuonna 1942 tehdystä elokuvasta. Natseja ja mielivaltaisia hallitsijoita on vilahdellut Brooksin tuotannossa Villiä hurjemmasta lännestä (1974) aina Avaruusboltseihin (1987). Aihe on vain koko ajan ajankohtainen.

Liekö Brooksin vaikutusta vai ei, niin jopa vakavaksi aiotusta saksalaisesta Hitlerin viimeisten päivien kuvauksesta, Perikadosta (2004) on tullut lähinnä toistuvien – hieman tyhjäpäisten Hitler-meemien lähde.

Stalinin kuolema -elokuvaa vuodelta 2017 ei muuten saanut näyttää Venäjällä. Elokuva tarjoaa juuri sen, minkä nimi lupaa. Armando Iannuccin elokuvaa kuvaillaan mustaksi komediaksi. Niin mustaksi selvästi, että sensuuria ei enää naurata. Josef Stalinin diktatuurin hirveydet tuntuivat jääneen koulussakin jotenkin sivulauseiden jutuksi vielä 1980-90-luvuilla. Euroopan kasvot, valtiot ja kansat Hitlerin kanssa kilvan moukaroineen hirviön tekemiset jotenkin tuntuvat odottavan vielä lopullista arvioita, omaa melbrooksiaan.

Ravisteleva kokemus oli lukea Etelä-Afrikkalaisen koomikon Trevor Noahin lapsuuden elämäkerrasta Born a Crime: Stories from a South African Childhood (2016), miten hän ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt, miksi paikallisen juutalaisen koulun oppilaat, opettajat sekä vanhemmat loukkaantuivat hänen tanssiryhmänsä esiintymisestä koulun kulttuuripäivänä. Noahin ryhmän, joka oli pyydetty esiintymään tilaisuuteen, tähtenä oli nuori mies nimeltään Hitler. Koko tanssiryhmän huutaen rytmikkäästi “go Hitler, go Hitler!” tämä tanssi lavalle.

Käsitys siitä, mikä mies Adolf Hitler on, on kovin eri jos on kasvanut maailmassa, jossa valkoinen valtaapitävä luokka on systemaattisesti estänyt mustan ja värillisen väestön sivistymisen osana apartheid-sortopolitiikkaa. Viime vuonna eräs Adolf Hitler, Adolf Hitler Uunona voitti paikallisvaalit puolestaan Etelä-Afrikan entisessä alusmaassa Namibiassa.

Noah kertoo, että toisaalta länsimainen sivistys ei välttämättä anna riittävää kuvaa siitä, minkälaisia hirmuhallitsijoita olivat erilaiset eurooppalaiset valtionpäät, eritoten Kongoa henkilökohtaisena omaisuutenaan ryöstänyt Belgian kuningas Leopold II olivat. Noahin mukaan aivan keskeinen ero natsien ja eurooppalaisten kolonialistien välillä on kirjanpidossa. Kukaan ei oikeastaan edes vaivaantunut kunnolla kirjoittamaan ylös, miten hirveitä asioita siirtomaissa tehtiin.

***

Käsitystä diktatuureissa elämisestä erilaisten Hitler-kuvitusten lisäksi värittävät myös lapsuuden ja nuoruuden aikana luetut Franz Kafkan tarinat Oikeusjuttu (1925) ja Linna (1926), Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma (1932) ja George Orwellin joka sattumoisin oli myös Eläinten vallankumouksen (1945) kirjoittaja – pääteos 1984 (1949). Näiden teosten dystooppinen, toisinaan jopa surrealistinen maailma tuntuu, kuin joku vetää tuolia alta samalla kun toinen kuiskaa korvaan “sinut vangitaan huomenna”. Tältäkö diktatuurissa elämisen kuuluisi tuntua – jatkuvalta epämääräiseltä ololta ikään kuin vatsassa?

Erinäiset muut elokuvat tuottavat kuvia mieleen. Osa paremmin osa huonommin: Kuu Paradorin yllä oli 1988 tehty romanttinen komedia (ohjaajana Paul Mazursky), jonka taustatarina oli, että banaanivaltion diktaattori (esittäjänä Lorin Dreyfus) saa sydänkohtauksen ja amerikkalainen näyttelijä (jota onnekkaasti sattuu esittämään pikkuveli Richard) ottaa vastaan “elämänsä roolin”. Yhdysvaltojen kivuliaan historian Väli- ja Etelä-Amerikan valtioiden asioihin sekaantumisesta jo siinä vaiheessa uutisista ja aikuisten puheista imenyt esiteinikin hahmotti farssin olevan vähintäänkin kyseenalaisen. Siihen nähden Sacha Baron Cohenin tuoreempi elokuva Diktaattori (2012) oli huomattavasti monisyisempi kuvaus hirmuhallinnosta ja maailmanpolitiikasta. Kuu Paradorin yllä roikkuu ilmeisesti vieläkin maineettomamman rikoselokuvan The Magnificent Fraud (vuodelta 1939) varassa. 

Tuolloin, 80-luvulla, Chilen tilanne kosketti. Augusto Pinochet oli vallassa ja Severin kotoa löytyivät edellisen johtaman vallankaappauksessa kuolleen runoilijan Pablo Nerudan kootut. Suomi oli poikkeuksellisesti jopa ottanut pakolaisia vastaan kekkoslovakian yleisen nuivuuden keskellä: lähettiläs Tapani Brotheruksen ja Suomen suurlähetystön toiminta Chilessä pakolaisten auttamiseksi 1973 synnytti jopa draamasarjan Invisible Heroes muutama vuosi sitten. 

Aivan kaikesta Pinochet:a ei kuitenkaan voi syyttää. Hänen hallituksensa väitti demokraattisesti valitun presidentti Salvador Allenden tehneen vallankaappauksen tapahduttua itsemurhan konepistoolilla. Hämmentävä tosiasia on, että näin todella tapahtui. Muut hirmuteot Pinochet hallinto ja sitä tukeneet ulkomaiset (lue yhdysvaltalaiset) voimat saavat kantaa omalla kontollaan.

Diktaattorielokuvien aateliseksi realismissaan paljastuu Last King of Scotland (2006), jossa Forest Whitaker esittää Idi Aminia, Ugandan sotilasdiktaattoria. Kyseessä on hyvin häiriintynyt buddy-movie. Brittiläisen imperiumin kasvattama Amin ystävystyy nuoren skotti-lääkärin, Nicholas Garriganin (James McAvoy) kanssa. Elokuvan alussa Amin tekee kuolemaa, hän on varma siitä, että hänet on myrkytetty. Seurauksena on elokuvahistorian pelottavin pieruvitsi. Ja sen jälkeen seurataan Aminin sekoamista ja sortoa spiraalimaisesti. Siltikään ei voi sanoa, että elokuvan nähnyt tietäisi, mitä on elää diktatuurissa.

Esimerkiksi Starship Troopers elokuva vuodelta 1997 oli tarkoitettu parodiaksi, eräänlaiseksi varoitukseksi diktatuureista. Ohjaaja Paul Verhoeven epäonnistui tässä tunnetusti demokratiaa vihanneen Robert A. Heinleinin 50-luvulla kirjoittamaan kirjaan perustuneessa filmatisoinnissa. Katsoja tuntuu poimivan siitä Heinleinin, ei Verhovenin tarkoittaman viestin. Miten hienosti tähtijoukot taistelivatkaan, miten univormut kiiltävät, miten patrioottiselta kaikki tämä tuntuu? Voi hyvä ihme, miten vapaan maailman ihmiset kaipaavat fantasioissaan tulevaisuuteen, jossa heidän vapautensa viedään.

***

Ajatusleikkinä se, että mitä tekisin, jos olisin maailman valtias? Se on sukua sille, että minkä supervoiman ottaisit tai mitä toivoisit lampun hengeltä. Saduissa usein varoitetaan suuren voiman tuomasta vaarasta. Akhilleuksella on kantapää ja supersankareilla heikkoutensa, lampun henki vääristää toiveet kirouksiksi. Hyvin ei käy myöskään Mark Twainin jenkille, joka kaappaa vallan kuningas Arthurin hovissa.

Rajaton valta sekä sen mukana tuleva kirous kiehtoo. Haluamme kuulla moraalitarinoita siitä, miten pahoille ihmisille käy huonosti. Miten valta korruptoi. Miten ystävistä tulee väärien valintojen myötä vihollisia ja lopulta toinen lyö toisen kuin Kain Aabelin.

Haluamme myös kuulla tarinoita kansasta, joka nousee kapinaan hirmuhallitsijoita vastaan. Tai taistelusta hyvän ja pahan välillä. Joskus maailma tarjoaa meille näitä tarinoita, usein ei. Euroopassa oli monta diktaattoria 1930-luvulla. Laaja demokratiakokeilujen aalto ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli epäonnistunut niin pienissä kuin isommissa maissa: Venäjällä lähes välittömästi, Italiassa demokratia muuttui nopeasti näennäiseksi fasistien käsissä, Saksassa reilun vuosikymmenen jälkeen natsien palatsivallankumouksella, Espanjassa sisällissodan kautta, Virossa Suomen Mäntsälän kapinaa muistuttava tilanne johti sotilasvallankaappaukseen ja Konstantin Pätsin hetkelliseen yksinvaltaan äärioikeiston kasvavan parlamentaarisen vallan nujertamiseksi.

Toinen maailmansota ei juuri tätä kehitystä muuttanut, vaihtoi vaan vallassa olleet. Lisäksi monet 1900-luvun loppupuolella Euroopasta itsenäistyneet ja köyhiksi vuosisatojen aikana ryöstetyt maat lipuivat harvoin demokratian huomaan.

***

Ajatus demokratiasta haavoittuvana järjestelmänä esiintyy jo kohta puolentoista tuhannen vuoden takaa Platonilla. Hänen näkökulmastaan demokratia ei kertakaikkiaan vain voi pysyä pystyssä: vallan kaappaavat populistit, sitten oligarkit sekä lopulta tyrannit. Platonin mielestä parempi idea olisi hankkiutua eroon turhista välivaiheista ja kouluttaa sen sijaan tyrannista valistunut, filosofikuningas. Samaa ajatusta ovat toistaneet monet kuninkaiden kasvattajat.

Onnistumisprosentti näissä hankkeissa vain vaikuttaa hieman heikolta. Platon itse yritti kasvattaa Syrakusan hallitsijasta Dionysius II:sta hyvää hallitsijaa. Kokemus oli ilmeisesti filosofille itselleen nujertava. Seneca puolestaan yritti koulia jo aiemmin mainitusta Nerosta filosofista imperaattoria ja ensimmäistä kansalaista – ja lopulta maksoi hengellään oppilaansa määrättyä filosofin riistämään oman henkensä.

Renessanssifilosofi Machiavelli sen sijaan totesi tilanteen mahdottomuuden ja tarjoaa oppaassaan Prinssi (1513) mieluummin ohjeita, joilla hallitsija olisi edes joten kuten kohtuullinen. Tärkeintä oli, että hallitsija pysyisi vallassa ja valtio olisi edes jossakin määrin vakaalla pohjalla.

Tänä päivänä diktaattoreja voisi kait lähinnä analysoida aikamme muodin mukaan taloustieteellisesti: onko diktaattori talousrationaalinen toimija, joka maksimoi oman hyötynsä? Näin todellakin monen kohdalla näyttäisi olevan. Vaikka näennäisen hyväntahtoisesti lähdetään tekemään hyvää kansan edestä, mutta sitten… raha ratkaisee. Diktaattorin on helppo ryöstää kansansa.

Ryöstämisen jälkeen on selvää, että jos kansa saa siitä tietää, se ei kiitä ja anna eläkettä. Päin vastoin. Huonosti käy. Kansan ryöstämisen johtaa paranoijaan, kidutuksiin sekä vallan perustan raudoittamiseen.

Tänä päivänä diktaattorien oppikirjat ovatkin sitä, miten rahaa pestään ja piilotetaan. Bill Browder on vuosia pyrkinyt taistelemaan tätä tyrannien insentiiviä vastaan lobbaamalla ympäri maailman Magnitski -lakia. Laki on nimetty Venäjällä hämärissä olosuhteissa kuolleen lakimiehen Sergei Magnitskin mukaan, joka selvitti systemaattista korruptiota ja kavallusta, jossa Browderin yritysten omaisuudet vietiin. Browder haluaisi estää rikoksista hyötymisen, sillä diktaattorit näyttävät olevan homo economicuksia: he lopettavat vain jos rikos ei enää kannata.

Taloudellisen rosvoilun ohella kansan suosion ainakin näennäinen säilyttäminen on diktaattorille välttämätöntä, vaikka väkivallalla voi tehdä paljon. Rooman keisaritkin pitivät huolta, että he ovat vain “ensimmäisiä kansalaisia” eivätkä kuninkaita. Kaikki on kiinni siitä, miltä asiat näyttävät, ja kansan ryöstäminen, kansan murhaaminen ja sorto voidaan pyrkiä saamaan näyttämään joltain ihan muulta. Suosio on valtaa ja valuuttaa.

***

Diktatuuri elää jälleen renessanssia. Tai ainakin lievää nostetta. Maailmanlaajuisissa selvityksissä demokratian suosio on ollut tällä vuosisadalla laskussa. Yhden puolueen vallassa elävä Kiina on aikamme johtavia talousmahteja, jonka edessä itseään vapaina pitävien valtioiden demokraattisesti valitut johtajat tanssivat ja varovat sanojaan. Tilanteen ollessa siis sen näköinen, että Xi näyttää pyrkivän olemaan meidän aikamme Mao ja nostanut “vähemmistökysymyksen” aivan uudella tavalla puolueensa “uudelleenkoulutusohjelmien” kärkeen. Tässä tilanteessa kannattaa kaivaa käteen ihmisoikeuksien julistus sekä YK:n vuoden 1948 määritelmä kansanmurhasta.

Myös monet demokraattiset valtiot ovat omaksuneet autoritäärisiä piirteitä – samalla pitäen monista demokraattisista instituutioista nimellisesti kiinni. Vähintään sen verran, että ei potkita ulos Euroopan unionista tai menetetä ulkomaisia tukirahoja: Oikeuslaitos voi olla itsenäinen (kunhan sen piirissä toimivat tuomarit kantavat puolueen jäsenkirjaa). Lehdistö voi olla vapaa (niin kauan kuin eivät arvostele hallitusta). Kansalla on vapaus äänestää (kunhan eivät äänestä vääriä ehdokkaita). Ehdolle voi asettautua (jos ei ole tullut tuomituksi “rikoksista” juuri vaalien alla). Kaikesta tästä kerrotaan kansalle, että se on tehty heidän nimissään, heidän suojelemisekseen. Aivan kuten eläinten vallankumouksessa.

Tänä päivänä kirjoitetaankin puolestaan paljon oppaita demokratian suojelemiseksi ja diktatuurien välttämiseksi. Timothy Snyder (On Tyranny, 2017) listaa peräti 20 asiaa, joita pitää tarkastella – muistuttaen, että diktaattorit eivät yksin pääse valtaan vaan heillä on paljon auttajia matkalla. Erica Chenoweth ja Maria J. Stephan puolestaan pyrkivät osoittamaan (Why Civil Resistance Works, 2011), että väkivallattomalla vastarinnalla voidaan tehokkaasti vastustaa diktaattorien politiikkaa sekä viedä yhteiskuntaa kohti demokratiaa. Sosiaalisessa mediassa kiertää 50-luvulta peräisin olevia opetusvideoita demokratian luhistumisen uhasta.

Diktaattorit eivät yleensä ole tyhmiä (yllättävän monella, kuten opimme vaikka Tyykkiluodon 12 diktaattorista ja Hirmuista hallitsijoista, on korkeampia akateemisia tutkintoja). Myös he ovat perehtyneet näihin oppaisiin ja tutkimuksiin. Nähtävissä onkin, että rauhanomaisesta protestoinnista ja kansalaistottelemattomuudesta tehdään diktatuureissa entistä vaikeampaa.

***

Harva ajattelee sitä, miten yksin ja oman maailmansa vanki diktaattori lopulta voi olla. Vladimir Putinista, tuosta Venäjän hyvin taitavasta valtiaasta, kerrotaan hänen katsoneen uudelleen ja uudelleen Muammar Gaddafin murhan vihollistensa käsissä esittävää uutisvideota vuonna 2011. Jos ottaa sivuaskeleen, voi käydä köpelösti. Ystävät pitää valita varsin tarkkaan, ja valittuihinkaan ei voi aina luottaa. Ainoa keino on muuttua entistä itsevaltaisemmaksi ja itsevaltaisemmaksi. Diktaattorilla ei ole helppoa.

Erityisesti Pohjois-Koreasta, tuosta poikkeuksellisen pitkään saman perheen hirmuvallassa olleesta maasta, kuuluu kummia. Mutta niin sieltä on kuulunut koko maan olemassa olon ajan. Nälänhätää, vainoja, murhia, ydinaseita, uudelleenkoulutus -leirejä, uhoava kampaus, hiljaista kapinaa, amfetamiinia ja poikkeuksellisen taitavia kyberhyökkäyksiä pankkeja vastaan. Rahanpesua, yhteyksiä japanilaiseen yakuzaan sekä muuhun järjestäytyneeseen rikollisuuteen.

Tämä todellisuus tuli maailman tietoisuuteen ja Sonille kylään, kun Pohjois-Korea kosti Kim Jong-unin fiktiivisen murhayrityksen elokuvassa The Interview (2014). Kyberhyökkäys kaatoi elokuvayhtiön sisäverkon ja varasti niin tuotannossa olleita elokuvia kuin henkilöstön yksityistä kirjeenvaihtoa. Jo kolmanteen polveen periytynyt diktaattorius alkaa muodostaa omia pyörteitään ja irrottaa omaa valtiotaan Aasian mantereelta.

Diktatuuri, oli se minkä makuista tahansa aluksi, näyttää lopulta muuttuvan kaikki samanlaiseksi massaksi. Silkaksi rikollisuudeksi. Eläinten vallankumouksen lopussa siat ovat oppineet kävelemään, käyttämään vaatteita ja asumaan talossa. Tarpeettomaksi käyneet eläimet sekä arvostelijat tapetaan armotta. Ja raha virtaa Napoleon-sian omiman, herra Jonesilta jälkeen jääneen takin taskuun.

***

Aivan liian monet diktaattorit ovat kuolleet vanhoina miehinä luonnollisista syistä, eläen loppuun asti luomansa mielikuvitusmaailman keskellä. Toisin oli antiikin Roomassa, jossa keisarin kohtalona oman henkivartiokaartin murhatuksi tuleminen oli melkein luonnollinen kuolema. Edward Gibbonin Rooman valtakunnan rappio ja tuho (1776) toimiikin hyvin iltasatuna siitä, minkälaisia kertakaikkisen kamalia kohtaloita diktaattoreilla, ja heidän hallitsemillaan, voikaan olla.

Katso myös

Valikko