FT Sami Pihlström on uskonnonfilosofian professori Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa ja mm. Suomen Filosofisen Yhdistyksen puheenjohtaja. Kirjoitus perustuu alustukseen Oriveden filosofiapäivät -webinaarissa 17.10.2020.
Yhteiskunnallisen keskustelun tasoon huolestuttavasti vaikuttavasta polarisaatiosta on käyty laajaa, perusteellista – ja jossain määrin itsessään huolestuttavaa – keskustelua. Vastakkainasettelujen jyrkkyys asettuu esimerkiksi Yhdysvalloissa aivan toiseen mittakaavaan kuin Suomessa tai monissa muissa Euroopan maissa. Vihapuheen torjunnan lisäksi meilläkin on silti syytä pohtia, rajoittavatko kärjistyneet keskusteluasetelmat ja niissä herkästi tapahtuvat ”pöyristymiset” joskus sitä, mitä (ja miten) asialliset ja hyväntahtoiset keskustelijat uskaltavat sanoa. Paljon on puhuttu ”tahallisista väärinymmärryksistä”, jotka epäviisaasti kiristävät asetelmia entisestään. Tilanteella on vaikutuksensa yhteiskunnallisesti olennaisen sananvapauden käyttöön, vaikka asian hyvänä puolena lienee se, että sananvapauden käsite – kuten myös tuon vapauden rajallisuus – on noussut keskustelun kohteeksi.
Toisaalta on aihetta olla huolissaan siitäkin, että liiallinen huoli tahallisten tai tahattomien loukkaantumisten keskustelua lamaannuttavasta vaikutuksesta voi itsessään viedä keskusteluja ongelmallisiin suuntiin. On oltava mahdollisuus loukkaantua, kun joku tulee sanoneeksi jotakin loukkaavaa, ja on oltava mahdollisuus keskustella vapaasti ja kriittisesti siitä, kuinka hyvin perusteltua (ja miksi) missäkin tilanteessa on kokea jokin sana tai teko loukkaavaksi. Jos joku sanoo jotakin todella ilkeää ja syrjivää, hänen sanankäyttöönsä on sallittua – ja velvollisuus – kriittisesti puuttua, tarvittaessa myös oikeusteitse, vaikkei sanankäyttäjä itse tajuaisi olleensa ilkeä ja syrjivä.
Harkitsin hetken otsikoivani tämän puheenvuoron näin: ”Käsitteilläkin on väliä”. Päädyin kuitenkin toiseen otsikkoon, koska rasismia koskevan keskustelun kontekstissa olisi loukkaavaa sanoa, että käsitteilläkin on väliä. (Sallittakoon tässä puhekielenomainen ”olla väliä” ehkä luontevimpana ”matter”-verbin suomennoksena.) Jos ihonväriltään mustien (tai ei-valkoisten) ihmisten elämillä ei ole väliä, niin millään muullakaan ei ole eikä voi olla. On itsestään selvää, että jaan ehdottomasti ajatuksen siitä, ettei meidän ajassamme ole riittävää olla ”ei-rasisti” vaan on oltava aktiivisesti antirasisti. Muuten syrjivät rakenteet jäävät yhä kätköön. On kaikin tavoin tuettava ja kannustettava Black Lives Matter -liikettä, ja se, joka näin koettaa tehdä, ei kirjoita – edes itseironista vitsiä tavoitellen – että ”käsitteilläkin on väliä”. Meidän suomalaistenkin on ymmärrettävä, että esimerkiksi fraasin ”all lives matter” käyttäminen on etenkin Yhdysvalloissa aivan oikeasti törkeän rasistista.
Hiukan paradoksaalisesti se, että valitsin neutraalimman otsikon, kuitenkin osoittaa, että käsitteiden käyttämisellä ja niiden filosofisellakin pohtimisella on merkitystä. Juuri kielen ja käsitteiden käyttö ylipäänsä mahdollistaa sen, että millään asioilla on meille ”väliä” – myös sen, että jokin merkitsee meille niin paljon, että loukkaannumme, pöyristymmekin. Viisaassa keskustelussa ymmärretään tämä. Esitän tästä seuraavassa muutamia pohdintoja kosketellen paitsi yhteiskunnallisen keskustelun käymiseen myös käsitteiden uudistamiseen liittyviä huolenaiheita. Päämääräni on käsitteellisen työn puolustus.
Intersektionaalisuus
Kesällä 2020 Suomessa herätti huomiota intersektionaalisen feminismin asema hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa. Joku kysyi, mitä tuo ”sanahirviö” tarkoittaa. Tähän huomautettiin aiheellisesti, että intersektionaalisesta feminismistä tietämätön (mies)kansanedustaja on aivan yhtä nolo olento kuin vaikkapa sellainen kuviteltu (nais)kansanedustaja, joka ei tietäisi, mitä tarkoittaa bruttokansantuote.
On perusteltua edellyttää, että nyky-yhteiskunnassa vastuullista keskustelua käymään pyrkivät ja erityisesti poliittista valtaa käyttävät ihmiset ymmärtävät, mihin intersektionaalisen feminismin käsitteellä on pyritty viittaamaan. Jokaisen velvollisuutena on perehtyä edes jossain määrin siihen, miten tuo käsite pyrkii tarttumaan niihin monitahoisiin syrjinnän ja marginalisoinnin mekanismeihin, jotka kohdistuvat usein eri tavoin vähemmistöihin kuuluviin ihmisiin. Tarvitsemme intersektionaalisen feminismin käsitettä tähdentääksemme, että on eri asia olla ”vain” nainen (esimerkiksi valkoihoinen, varakas ja korkeasti koulutettu heteronainen) kuin olla musta, köyhä ja kouluttamaton transsukupuolinen nainen.
Eräät intersektionaalisen feminismin käsitteen käyttäjät ovat muistuttaneet, että tällainen monisyrjäytyneisyyttä ja eri sektoreilla esiintyvää epätasa-arvoa torjumaan pyrkivä feminismi puolustaa myös miehiä, esimerkiksi haavoittuvassa asemassa olevia alhaisesti koulutettuja syrjäseutujen asukkaita. Tämä on tietenkin erinomaista. Tässä kohdassa käsitteiden johdonmukaisesta käytöstä kiinnostunut saattaa kuitenkin jäädä pohtimaan, mitä monimuotoisen epätasa-arvon torjunnalla itse asiassa on tekemistä erityisesti feminismin kanssa. Puolustaako naisten asemaa kohentamaan syntynyt feminismi siis myös miehiä? Hyvä niin – mutta onko se sitten yhä feminismiä? Saattaisi olla tarkempaa puhua vain monimuotoisten, keskenään risteävien syrjivien rakenteiden purkamisesta tai tasa-arvon edistämisestä ilman käsitteellistä yhteyttä feminismiin, jos tarkoitus on puolustaa myös miehiä ja muunsukupuolisia. Toisaalta feminismin käsite itse taipuu uudistuksiin, kuten liikkeen ”aallot” osoittavat.
Jos kuitenkin puhutaan nimenomaan intersektionaalisesta feminismistä, jossa monitahoisen syrjäytymisen ehkäisemisen ydin on feminismi, onko vaarana, että juuri feminismin nostaminen keskiöön onkin syrjivää niitä kohtaan, joiden marginalisointi ei ensisijaisesti johdu heidän naiseudestaan vaan esimerkiksi ihonväristään? Miksei siis yhtä hyvin voitaisi puhua intersektionaalisesta antirasismista ja tarkoittaa sillä kaikkia samoja hyviä asioita kuin intersektionaalisella feminismilläkin?
Kysymys lienee naiivi, ja myönnän olevani tässä keskustelussa heikoilla jäillä. En ole riittävästi perehtynyt sukupuolentutkimuksen teoreettiseen nykykirjallisuuteen tai intersektionaalisen feminismin – sen enempää kuin antirasisminkaan – poliittisiin analyyseihin voidakseni kompetentisti ohjeistaa ketään näiden käsitteiden käytössä. Filosofisesta näkökulmasta lienee kuitenkin sallittua nostaa pohdittaviksi käsitteiden välisiin suhteisiin liittyviä periaatteellisia kysymyksiä. Käsitteellinen selventäminen palvellee kaikkien vastuullisten keskustelijoiden pyrkimyksiä. Kirjoitukseni päätavoite onkin metatasolla: käsitteelliseen pohdiskeluun ja käsitteidemme jatkuvaan kriittiseen uudistamiseen kannustamisessa.
Tässä kohdassa moni ehkä toteaa, jälleen ymmärrettävästi, ettei pidä juuttua käsitteiden analyysiin vaan käydä toimeen. Yhteiskunnassa on niin monia eriarvoisuuksia, ettei niiden poistamiseen tarvittavaa aikaa tule hukata käsitteelliseen jaaritteluun. On tuettava kaikkia oikealla asialla olevia pyrkimyksiä, kuten intersektionaalista feminismiä, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia korostavaa sateenkaariliikettä, ilmastonmuutoksen vastaista kamppailua ja Black Lives Matter -antirasismia, vaikka näiden käsitteellinen pohja tai diskurssien käsitteelliset yhteydet eivät olisi aivan kristallinkirkkaita.
Olen tästä tietenkin samaa mieltä. Näitä avoimen ja moniarvoisen yhteiskunnan ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta elintärkeitä asioita on kaikin keinoin tuettava. On purettava ”patriarkaatin” vääristyneitä valtarakenteita, on entistä selvemmin osoitettava ilmastokriisin pysäyttävä vakavuus poliittisille vaikuttajille ja elinkeinoelämälle, on ehkäistävä rakenteellista rasismia niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin, ja on saatettava hyvän elämän ulottuvuuksia kaikkien ihmisten ulottuville. On kunnioitettava ihmiselämän moneutta ja moninaisuutta, sitä, että olemme erilaisia.
Siksi vastuullisen ajattelijan ja viisaan keskustelijan on myös johdonmukaisesti vastustettava populistisia liikkeitä ja niihin usein liittyvää nurkkakuntaista nationalismia, näille liikkeille tunnusomaisesta vastakkainasettelujen ja suoranaisen vihan lietsonnasta puhumattakaan. On ensisijaisesti työskenneltävä ihmiskunnan eikä yksittäisen kansakunnan hyväksi. On myös pysyttävä valppaana pöyristymään sananvapauden törkeiden ryöstöviljely-yritysten loukatessa muiden ihmisoikeuksia.
Käsitteellinen työ
Tällainen diversiteetin kunnioittaminen ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan rakentaminen itsessään kuitenkin edellyttävät – ja tämä lienee tärkein huomioni tässä kirjoituksessa – jatkuvaa käsitteellistä työtä. Sanat ovat tekoja, niin kliseistä kuin tämän toteaminen onkin.
Jos joku vakavissaan pohtii, mitä tietyt käsitteet tarkoittavat (ja miksi) tai ovatko niiden merkitykset ja yhteydet toisiin käsitteisiin johdonmukaisia, hänelle ei nähdäkseni pitäisi vain vastata: ”Googlaa.” Tuo vastaus sopii ehkä tilanteeseen, jossa aidon yhteiskunnallisen keskustelun käymisestä piittaamaton opportunistinen poliitikko ei koe vastuuta edes selvittää, mitä intersektionaalinen feminismi tarkoittaa. Mutta se ei sovi tilanteeseen, jossa intersektionaaliseen feminismiin tai antirasismiin myönteisesti suhtautuva (mutta esimerkiksi vanhempaan sukupolveen kuuluva) henkilö rehellisesti pohtii, kuinka vaikkapa rasismin tai feminismin käsitteitä tulisi johdonmukaisimmin käyttää, millaista historiallista kerrostuneisuutta niihin sisältyy ja miten niitä kenties voidaan kehittää ja täsmentää pyrkimyksenä myös suojella niiden käyttäjiä epäasialliselta kritiikiltä.
Käsitteet ja kieli ovat yhteisiä. On tärkeää, että kielen käyttäjän yhteisöllinen tausta otetaan huomioon: on rasistista, jos valkoihoinen henkilö käyttää ”n-sanaa”, mutta jos tummaihoinen, itse alistettuun ryhmään kuuluva henkilö sitä käyttää, samanlaista rasistista mekanismia ei välttämättä muodostu. Jälleen viisas sanojen käyttäjä ymmärtää tämän. Toisaalta on myös viisasta muistaa, että kielen puhujan taustojen vaikutus jopa kielen semantiikkaan eli merkityssuhteisiin – eikä vain sanojen käytön etiikkaan tai episteemisiin kysymyksiin siitä, mitä voimme tietää kielen viittauskohteena olevasta maailmasta – saattaa äärimmillään johtaa ongelmalliseen kielelliseen relativismiin, jota pöyristymisten retoriikka helposti ruokkii. Kielen omistajuus ja yhteinen moniääninen kieli saattavat asettua jännitteiseen suhteeseen keskenään, eikä sanoillamme ehkä enää olekaan yhteisiä merkityksiä. Jos tähän ajaudutaan, niin hyvää tarkoittava syrjivän kielen vastustaminen saattaa sahata omaa oksaansa. Olisi tärkeää voida puhua ihmisille yhteisellä kielellä vaikeista ja oikeutettua loukkaantumista aiheuttavista asioista.
Viime vuosisadan jälkipuoliskon merkittävimpiin ajattelijoihin lukeutunut yhdysvaltalaisfilosofi Richard Rorty korosti kiistellyssä tuotannossaan, että käsitteemme ovat jokseenkin satunnaisia luomuksia, jotka syntyvät ja uudistuvat, kun ryhdymme kontingenteissa historiallisissa ja yhteiskunnallisissa tilanteissa käyttämään sanoja tietyillä tavoilla. Hylkäämme vanhoja ”sanastoja” ja kehittelemme uusia. Mitkään käsitteet – tai niiden nimeämät ilmiöt ja asiat maailmassa – eivät ole ”valmiina” odottamassa poimijaansa. Ei esimerkiksi ole olemassa ihmisarvoa tai ihmisoikeuksia riippumatta siitä, että tietyt ihmiset tietyissä historiallisissa tilanteissa ovat katsoneet aiheelliseksi puhua tällaisista asioista.
Rortyn näkemys korostaa kielenkäytön luovuutta ja maailmaa rakentavaa merkitystä, mutta samalla inhimillistä kontingenssia. Historia ja yhteiskunta voisivat olla aivan erilaisia kuin ne ovat. Mikään korkeampi tai pysyvämpi metafyysinen järjestys ei suojele meitä itseltämme. Ei ole Ihmistä, Historiaa tai Totuutta, joka olisi lopulta välttämättä hyvän ja oikean puolella. Tällaisiin asioihin uskominen on läpikotaisin ateistista maailmankäsitystä puolustavan Rortyn mielestä jonkinlainen arkaainen jäänne kuvitelmasta, että olisimme vastuussa yli-inhimilliselle transsendentille Jumalalle. Maailman oikeaa tai ”omaa” käsitteellistä rakennetta ei Rortyn mukaan ole sen enempää kuin Jumalaakaan.
Meidän on siksi tehtävä kielellistä, käsitteellistä ja yhteiskunnallista työtä maailman parantamiseksi – kaiken aikaa ja kaikin keinoin. Rorty korosti kiinnostavasti sitä, kuinka syvästi politiikka ja kaunokirjallisuus voivat tässä toimia yhteistyössä. Vaikka suhtaudun kriittisesti Rortyn pyrkimykseen sivuuttaa totuuden käsite jokseenkin epäkiinnostavana ja korostaa sen sijaan yksipuolisesti vapauden käsitettä – Rortyn mukaan sillä ei ole suurtakaan merkitystä, mikä on totta, vaan vain sillä, että meillä on vapaus väittää todeksi sitä, minkä uskomme olevan totta – arvelen Rortyn radikaalissa pragmatismissa olevan myös paljon viisautta. Se auttaa meitä pohtimaan, miten oikeastaan käsitteitämme ja koko käsitteellistä maailmaamme työstämme. Meidän on Rortyn mukaan osattava suhtautua ironisesti jopa niihin ”lopullisiin sanastoihin” (”final vocabularies”), jotka määrittävät elämäämme ja ajatteluamme perustavalla tavalla. Esimerkiksi ihmisarvon käsite voi – ja sen pitäisi – kuulua tällaiseen lopulliseen sanastoon: emme ajattele voivamme perustella sitä millään perustavammalla. Mutta tästä perustavasta roolista huolimatta – tai juuri siksi – ihmisarvon itsensä perusteleminen lepää tyhjän päällä. Käsitteellä voisi olla jokin aivan eri merkitys tai ei merkitystä lainkaan. Kaikki on meistä itsestämme kiinni. Joskus tuota käsitettä tai sen historiallisia edeltäjiä on käytetty niin, että on suljettu ulos sen piiristä esimerkiksi ihonväriltään ei-valkoiset. On inhimillisen käsitteellisen – ja tietenkin konkreettisen poliittisen – työn tulosta, ettei näin enää katsota voitavan tehdä. Ihmisarvo ei tule Jumalalta (olipa Jumalaa olemassa tai ei), ei historian metafyysisestä tarkoituksenmukaisuudesta, maailman ikuisesta kosmisesta järjestyksestä eikä mistään muustakaan ihmistä suuremmasta, vaan meidän kielellisestä toiminnastamme.
Ja juuri siksi käsitteiden merkitystä ei voida vain löytää googlaamalla. Merkitystä on jatkuvasti luotava, ja sen luomiseksi meidän on jatkettava keskustelua, joskus turhautuneinakin selitettävä uudelleen ja uudelleen, mitä jokin käsite merkitsee tai mitä sen nykyajassa pitäisi merkitä. Jos Rortyn koko ajattelu pitäisi tiivistää yhteen käsitteeseen, ehdottaisin käsitettä ”keskustelun jatkaminen”. Filosofiaakin on Rortyn mukaan harjoittettava ei niinkään yrityksenä ratkaista skeptisismin ja realismin kaltaisia ikuisia ongelmia vaan ”ihmiskunnan keskusteluna”, jolle ei ole loppua.
Käsitteitä uudistaessamme luomme yhteistä kieltä ja sen myötä yhteistä maailmaa. Kielellä ei ole omistajaa, vaan sen käsitteet ja niiden viittaussuhteet ovat lähtökohtaisesti julkisia, kuten Ludwig Wittgenstein ”yksityisen kielen argumentissaan” korosti. Siksi voi olla viisaan keskustelun käymisen kannalta myös ongelmallista painottaa liikaa puhujien kontingenttien taustojen vaikutusta merkitysten muodostumiseen, vaikka toisaalta onkin otettava vakavasti kielen ilmaisujen merkitysten kytkeytyminen Wittgensteinin ”elämänmuodoksi” kutsumaan yhteisölliseen kontekstiin.
Käsitteet ja tutkimus
Käsitteemme uudistuvat jatkuvassa kriittisessä keskustelussa, jonka myötä myös maailmaa koskeva ymmärryksemme lisääntyy ja korjaantuu. Tämän prosessin ytimessä on tieteellinen tutkimus – ja yksi Rortyn näkemyksen ongelma onkin, että hän näkee tieteenkin vain yhtenä ”sanastona” muiden joukossa eikä siksi nähdäkseni tarjoa riittäviä perusteita sille, että meidän tulisi erityisen vakavasti kuunnella juuri tieteenharjoittajien pyrkimyksiä uudistaa käyttämiämme käsitteitä. Kysymys empiiristen tai teoreettisten maailmaa koskevien käsitystemme muutosten ja toisaalta käsitteellisen muutoksen suhteesta on kuitenkin hyvin monimutkainen, ja tieteenfilosofit ovat debatoineet vuosikymmeniä esimerkiksi teorioiden uudistumiseen liittyvästä teoreettisten käsitteiden merkityksen muuttumisesta (”meaning variance”). Mikä takaa, että uuden, aiempia paremman tieteellisen teorian sisältämät käsitteet ylipäänsä viittaavat niihin samoihin kohteisiin tai ilmiöihin, joita vanha, korjattu teoria koetti kuvata?
Ehkei viittaussuhteiden pysyvyyttä mikään takaakaan – joskin kysymys on kompleksinen, eikä sen varsinaiselle käsittelylle tässä ole tilaa. Nähdäkseni on luontevaa ajatella, että niin tieteellisen kuin yleisemmän yhteiskunnallisenkin keskustelun alueella maailmaa koskevien käsitystemme (eli uskomustemme ja teorioidemme) ja näiden käsitysten muotoilemisessa käyttämiemme käsitteiden muutokset voivat kulkea käsi kädessä. Joskus riittää, että saamme uutta tietoa ilmiöstä, johon jo ”vanhat” käsitteemme ovat onnistuneet viittaamaan. Joskus taas tarvitaan uusia käsitteitä kuvaamaan jotakin sellaista, mihin aiempien teorioiden tai poliittisten ajattelutapojen käsitteet eivät ole kyenneet tarttumaan. Käsitteellisen ja tiedollisen muutoksen raja jää hämäräksi: oppiessamme maailmasta uutta voimme nähdä uusia käsitteellisen muutoksen tarpeita.
Viisasta keskustelua ei edistä ajattelu, joka perustuu pysyviksi oletettuihin käsitteisiin ja käsityksiin, asenne, jota ei olla valmiita muuttamaan tutkimuksen ja keskustelun edetessä. Vastuullinen tieteenharjoittaja tai yhteiskunnallinen keskustelija kykenee tarpeen vaatiessa tarkistamaan sekä maailmaa koskevia käsityksiään (empiirisiä väitteitä tai teorioita) että näiden käsitysten muotoilemisessa tarvittavia käsitteitä. Esimerkkejä perusteellisia muutosprosesseja läpikäyneistä käsitteistä ovat vaikkapa ”rotu” ja ”sukupuoli” – kuten myös ”avioliitto” ja edellä mainittu ”feminismi”.
Käsitteiden historiallisten merkitysmuutosten vaarat piilevät siinä, että äärimmillään jopa tieteellisen tutkimuksen rationaalisuus saattaa kyseenalaistua. Jos voimme tietää jotakin tai edes mielekkäästi puhua jostakin vain Kuhnin ”paradigmaksi” kutsuman viitekehyksen sisällä, mikään ei takaa, että edes tiede olisi suojattu subjektiiviselta irrationaalisuudelta. Viisaan keskustelijan on kuitenkin käsitteellisen muutoksen keskelläkin sitouduttava totuuden tavoittelun ja vapaan, vastuullisen keskustelun edistämisen pysyviin arvoihin.
Edellä mainitun Rortyn ajattelusta on vaarassa jäädä puuttumaan sellainen kriittinen normatiivinen metataso, jolla voidaan pohtia viisaan keskustelun mahdollisuuden käsitteellisiä ja yhteiskunnallisia edellytyksiä. Rortylle kaikki on ikään kuin uusien sanastojen vapaata vyöryttämistä vanhojen päälle – toki tietoisena aiempien sanastojen historiasta. Voimme omaksua Rortylta ajatuksen keskustelun jatkamisen vaatimasta käsitteellisestä työstä ja tähän liittyvästä historian kontingenssin tajusta mutta työstää tätä ajatusta kriittisempään suuntaan. Olennaista ei ole vain vapaus esittää uusia käsitteitä ja merkityksiä tai korvata niillä vanhoja vaan myös vastuu näiden toimien perustelemisesta.
Sellainen käsitteiden käyttö on haitallista tai ainakin epäviisasta, joka ei sitoudu itsekriittiseen pyrkimykseen jatkuvasti tarkkailla käsitteiden käyttöämme ja tiedonhankintamme käytäntöjä ja motiiveja. Jos esitämme yhteiskunnallisia keskustelupuheenvuoroja vain tai edes ensisijaisesti kohentaaksemme sosiaalisen median läsnäoloamme tai kiillottaaksemme brändiämme (omaamme tai edustamamme tahon, olipa se mikä tahansa), syyllistymme nähdäkseni keskustelun ja tutkimuksen käytäntöjä vaarantavaan itsekorostukseen. Siksi esimerkiksi yliopisto-opettajan ja -tutkijan on yhä mielestäni lähtökohtaisesti aihetta suhtautua varauksin sosiaaliseen mediaan, niin hyödyllistä kuin sen käyttäminen saattaa ollakin tiedeviestinnällisestä näkökulmasta. Usein some-läsnäolon vaateet valitettavasti vain ruokkivat narsistista turhamaisuutta, joka ei edistä viisasta keskustelua. Vastuullisen keskustelun ja sen edellyttämän käsitteellisen työn puolustamisessa on yhä jaksettava kiinnittää huomiota paitsi somen myönteisiin myös sen kielteisiin vaikutuksiin; ikävä kyllä uskon jälkimmäisten ylittävän edelliset.
Empatia, yhteisöllisyys ja banaali paha
Pikaviestikulttuurimme vakavillakin alueilla, kuten laatujournalismissa, käytetään melko kritiikittömästi monia iskusanoiksi muodostuneita käsitteitä, jotka ansaitsivat perusteellisempaa ja ennen kaikkea kriittisempää ruotimista. Juuri tähän käsitteiden kritiikkiin viisas keskustelija on valpas tarttumaan. Tällaisia kliseistyneitä ja epäkriittisesti käytettyjä hokemia ovat esimerkiksi empatian ja yhteisöllisyyden käsitteet, kenties jopa viisauden käsite itsekin. Vaikka empatian tutkijat ovat tietoisia siitä laajasta kritiikistä, jota on esitetty empatiaa kohtaan – meillä on esimerkiksi taipumus suhtautua empaattisemmin lähipiiriimme kuin kaukaisempiin ihmisiin, millä voi olla negatiivista vaikutusta epäoikeudenmukaisuuksien korjaamiseen – julkisuudessa puhutaan usein ”empatian taidoista” ikään kuin ne olisivat yksiselitteisen myönteinen asia. Tällöin unohdetaan empatia-asenteittemme alttius häikäilemättömälle manipuloinnille.
Empatiaakin ongelmallisempi käsite lienee intuitio, jonka hokemisella ei ole paljonkaan tieteellistä pohjaa (ja johon vetoamisen mestari lienee Donald Trump, joka usein vain väittää ”tietävänsä”, miten asiat ovat). On aivan vastuutonta kehottaa esimerkiksi yritysjohtajia tai poliittisia päättäjiä luottamaan intuitioonsa huolellisen perehtymisen, relevanttien tahojen kanssa käytävän keskustelun ja viileän harkinnan sijaan. Viisasta intuitiota ei ole.
Edelleen: vaikka koronakriisin aiheuttaman eristäytymisen yhteydessä on aiheellisesti nostettu esiin ihmisten tarve yhteisöllisyyteen, ei sovi unohtaa sitä, että on myös elämäämme kielteisesti vaikuttavia yhteisöllisyyden vaateita. Rikollisjoukollakin on yhteisöllisyytensä, ja joskus huonoa työilmapiiriä ruokkiva, muita itse määrittämäänsä ”yhteisöllisyyteen” painostava klikki voi turmella koko yhteisön työkykyä kaventaessaan toiminnastaan itse vastuuta kantamaan pyrkivien vapaiden yksilöiden mahdollisuuksia määritellä työnsä luonnetta. Oikeanlaisen yhteisöllisyyden edistäminen edellyttää kriittistä keskustelua siitä, millaiseksi yksilön ja yhteisön suhde tulisi ymmärtää ja miten sitä tulisi – näitä ja muita käsitteitä käyttäen – rakentaa.
Aivan kuten poliittinen kulttuurimme on yhä polarisoituneempaa, näyttää siltä, että ymmärryksemme yksilön ja yhteisön suhteesta heilahtelee yhtäältä naiivin minäkeskeisen itseapu- ja hyvinvointidiskurssin sekä toisaalta yhteisöllisyyttä, tiimityötä ja ”jakamista” pakonomaisesti hokevan diskurssin välillä. Ihmisten välisiä sosiaalisia suhteita ei pitäisi redusoida ”hyvinvointietuihin”, jotka minä niistä itselleni saan, mutta toisaalta yksilön ainutkertaista vastuuta omasta elämästään ei tule vähätellä perusteettomilla kuvitelmilla siitä, että kaikenlaiset mielentilat, asenteet ja tunteet olisivat yhteisöllisesti jaettavissa. On järkevää etsiä kriittistä keskitietä naiivin individualismin ja liioitellun yhteisöllisyyden välimaastosta, ja tässä(kin) tarvitaan jatkuvaa käsitteellistä työtä. Pelkkä myönteisiltä kuulostavien sanojen, kuten ”empatia”, ”yhteisöllisyys” ja ”intuitio”, kritiikitön toistaminen ei tällaista työtä edistä.
Jotta tällaisista käsitteistä pystytään kunnolla edes keskustelemaan, tarjolla on oltava sellaista keskustelun aikaa ja tilaa, joka mahdollistaa käsitteellisen työn ja oikeanlaisen kriittisen etäisyyden käyttämiimme sanastoihin. On traagista (vaikka tätäkin käsitettä tulee käyttää hyvin varoen), että olemme niin yhteiskunnallisina keskustelijoina kuin tieteenharjoittajinakin väistämättä eräänlaisilla tiedon ja käsitteiden markkinoilla. Potentiaalisesti kriittisen keskustelun mahdollisuuden fragmentoituminen voi muuttaa inhimillistä maailmaamme pitkällä aikavälillä arvaamattomin tavoin, ja siksi sen vaarat voivat olla ennakoimattoman monimuotoisia.
Hannah Arendt uudisti tunnetusti moraaliajattelun käsitteistöä puhuessaan natsirikollisen Adolf Eichmannin tapausta käsitellessään ”banaalista pahuudesta”. Saatamme syyllistyä uskomattomaan pahuuteen ilman, että meillä on varsinaisesti pahantahtoisia motiiveja – pelkistä ”normaaleista” ja arkipäiväisistä motiiveista, kuten uralla etenemisen tai vaikkapa yhteisöllisyyden edistämisen pyrkimyksistä. Huoleni on, että saatamme ajautua eräänlaiseen banaaliin pahuuteen paitsi silloin, kun annamme ympäröivän maailman julmuuksien ja epäoikeudenmukaisuuksien vain soljua uutisvirrassa ohitsemme ilman, että niistä varsinaisesti välitämme, myös silloin, kun sinänsä arvokasta aktiivista toiminnallisuutta tavoitellen jätämme tekemättä – tai kehotamme muita olemaan tekemättä – sitä tuiki tarpeellista mutta hidasta kriittistä käsitteellistä työtä, johon on vaivalloisesti ryhdyttävä silloinkin, kun ymmärryksemme maailmasta vaikuttaisi jo valmiilta tai kun hyvän ja pahan välinen moraalinen ero näyttäisi meistä itsestämme aivan selvältä.
Kuvitelma hyvän ja pahan mustavalkoisesta erotettavuudesta aina ja kaikkialla lienee itsessään banaalin pahan ilmentymä. Olemme monesti varsin hyvin perustein vakuuttuneita jonkun toisen pahoista pyrkimyksistä, ja tällaista vaikutelmaa onkin vaikeaa välttää nykymaailmassa, jossa monet itsekkäät oman edun tavoittelijat ovat valta-asemissa aiheuttaen sekä omille kansalaisilleen että lukuisille muille monenlaista kärsimystä – kuten vaikkapa koronaviruskriisin hoitamisesta niin Trumpin kauden Yhdysvalloissa, Brasiliassa kuin muuallakin on voitu havaita. Vaikkemme itse syyllistyisi vihapuheeseen, siitä meistä kenenkään ei nähdäkseni pitäisi ylemmyydentuntoisesti olla vakuuttuneita, että onnistumme aina valitsemaan hyvän puolen tai etteivät käsitteemme saattaisi kaivata esimerkiksi feminististä ja antirasistista uudistamista.
Rasismin käsite itsekin kaipaa jatkuvaa kriittistä koettelua. Olen toisaalla ehdottanut, ettei rasismia pitäisi ajatella pelkkänä tosiasiakäsityksenä, joka periaatteessa voisi olla tosi mutta joka sattuu olemaan epätosi, vaan rasismin torjumiseen sitoutuminen tulisi nähdä käytännöllisenä – eettisenä – lähtökohtaedellytyksenä keskustelulle ylipäänsä, myös rasismia ja antirasismia koskevalle keskustelulle. Viisas ei pidä rasismia edes mahdollisesti totena. Olipa tuo asia niin tai näin, kysymys kutsuu käsitteelliseen työhön – myös filosofiseen pohdintaan eettisten sitoumusten ja maailmaa näennäisen neutraalisti kuvaamaan pyrkivien faktuaalisten käsitteiden ja käsitysten suhteesta. Käsitteelliset valintamme eivät koskaan ole eettisesti neutraaleja, koska juuri käsitteitä käyttäen ja kehittäen luomme inhimillistä maailmaa ja sen instituutioita.
Juuri tämän käsitteellistämisen eettisen ulottuvuuden ymmärtämiseksi tarvitaan viisautta, joka suojelee meitä hybrikseltä. Ongelmana on, että jatkuvaan oman itsen näkyville tuomiseen kannustava kulttuurimme pikemminkin rohkaisee äänekkääseen, jopa ”röyhkeään” esiin astumiseen pikemmin kuin hiljaiseen, vetäytyvään vastuun kantamiseen. Tämä voidaan nähdä meidän aikamme banaalina pahana.
Lopuksi: käsitteet ja toiminta
Olen edellä esittänyt filosofisluonteisia hajahuomioita siitä, millaisia uhkia voi sisältyä käsitteellisen työn edellytysten rapautumiseen. Nämä pohdinnat liittyvät kriittisen käsitteellistämisen ja sen uudistamisen mahdollisuuksiin kaikkialla yhteiskunnassa – niin politiikassa, tieteessä kuin yleisessä yhteiskunnallisessa keskustelussakin.
Puheenvuoroni tarkoituksena on ollut ennen kaikkea puolustaa kriittisen keskustelun ennakkoehtoja pystyssä pitävän ja uudistavan käsitteellisen työn merkitystä. Tämän puolustuksen kanssa yhteensopivaa on kuitenkin todeta, että elämme pitkälle kehittyneen työnjaon yhteiskunnassa – suureksi onneksemme. Vaikka meidän kaikkien tulee edistää ihmisoikeuksien ja tasa-arvon toteutumista maailmassa, meistä jokaisen ei liene tarpeen yhtä taajaan osallistua mielenosoituksiin tai ryhtyä organisoimaan niitä. Jokaisen ei myöskään tarvitse käydä käsitteiden kimppuun samanlaisella filosofisella tai tieteellisellä tarkkuudella.
On kuitenkin kaikille eduksi, niin maailmassa toimijoille kuin maailman käsitteellistäjillekin, että yhteiskunnassa on hyvin organisoituja kriittisen keskustelun ylläpitämisen instituutioita. Niistä keskeisimpiin lukeutuvat poliittisista vallanpitäjistä riippumaton media sekä tutkimus- ja koulutusjärjestelmä kaikilla tasoillaan. Sekä toimijoiden että käsitteellistäjien on voitava luottaa siihen, että yhteiskunnassa on aidosti sitouduttu edistämään kriittistä keskustelua ja tarkastelemaan sen käymisen ennakkoehtoja.
Lopulta toiminnan ja käsitteellistämisen välinen ero itse on kuitenkin otettava käsitteellisen kritiikin kohteeksi. Kaikki käsitteellistäminen on toimintaa, eikä mikään inhimillinen toiminta onnistu käsitteittä. Näillä kohdin kriittisen keskustelun filosofisten ennakkoehtojen kartoittajan on luontevaa viitata esimerkiksi Wittgensteinin tunnettuun ajatukseen sanojen merkityksestä niiden käyttönä (”meaning is use”) ja (edellä mainitun Rortynkin edustamaan) pragmatismin perinteeseen sisältyvään ajatukseen käsitteiden merkitysten erottamattomasta kietoutumisesta niiden kohteiden mahdollisiin kokemuksellisiin vaikutuksiin toiminnassamme. Näiden käsitteellistämisen filosofisten käsitteellistysten lienee kuitenkin parempi jäädä muilla keskustelufoorumeilla käsiteltäviksi.
Kiitän kaikkia webinaarin yhteydessä puheenvuoroani kommentoineita sekä erityisesti Petteri Limnelliä webinaarikutsusta ja Markus Neuvosta kutsusta laatia tämä puheenvuoro Katsaukseen.
Viitteet
1. Ks. Richard Rorty, Contingency, Irony and Solidarity (Cambridge: Cambridge University Press, 1989). Rortyn kiistanalaista tulkintaa George Orwellin dystopiaromaanista Vuonna 1984 (1949) ja erityisesti sen totuutta ja kärsimystä koskevista ajatuksista olen aiemmin käsitellyt eri yhteyksissä; Orwellin romaanin ulottuvuuksia tarkastelee perusteellisesti Sari Kivistö teoksessaan Jobista Orwelliin: Kärsimys kirjallisuudessa (Helsinki: Avain, 2020).
2. Tähän tapaan näyttää tätä käsitettä käyttävän myös Veikko Launis kirjassaan Ihmisarvo (Tampere: Vastapaino, 2018).
3. Tätä tieteellisen rationaalisuuden kannalta perustavaa kysymystä tarkasteli esimerkiksi Thomas S. Kuhn klassikkoteoksessaan The Structure of Scientific Revolutions (Chicago: University of Chicago Press, 1962, 2. painos 1970).
4. Hannah Arendt, Eichmann in Jerusalem: A Report on the Banality of Evil (London: Penguin, 1994; alkuteos 1963).
5. Ks. esim. Sami Pihlström, Ota elämä vakavasti: Negatiivisen ajattelijan opas (Helsinki: ntamo, 2018).
6. Olen aiemmin käsitellyt analogisia kysymyksiä akateemisen maailman tilaa ja tulevaisuutta koskevien huolien yhteydessä teoksessa Sari Kivistö & Sami Pihlström, Sivistyksen puolustus: Miksi akateemista elämää tarvitaan? (Helsinki: Gaudeamus, 2018).
