Markus Neuvonen: Twitteriä vastaan – essee erään miljardöörin haitallisista someharrastuksista

Tässä esseessä filosofi Markus Neuvonen kertoo näkemyksensä siitä, mitä vikaa Twitterissä on, ja miksi meidän ei tulisi uskoa miljardöörien demokratiapuheisiin.


Huhtikuun 14. päivä 2022 Elon Musk, maailman tiettävästi äveriäin yksittäinen henkilö, ilmoitti halustaan ostaa somepalvelu Twitterin. Alun perin PayPal-maksupalvelulla rikastuneella Muskilla, joka sittemmin tunnetaan myös mm. Tesla-, Hyperloop- ja Space-X -yrityksistä, on ollut lämmin suhde Twitteriin. Siinä, että impulsiivisena tunnettu Musk ilmoittaa ostavansa Twitterin (ja myöhemmin vetäytyvänsä kaupasta) ei toki päällisin puolin ole mitään kovin ihmeellistä. Mutta kun maailman rikkain mies ilmoitti tekevänsä niin sananvapauden ja demokratian nimissä, mielenkiintoni heräsi.

Oma suhteeni Twitteriin on vähintäänkin ristiriitainen. Liityin itse alustalle töiden pakottamana vuonna 2009, jolloin etenkin tieteellisissä piireissä somepalveluun liittyi niin sanottua ”pöhinää”. Jokainen palkkansa arvoinen konferenssin tai työpajan järjestäjä huolehti aina siitä, että joku oli tiedottamassa Twitterin avulla maailmalle konferenssin tapahtumia: ”Seuraavaksi vuorossa on filosofi Markus Neuvonen, joka puhuu lööperin ja humpuukin eroista ja yhtäläisyyksistä.” Esimerkiksi tämä virke on 111 merkin mittainen, eli ruhtinaallisesti silloisen 140 merkkirajoitteen sisällä.

Minun oli jo tuolloin vaikea uskoa, että mitään kovin korvaamattomalla tavalla viisasta, sisällökästä tai edes järkevää voidaan saada sanottua 140 merkillä. Mielipiteeni Twitteristä ei tässä suhteessa ole järkkynyt, vaikka merkkimäärä sittemmin tuplattiin. Ajattelin, että nupuillaan oleva somepalvelu soveltuu lähinnä hälinään ja sarkastiseen kuittailuun, joten heti tutkimushankkeen päätyttyä poistin oitis tilini. En katunut päätöstäni.

Mutta olisiko minun pitänyt katua? Miljardööri Elon Muskin mukaan Twitter on paikka, jossa 2000-luvun demokratia tapahtuu. Twitter on nykyajan agora, toriaukio ja julkinen paikka jossa kaikki tärkeät yhteiskunnalliset keskustelut käydään. Jos en kuulu Twitteriin, olen Muskin silmissä ehkä vajaa kansalainen – kreikkalaisittain idiotos, yksilö, jota ei kiinnosta yhteiset asiat.

Muuten en välittäisi, mitä pöhinäparoni tuumii – tuumikoon rauhassa – mutta kyseessä ei ole kuka tahansa kaduntallaaja, vaan eräs planeetan vaikutusvaltaisimmista yksilöistä. Hän on mies, jolla on käytössään käytännössä loputtomasti resursseja ajaa omaa näkemystään “demokratiasta” jos siltä tuntuu. Ajatuksensa vähintäänkin ansaitsisivat kriittistä tarkastelua.

Eräs Muskia Twitterissä hiertävä ja kenties ostoepisodiinkin johtanut seikka liittyy sananvapauteen. Musk nimittää itseään ”sanavapausabsolutistiksi”: esimerkiksi päätöstä sulkea ex-presidentti Donald Trumpin twittertili Capitol Hillin hyökkäyksen vanavedessä Musk kritisoi kovin sanakääntein. ”Sananvapaus on demokratian peruskallio”, sanoo Musk lehdistötiedotteessaan. Musk tahtoo meille kaikille enemmän sananvapautta. Ylevät tavoitteet, mikäli uskomme niiden vilpittömyyteen!

Sananvapauden erittäin lyhyt historia

Puhe ei aina ole ollut vapaata. Niin kauan, kuin olemme osanneet poimia kiviä tai muita sopivasti istuvia astaloita käsiimme, puhetta on rajoitettu vähintään yksityisten toimijoiden tahosta. Ajatus siitä, että puheen vapaus tulisi ylipäätään hyväksyä ilmestyy arvioiden mukaan antiikin Kreikassa noin vuoden 500 eaa. liepeillä. Klassisen ajan ateenalaisessa kulttuurissa ja demokratiassa parrhesia, ”suorapuheisuus”, näytteli tärkeää roolia, ja vapaalla kansalaisella katsottiin olevan ainakin lupa keskustella uskonnosta ja politiikasta. Jopa hallitsijoiden arvostelun katsottiin olevan tietyissä tilanteissa ja olosuhteissa melko hyväksyttävää – esimerkkeinä tästä vapaudesta käyvät useat satiiria harjoittaneet näytelmäkirjailijat kuten Sofokles, Aristofanes sekä Euripides.

Toisin kuin nyt, tuolloin sitä ei kuitenkaan nähty luovuttamattomana, perustavanlaatuisena ihmisoikeutena, ja jo tuolloin puheen vapaudelle asetettiin jyrkät rajat. Tämän sai muun muassa filosofi Sokrates tuntea nahoissaan, jonka kuuluisaa tuomiota nuorison turmelemisesta voidaan pitää eräänä valitettavana merkkipaaluna sananvapauden rajojen etsimisessä.

Vallanpitäjien sekä uskonnollisten auktoriteettien tai totuuksien arvostelun kriminalisointi on kaiken kaikkiaan vaikuttanut historiassa niin näppärältä idealta, että sananvapauden poliittisen suojaamisen ensi pilkahdukset antiikista asti palaneiden kirjarovioiden loimotuksessa koetaan vasta 1215 Magna Cartan muodossa. Englannin kuningas Juhana Maaton joutui tuolloin pitkin hampain kirjoittamaan ensimmäisen eurooppalaisen perusoikeuksien julistuksen, ja lipsautti sinne hieman sananvapaudestakin. Toki nämä oikeudet koskivat vain aatelistoa.

Laajempi sananvapaus löysi ensin tiensä parlamentarismiin. Kun lainsäädäntövaltaa jaettiin autokraattisilta hallitsijoilta parlamentille, sananvapaus ainakin kabineteissa keskustellessa koettiin arvokkaaksi ja hyödylliseksi asiaksi. Suuret ajattelijat aina Erasmus Rotterdamilaisesta Voltaireen tekivät vuosisatojen ajan väsymätöntä myyräntyötä sen eteen, että vapaus laajenisi myös parlamenttien ulkopuolelle. Viimein ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistuksessa Ranskan vallankumouksen yhteydessä vuonna 1789 sananvapaus laajennettiin ensi kertaa kansalaisille. Amerikan Yhdysvallat seurasi pian perässä ja kirjasi vuonna 1791 omassa Bill of Rights:in ensimmäisessä lisäyksessä perusoikeuksiksi mm. sananvapauden.

Suomenkin voi sijoittaa tässä jo maailmankartalle! Hieman ennen edellä mainittuja, vuonna 1766, Ruotsin valtiopäivät olivat jo säätäneet yhden ensimmäisistä lehdistönvapauslaeista. Laki oli nimittäin säädetty vahvasti suomalaisen valtiopäiväedustajan, pastorin ja valistusajattelijan, pohjoismaisen liberalismin isähahmon Anders Chydeniuksen myötävaikutuksesta. (Toki laki oli hyvin lyhytikäinen – Kustaa III peruutti vallankaappauksen yhteydessä vapaamielisen isänsä parlamentarismille tekemät myönnytykset jo 1770-luvulla.)

Sananvapauteen ei tule suhtautua liian kevyin mielin. Kyse ei ole siitä twitterissä lällättelyn ja rumasti sanomisen vapaudesta, jota Musk (tai esim. Suomessa oikeistopoleemikko Jarkko Tontti) on noussut suuressa jalomielisyydessään puolustamaan. Ajatus puheen ja ajattelun vapaudesta on taottu ilmapiirissä, jossa pakanuudesta on menettänyt henkensä ja aurinkokeskeisen mallin esittämisestä on joutunut tuomiolle heresiasta. Sen karkaisemiseksi on vuodatettu katkeria kyyneleitä.

Kysymys ei ole ollut mistään sen vähemmän juhlavasta kuin totuudesta. Renessanssista asti aina tähän päivään saakka suuri aatehistoriallinen kamppailu sekä tieteen että politiikan kentillä on käyty siitä, mitä saa sanoa ääneen, kenellä on lupa puhua, ja mikä kaikki on rangaistuksen uhalla arvostelun tai kyseenalaistamisen yläpuolella – onko totuus valtakysymys, vai vallasta riippumatonta (ja siksi vapaa ilmaistavaksi).

Julkisen keskustelun luonteesta

Poliittinen sananvapaus on helppo nähdä osana parlamentaristisen tasavallan peruspakettia, mutta siitä on vielä hyvän matkaa kuljettavaksi moderniin demokratiaan ja perustuslailliseen oikeusvaltioon. Sananvapautta alati eteenpäin ajavana voimana Euroopassa on toiminut klassisen liberalismin ajatus, että yhteiskunnan perusyksikkö yksilö, ja että on olemassa sellainen yksityisen ajattelun ja toiminnan piiri, johon valtion ei tulisi tarpeettomasti sotkeutua.

Elegantin muotoilun liberalistiselle sananvapausajattelulle antaa filosofi John Stuart Mill vuonna 1859 julkaistussa esseessään Vapaudesta (’On liberty’). Toisin kuin aiemmat oikeuksien julistelijat, Mill ei tarkastele sananvapautta niinkään periaatteellisen oikeuden näkökulmasta, vaan utilitaristina vie huomioon sananvapauden (tai sen puutteen) seurauksiin. Hän päätyy käsittelyssään ajatukseen, että yritys tukahduttaa ajattelua ja puhetta aiheuttaa aina enemmän vahinkoa kuin hyödyttää.

Kun liberaali utilitaristi ajattelee seurauseettisesti sananvapautta, hän ajattelee ennen kaikkea julkista keskustelua. Hän näkee julkisen keskustelun eräänlaisena jatkuvana ajatusten vaihtamisen prosessina. Hieman samaan tapaan, kuin Adam Smith teoksessaan Kansojen varallisuus muotoilee ajatuksen vapaiden markkinoiden ”näkymättömästä kädestä”, joka – kuin ihmeen kaupalla – ohjailee kohti parasta mahdollista lopputulemaa, klassinen liberaali utilitaristi kuten J.S. Mill näkee, että ajatusten vapaa vaihtokauppa tuottaa samaan tapaan – kuin ihmeen kaupalla – parhaan lopputuloksen politiikassa. 

Tässä kohtaa hampaisiimme esimerkiksi joutunut Elon Musk toteaa ”Niin just!” ja hyppää kiireen vilkkaa pois junasta hieman keskeneräinen ja banaalikin ajatus sananvapaudesta kainalossaan. Sananvapauden tarina ei nimittäin pääty tähän, minkä lisäksi häneltä jää kuulematta, kuinka Mill rajoittaa sananvapautta niin sanottuun vahinkoperiaatteeseen nojaten. Esimerkiksi kansan yllyttäminen väkivaltaan vaikkapa Capitol Hill -mellakan henkeen ei missään nimessä nauttisi Millin mukaan sananvapauden suojaa. Eikä muuten se rasistinen öyhötyskään, jota täkäläisittäinkin puolustetaan “sananvapauden” nimissä.

Millille liberalismi (ja demokratia) on vaikeaa ja vaativaa. Liberaalin perushyve Millin mukaan on suvaitsevaisuus – emmekä nyt tarkoita sellaista suvaitsevaisuutta, jolla Stalin tai Hitler suvaitsi kanssaan samanmielisiä. Tarkoitamme sitä vaikeaa suvaitsevaisuutta, joka kohdistuu radikaalisti erimielisiin ja täysin vieraisiin arvoihin, ikäviinkin. Englannin kielen ’tolerance’ kääntyy melkein paremmin ”sietäväisyydeksi”. Liberalismia ei ole ilman, että ihmiset varta vasten kasvatetaan kykeneviksi hyväksymään erimielisyyttä ja kunnioittamaan toistensa oikeutta ja vapautta ajatella ja puhua. Liberalistinen sananvapaus sietää ja kunnioittaa erimielisyyttä – toisin kuin Musk, joka on tullut kuuluisaksi erimielisten kanssa käydyt keskustelut päättävistä ”You’re an idiot!” -kommenteistaan.

Ajatus sananvapauden roolista demokratiassa ei ole jättänyt filosofeja rauhaan. 1900- ja 2000-luvun poliittisia ajattelijoita on vaivannut omalla tavallaan Immanuel Kantin perua oleva ajatus ”julkisesta järjestä” osana julkista keskustelua, eli ajatus siitä, miten julkinen keskustelu on parhaimmillaan ikään kuin enemmän kuin osiensa (keskustelijoidensa) summa. Jotta tuo aiemmin mainittu julkisen keskustelun maaginen ”näkymätön käsi” tosiaan hoitaisi hommansa kotiin kuten toivoisi, todellinen julkinen keskustelu ei saisi olla mitä tahansa ölinää. Sen tulee olla laadukasta. Tietyt, yhteisesti hyväksyttävät kriteerit takaisivat, että kansan tahto on keskustelussa parhaalla mahdollisella tavalla edustettuna, ja että keskustelun myötä syntyvät päätökset ja lait olisivat periaatteessa kenen tahansa rationaalisen olion mielestä järkeviä ja oikeutettuja. Julkisen keskustelun ajatellaan toimivan poliittisen legitimiteetin takaajana, ja siten estävän muun muassa väkivaltaisia vallankumouksia.

Esimerkiksi Jürgen Habermas, eräs 1900-luvun loppupuolen merkittävimmistä filosofeista, on alleviivannut omissa teorioissaan tällaisen kohteliaan, laadukkaan dialogin merkitystä demokratialle. Ei riitä, että keskustelu on vapaata, sen tätyy olla myös hyvää. Se vaatii osallistujilta aitoa pyrkimystä yhteisymmärrykseen, halua nähdä toisen osapuolen kanta. Julkisen keskustelun tarkoitus, ajattelee Habermas, on päästä konsensukseen asioista – ennen kaikkea arvoista ja normeista joihin lait perustuvat. Julkinen keskustelu on se tila, jossa neuvottelemme ja toivon mukaan löydämme yhteisen maaperän, ja elämme onnellisina elämämme loppuun saakka. Sen pituinen se.

Twitter: agora vai. basaari?

Kun tarkastelemme tapaa, jolla miljardööri Elon Musk näkee Twitterin – modernina demokraattisena agorana tai vapaan keskustelun toriaukeana – huomannemme, että kenties toinen metafora toimisi paremmin. Ehkä paremmin tilannetta kuvaisi meluisa, ahdas ja voimakkaan hajuinen basaari mutkittelevinen kujineen ja kilpahuutavine kaupustelijoineen, jotka yrittävät maanitella ohikulkijoita asiakkaikseen ja tyrkyttää väkisin tarjoomuksiaan. Osa kaupustelijoista on kaiken kukkuraksi robotteja!

Kuvittele, että tietäsi läpi näiden meluisien ja sekasortoisten kujien ohjaisi puoliväkisin opas, joka tuntisi mieltymyksesi tarkkaan ja tietäisi hyvin, mitä ja mistä olet aiemmin ostellut. Hän johdattelisi sinut sen perusteella aina kaikista suosituimpien kaupustelijoiden ääreen ja suosittelisi sinulle aina suurin piirtein samansorttisia herkkuja, silkkiliinoja, mausteita ja mattoja – tai mitä nyt ikinä basaarista olet tähän saakka ostanutkaan. Sen sijaan opas ei tulisi viemään sinua pimeälle syrjäkujalle, josta löytyy jotain mielenkiintoista ja oikeasti uutta, mahdollisesti vaarallista. Opas yrittäisi suorastaan suojella sinua näiltä syrjäkujilta.

Tämän seurauksena sinulle saattaa tulla kuvitelma, että basaarissa myydään enemmäkseen ja ennen kaikkea näitä sinulle tuttuja tuotteita – mausteita, herkkuja, huiveja jne – ja vieläpä tiettyyn hintaan. Sinulle on rakentunut käsitys ”normaalista”, jossa tietyt arvot ja asiat ovat yliedustettuna. Siksi on aina järkytys, kun huomaat, että muualla basaarissa on eri hinnat. Kaupan on myös aseita, oopiumia, varastettua tavaraa tai uhanalaisia eläimiä ahtaissa häkeissä. Käsityksesi normaalista järkkyy ja ahdistut, ja käyttäydyt myyjiä kohtaan kuten kuka tahansa ahdistunut henkilö: aggressiivisesti. Habermasilainen ideaalidiskurssi rationaalisten, toisiaan kunnioittavien keskustelijoiden kesken ei ole ehkä ensimmäisenä mielessäsi.

Kaiken kukkuraksi oppaasi on tehnyt sinusta ja toiminnastasi kaiken aikaa salaa muistiinpanoja ja myynyt ne jollekin hämärälle, epämääräiselle hahmolle basaarin varjoisilla kujilla. Suostuit tähän, koska et jaksanut lukea sinulle tarjottua sopimusta kunnolla loppuun.

Jotain samaa tässä tilassa toki on kuin agorassa, mutta pohjimmiltaan kyse on hyvin erilaisesta ja paljon kaoottisemmasta ympäristöstä. Siitä, kuinka ideaalista tämä on demokratian toteutumiselle meidän täytyy oikeastaan keskustella.

On hyvin tunnettu seikka, että Twitter ohjaa ihmisiä käyttäytymään erityisen huonosti. Twiittien merkkimäärärajoite ohjaa ilmaisemaan kärjistetysti. Twiitit, jotka ovat sarkastisella tavalla vitsikkäitä, saavat tyypillisesti eniten uudelleentwiittauksia, ja tämä tapa palkita sarkasmista luo kannustinmekanismin: ole häijy, saa retwiittejä. Eräässä tutkimuksessa oli tutkittu tekoälyn avulla amerikkalaisten poliitikkojen twiittejä vuodesta 2009 saakka ja todettu tämän mekanismin olemassaolo ykskantaan: häijyys oli alati kasvava trendi. Jo vuosia aiemmin oli todettu, että jos Microsoftin oppivalla algoritmillä toimiva Tay-chatbotti opetetaan keskustelemaan Twitterin avulla, noin vuorokaudessa siitä tulee rasistinen ääliö.

Tätä kaikkea vasten huomaamme nyt, minkälaista sananvapautta nämä ”sanavapauden puolesta” kampanjoivat, yleensä oikeistolaiset techbro:t oikeastaan haluavat. Siinä missä klassinen liberaali ajatus sananvapaudesta sisältää sekä puhujan että kuulijan vastuun, muskilainen sananvapaus painottaa lähinnä jälkimmäistä, ja hyvin vähän (jos ollenkaan) ensimmäistä. He haluavat absoluuttista, anonyymien kuvalautasivustojen raadollista sananvapautta, jota vahinkoperiaate tai sen johdokset eivät rajoittaisi. Kyse ei ole totuuden vapaudesta, vaan ilmaisutavan – vapaudesta olla sadistinen kenenkään estämättä. Kaikki tämä löytyy paketoituna yleviin demokratian ja vapauden vaatteisiin.

On ällistyttävää, miten syvälle määrätietoisen disinformaation aiheuttamaan häiriötilaan voimme yhteiskuntana ajautua, ja silti yksi maailman vaikutusvaltaisimmista ihmisistä on valmis ajamaan vielä meitä syvemmälle. Oletettavasti siksi, että hän haluaa vapauden lapselliseen lällättelyyn ja oikeuteen nimitellä erimielisiä ihmisiä älykääpiöiksi – kukapa tästä selvää ottaisi. Tämänkö takia Sokrates kuoli ja Galilei tuomittiin? Ajatus on rienaava, kun pohtii mitä kaikkea muuta varten sananvapaudesta on kamppailtu ja mitä sen eteen on uhrattu.

Omissa vaatimuksissaan Twitteriä kohtaan Musk tekee myönnytyksen ”laille”, jonka puitteissa sananvapautta pitäisi Twitterissä harjoittaa, mutta toistaiseksi on ollut epäselvää, minkä maan laeista Musk oikein puhuu. Twitter on kuitenkin ylikansallisesti toimiva yritys. Mikäli kyse on kunkin eri valtion omista laeista, kyse olisi melko eksoottisesta ”sananvapausabsolutismista”; tällöin myönnyttäisiin mm. Venäjän tai Kiinan totalitaristiselle ilmaisunvapauspolitiikalle. Mikäli kyse olisi vain USA:n lainsäädännöstä, harjoitettaisiin mielivaltaa.

Pohdittaessa Twitterin suhdetta demokratiaan on helppo nähdä, miten Twitter kärjistää kahta demokratian niin sanottua klassista ongelmaa: ”mob rulea” ja ohjailtavuutta. Jo Platon tunnisti Valtiossaan demokratiaan sisältyvän riskin ajautua sivistymättömän, huutoäänestävän ”roskajoukon” valtaan; samaan sävyyn J.S. Mill ilmaisee huolensa ”enemmistön tyranniasta”, jota vastaan demokratia on suojattava. Platon, kuten lukuisat filosofit tämän jälkeen murehti siitä vallasta, joka taitavimmalla retorikolla on kansaan – demokratia on manipuloitavissa sulavalla ilmaisulla, koska sananvapaus tarkoittaa myös vapautta valehdella ja petkuttaa. Nykyään välineet manipulointiin ovat tosin huomattavasti paremmat kuin Platonin aikana.

Jo nyt meillä on varoittavia esimerkkejä siitä, miten Twitteriä ja muita sosiaalisen median alustoja voidaan käyttää demokratioiden ohjailemiseen, manipulointiin ja horjuttamiseen. Mikäli Musk todella olisi huolissaan demokratiasta, tulisi hänen huolestua enemmän siitä, kuinka sananvapautta käytetään demokratian sabotoimiseen. Twitterin kaltaiset alustat ajavat meitä vähä vähältä kauhean ja traagisen valinnan eteen: sananvapaus vai demokratia? Sosiaalisen median myötä olemme päätyneet absurdiin tilanteeseen, jossa nämä kaksi länsimaista perusarvoa voivat joutua ristiriitaan keskenään.

Onko Twitter julkista keskustelua?

Vaan onko Twitter kuitenkin välttämätön demokratian toteutumiselle, kuten Musk enteilee? Se on matalan kynnyksen palvelu, eli kuka tahansa voi perustaa Twitter-tilin ja ryhtyä siellä syytämään omaa demokraattista agendaansa niin että ukset paukkuvat. Voitaisiinko nimittäin väittää, että maailma Twitterin (ja muiden somepalveluiden) kanssa on demokraattisempi kuin ilman?

Noam Chomskyn mediakriittinen klassikkoteos Manufacturing Consent on ehkä se, jonka pariin tätä väitettä tutkaillessa olisi syytä palata. Twitter on nimittäin media, informaation välittäjä. Klassikkoteoksessaan Chomsky käsittee tapoja, jolla kaupalliset mediat ”suodattavat”, vääristävät tai valikoivat meille välittyvää informaatiota, eikä median välittämä informaatio koskaan ole täysin totuudenmukaista. On tiettyjä mekanismeja, joilla tietyt ihmiset valikoituvat mm. asiantuntijoiksi tai julkkiksiksi, ja päätyvät olemaan hyödyllisiä hahmoja median omistavien tahojen arvojen vinkkelistä.

Samaan tapaan voimme uumoilla, että sille on syynsä ja mekanisminsa, miksi jotkut tahot päätyvät liki automaattisesti laajasti seuratuiksi Twitter-influenssereiksi – heillä on esimerkiksi valmiiksi saatua mediajulkisuutta jostain muualta. Antonio Gramscin termein, he edustavat hegemoniaa. Näkymättömät algoritmit huolehtivat siitä, että jokaiselle meistä löytyy joku sopiva käyttäjäsegmentti ja kupla, jossa käsitystämme todellisuudesta pönkitetään sopivien, nasevasti kuittailevien influenssereiden voimalla, ja me altistumme erimielisyydelle juuri sopivasti vain ärsyyntyäksemme ja kaivautuaksemme syvemmälle meille valmiiksi valmistettuihin poteroihin. Koska koko homman hoitavat algoritmit ja ”markkinoiden näkymätön käsi”, näissä segmenteissä ja poteroissa ei välttämättä tarvitse olla järjen häivääkään.

Chomsky alleviivaa sitä, miten mikään tiedotusväline ei ole koskaan neutraali, etenkään silloin kun se on yksityisomisteinen. Sosiaalisena mediana Twitter noudattaa hieman erilaista logiikkaa kuin mitä Chomsky kirjassaan esittelee, mutta sama pointti pätee: mikäli Muskin Twitter-kauppa olisi toteutunut (ja saattaa yhä toteutua), suunnattomasti täysin läpinäkymätöntä, epädemokraattista valtaa olisi siirtynyt nykyisistä harvoista käsistä yksiin käsiin. Mikään määrä juhlapuheita ja sloganistista sananvapausretoriikka ei olisi muuttanut sitä faktaa.

Aidon julkisen keskustelun ja demokraattisen foorumin sijaan Twitter olisi parempi ymmärtää ehkä pyrkivien poliitikkojen (ja muiden itsesämainostajien) markkinointikanavana. Toki toimiva demokratia tarvitsee niitäkin, mutta välttämättömänä Twitteriä (tai Facebookia tai Instagramia) ei voida pitää. Demokratia ja julkinen keskustelu ovat aivan liian tärkeitä luovutettavaksi tällaisiin, pohjimmiltaan vinoutuneisiin ympäristöihin. Varmasti me demokraattisten maiden kansalaiset pystymme parempaankin.