Lauri Snellman on filosofian tutkijatohtori Uppsalan yliopistossa. Matti Taneli on kasvatustieteiden tohtori, filosofian ja teologian maisteri sekä aineenopettaja ja pappi. Kantaaottavassa esseessään he tarkastelevat suomalaista keskustelukulttuuria ja sen puutteita.
Uskontojen välinen keskustelu on olennaisen tärkeää rauhanomaisen ja monikulttuurisen yhteiskunnan rakentamisen kannalta. Nykyisin Israelin-Palestiinan konfliktin kaltaisissa uusissa sodissa juuri uskontoja käytetään konfliktin lietsomiseen ja turvallistamiseen eli uhkakuvien maalailuun.
Uskonnot ovat kuitenkin vahvasti henkilökohtaisia ja yhteisöä rakentavia merkitys- ja toimintarakennelmia. Näin uskontojen dialogi vaatii avointa ja erilaisuudelle herkkää keskustelukulttuuria. Näyttää kumminkin vahvasti siltä, että erilaisten katsomusten edustajat ovat omissa poteroissaan. He puhuvat ja pyrkivät vaikuttamaan vain omien katsomustensa edustajien piirissä.
Keskeisenä syynä erilaisten näkemysten välisen julkisen dialogin heikkoudelle on se, että Suomesta puuttuu moniarvoinen keskustelukulttuuri. Suomen julkinen keskustelu näyttää voimakkaasti tsaarinvallan perinnön ja sota-aikaan nojaavan autoritaarisen nationalismin leimaamalta. Näin julkisuudesta puuttuu tila erilaisen katsomusten konkreettiselle kohtaamiselle – uskonnot ja muut katsomukset näet tarjoavat kattavia maailmankuvia mutta ovat samalla kannattajilleen syvän henkilökohtaisia.
Suomen autoritaarinen keskustelukulttuuri
Suomalaista keskustelukulttuuria voidaan lähestyä suomalaisen yhteiskunnan agraarisen, ruotsalaisen ja tsaristis-venäläisen taustan kautta. Suomessa on ollut vähän tilaa riippumattoman julkisuuden synnylle. Saksalainen filosofi ja yhteiskuntateoreetikko Jürgen Habermas (1929–) ja muut asiaa tutkineet ajattelijat ovatkin todenneet, että julkisuus kehittyi bisnes-, hallintoyläluokan sekä älymystön salongeista ja lehdistä 1700-1800-luvuilla. Massayhteiskunnan kansalaisliikkeet sitten ottivat nämä julkisen debatin muodot omakseen.
Suomi modernisoitui verrattain myöhään, ja julkisen keskustelun nousu liittyi tsaarinaikaiseen nationalismin nousuun. Suomi peri Ruotsista valtiokeskeisen yhteisöllisyyden, jossa valtion kansankoti muodostaa kattorakenteen eri kansalaisliikkeille. Ruotsi on kuitenkin Pohjoismaisen demokratian mallimaa ja Suomea olennaisesti demokraattisempi yhteiskunta, koska siellä 1800-luvun liberalismi ja 1900-luvun ruotsalainen sosiaalidemokratia ovat pystyneet ottamaan myös valtiota haltuunsa alhaalta päin. Suomessa taas valitettava sotaisa historia on johtanut ja jatkuu yhä liiaksi ylhäältä ohjattuun yhteisöllisyyteen.
Jo vuoden 1918-sota oli keskeinen Suomen yhteiskunnalliselle kehitykselle. Sisällissota toi maahan sekä vahvan erottelun meikäläisiin ja muihin. Sodan jälkeen taas valtaapitävät kehittivät ajatuksen ”konsensuksesta” eli ylhäältä määrätystä virallisesta totuudesta, joka alamaisen on tunnustettava, jotta häntä ei leimattaisi petturiksi tai “taivaanrannanmaalariksi”.
“Herrat” määrittävät kaikkia velvoittavan virallisen totuuden ja alamaisten jupinoita suvaitaan vain yksityisinä mielipiteinä tai tuntemuksina niin kauan kunhan ne eivät keikuta kaikille yhteistä venettä. Näin suomalaista keskustelukulttuuria vaivaakin poteroituminen me/ne ja herrat/toisinajattelijat -asetelmiin. Keskustelu ”etenee” leimaamalla keskustelijoita, väärinymmärtämällä kantoja ja maalaamalla vaihtoehdot vastuuttomiksi jopa haihatteluiksi.
Lopputuloksena onkin järjestelmä, joka muistuttaa – jopa omalla tavallaan paradoksaalisesti – Natalia Forratin (Riddle 16.5.2024) kuvausta Putinin Venäjästä. Valtio muodostaa kaikille pakollisen yhteisön, joka liiaksi määrittää ylhäältä virallisen totuuden ja sulkee usein vaihtoehdot ulos.
Huippuyksikkö- vai sivistysyliopisto?
Toinen suomalaisen valtiokeskeisyyden piirre on kilpailukyky- ja huippuyksikkömentaliteetti: jopa vain muutama iso toimija kuten suuryritys tai professorin huippututkimusryhmä pystyy monopolisoimaan julkisrahoituksen, markkinoiden tai julkisen keskustelun tarjoaman ilmatilan. Eri tutkimusryhmät taas eivät kovinkaan paljon käy keskustelua keskenään. Näin myös tiedemaailmassa muodostuu järjestelmä, jossa keskustelu toimii, mutta lähinnä toisistaan erillisissä siiloissa.
Suomen kaltaisen pienen maan yliopistojen ei ole oikein realistista pyrkiä maailman huipulle. Jos jossakin tieteenalassa päästäisiinkin hyviin sijoituksiin erilaisissa yliopistojen kansainvälisissä rankingeissa, niin se ei kuitenkaan ole tärkeintä Suomen yliopistojen kannalta. Tärkeintä on se, että maamme mahdollisimman monessa yliopistossa olisi monipuolinen oppiainetarjonta.
Esimerkiksi klassisten kielten ja kulttuurien opetuksen ja tutkimuksen näivettäminen, jopa lopetus, on katastrofaalisen ajattelematonta toimintaa, joka syö yliopistojen toiminnan uskottavuutta ja myös yhteiskunnallista merkitystä. Ilman klassisten oppiaineiden sivistystä yliopistosta tulee väistämättä jollain tavoin torso. Yliopisto ja koulu ovat alun perin nimenomaisesti rakentuneet antiikin kreikkalaisen filosofian ja juutalaiskristillisen tradition vankkaan perustaan. Jos sen unohdamme, on yliopistojen aika pian ohi tai ainakin on aito vaara, että niistä tulee markkinoiden masinoimia tiedeyrityksiä tai ajatuspajoja, joiden toiminta tähtää vain viiden tai kymmenen vuoden päähän ja vain sellaisiin tieteenaloihin, joista on mahdollista melko helposti saada konkreettisia, mittavia tuloksia.
Suomen malli on valitettavasti tuhoisa julkisen akateemisen keskustelun kannalta. Suomalainen tiedekeskustelu on vahvasti siiloutunutta, ja tieteellinen tutkimus yksilön kannalta tarkastellen kovin yksinäistä puurtamista. Ruotsissa ja monissa muissa läntisissä maissa seminaarit ja konferenssit tarjoavat aidosti tilaa oppia toisilta ja eri mielipiteet voivat kohdata. Näin tulee ollakin, jos haluamme optimaalisesti edistyä myös tiedemaailmassa.
Uskontodialogi ja moniarvoisen keskustelun mahdollisuus
Moniarvoinen keskustelukulttuuri on ehdottoman välttämätöntä myös erilaiselle katsomuskeskustelulle. Nimittäin uskonnollisten ja uskonnottomien katsomusten henkilökohtaisuus edellyttää eri näkemysten hyväksyvää tunnustamista ja sen maailmankuvaluonne eri maailmankuvien aitoa ja kunnioittavaa kohtaamista.
Uskonnollinen moniarvoisuus on nousussa yhteiskunnassa. Tapakirkollisuus edustaa usein uskomista ilman uskonnollista kuulumista tai kirkkoon kuulumista ilman uskomista. Henkisyys ja hengellisyys saavat myös ateistisia muotoja. Ei-kristilliset maailmanuskonnot leviävät Suomeen maahanmuuton ja globaalin tiedonvälityksen myötä.
Näin muodostuu tarve ymmärtää toisinajattelijoiden lisäksi toisinuskovia. Uskontojen kohtaamiselle on olemassa monenlaisia malleja, jotka pyrkivät keskinäisen ymmärtämisen rakentamiseen. Ne kuitenkin edellyttävät, ettei yhteiskunnassa ole yhtä minkään uskonnon, uskonnottomuuden tai ateismin kaltaista ylhäältä määrättyä totuutta.
Kohti moniarvoista keskustelukulttuuria
Voidaan syystä sanoa, että Suomessa liian usein vaietaan asioista virallisesti kahdella kielellä, suomeksi ja ruotsiksi. Vaihtoehtoiset ajattelutavat olisivat kuitenkin monin tavoin tärkeitä Suomen kaikkinaisen kehityksen kannalta. On vaikea ymmärtää, miksi sellaista kehitystä ei pidetä hyvänä, vaan pikemmin huonona asia.
Keskustelukulttuurin uudistaminen onkin suomalaiselle yhteiskunnalle tärkeä kasvun paikka. Suomi ei voi olla toimiva demokratia, sivistysvaltio tai monen uskonnon rinnakkainelon paikka ilman, että maahan rakentuu useiden eri toimijoiden vaikutuksesta moniarvoinen keskustelukulttuuri.
Kuva: Pexels
