VTT Sanna Tirkkonen käsittelee tekstissään mielenterveyttä filosofisesta näkökulmasta. Hän on filosofian tutkijatohtori Helsingin ja Jyväskylän yliopistoissa sekä vieraileva tutkija Heidelbergin yliopistosairaalassa Saksassa. Hänen tekstejään on palkittu Vuoden Tiedekynä -palkinnolla sekä Edvard Richter -kirjallisuuspalkinnolla.
Tämä kirjoitus esittelee filosofisen psykiatrian perinnettä Karl Jaspersin ajatusten pohjalta. Jaspers oli alan uranuurtaja, joka ajatteli jo vuosisata sitten, että psyykkistä sairastumista tulisi pyrkiä ymmärtämään sille annettujen merkitysten ja elämäntilanteen kokonaisuuden valossa. Jaspersin ajattelun lähtökohdat näkyvät tänäänkin esimerkiksi haavoittuvuudesta käytävässä keskustelussa. Haavoittuvuuteen viitataan useissa ihmis- ja yhteiskuntatieteissä, mutta usein käsite jää epämääräiseksi. Filosofisessa psykiatrian perinteessä sillä on omat eettiset ja kokemukselliset merkityksensä.
Filosofian tehtävästä, haitallisuudesta ja tarpeellisuudesta
Hulluus, sielunsairaus, hermosairaus, mielisairaus, tunnereaktio, mielenterveyshäiriö.
Näiden ja lukemattomien muiden termien avulla on läpi historian jäsennetty ilmiöitä, jotka nykyisin liitetään psyykkiseen sairastumiseen tai mielenterveyden kanssa kamppailemiseen. Jokainen termeistä pitää sisällään oletuksia siitä, mistä ilmiöissä on pohjimmiltaan kyse: mielestä, sielusta, hermoista, vieraantumisesta, häiriön oireista, olemassaolon kriisistä, suhteista toisiin, ehkä reagoimisesta vaikeaan tilanteeseen.
Yksi filosofian tehtävistä on tutkia näitä sitoumuksia ja käsitteitä, käsitteiden välisiä suhteita sekä niiden sisäänkirjoitettuja oletuksia. Käsitteet oletuksineen suhteutuvat toisiin käsitteisiin, ja yhdessä ne luovat maailmoja. Käsitteellisen maailman sisällä oletukset ovat usein liian lähellä nähdäksemme, mitä olemme alkaneet pitää itsestään selvänä.
Joskus kuulee, ettei filosofia sovi mielenterveysongelmien kanssa kamppaileville – että filosofia vain hämmentää ja sekoittaa jo muutenkin vaikeassa tilanteessa olevia silloin, kun kaivattaisiin ymmärrystä ja selkeyttä. Kun tarvitaan kokemusta kuulluksi tulemisesta ja ottamisesta vakavasti, harvoin kaivataankaan ketään toteamaan, että diagnoosi alakategorioineen ja rajanvetoineen on syntynyt tämän ja tuon komitean kompromissien ja päätösten pohjalta tiettynä vuonna, tietyssä paikassa. Että oireita listataan, koska oirehdinnan tarkkoja syitä ei ole useinkaan mahdollista osoittaa, eikä tiedeyhteisössä ole yksimielisyyttä, mistä tulisi edes aloittaa.
Diagnoosilukutaidon kannalta tällaiset huomiot ovat pitkällä aikavälillä tärkeitä, mutta akuutisti apua tarvitsevasta kriittiset huomautukset kuulostavat todennäköisesti epäempaattisilta ja vähätteleviltä. Selkeä kategoria tunnistettavine ja samastuttavine alakohtineen tuo monille helpotuksentunteen: ongelmat ovat saaneet nimen ja tulleet tunnistetuiksi todellisiksi ilmiöiksi, joihin voi saada apua. Psykiatrinen sanasto on uinut iltapäivälehtiin, itseapukirjoihin ja sosiaalisiin medioihin, eikä apua hakeva välttämättä kuule psykiatrisia termejä ensimmäistä kertaa. Silti kokemus omasta tilanteesta, itsestä tai läheisestä alkaa jäsentyä uudella tavalla.
Joillekin avun piiriin pääseminen riittää, ja elämä jatkuu uuden ymmärryksen kanssa.
Toisille taas on jo noussut lukuisia lisäkysymyksiä, kenties entistäkin haastavampia. Elämän kriiseissä, menetyksissä tai totutun maailmankuvan murtuessa olemassaoloa koskevat eksistentiaaliset kysymykset nousevat voimalla esiin. Näihin voivat kuulua esimerkiksi merkityksellisyyden ja merkityksettömyyden, muuttuneen maailmasuhteen, tunteiden ja niiden tuntumisen, itseyden, vierauden ja toiseuden teemat – aihepiirit, jotka kuuluvat humanistisen psykiatrian perinteen ytimeen. Tällöin oirelistausten tarjoamat sanastot näyttävät auttamattoman köyhiltä ja kaikkea muuta kuin ymmärrystä lisääviltä.
Psykiatrian filosofia on monitieteinen tutkimusala, jolla toimii filosofeja sekä filosofisesti suuntautuneita psykologeja ja psykiatreja, kognitiotieteilijöitä ja psykoterapeutteja. Psykiatrian filosofia sisältää useita eri filosofian suuntauksia ja ajatustraditioita, mutta yhteisiä ilmiöitä tutkiessa fenomenologian, mielenfilosofian, tieteenfilosofian, tietoteorian, etiikan, kriittisen teorian ja tunteidenfilosofian rajat usein ylittyvät.
Filosofialla ei ole vain yhtä tehtävää. Akateemisen filosofian rooli on ensinnäkin tieteellinen: tehtävänä on analysoida jo olemassa olevia selitysmalleja sekä kehittää uusia lähestymistapoja ilmiöiden jäsentämiseksi ja niiden moninaisuuden tavoittamiseksi. Tämän lisäksi mannereurooppalaisessa perinteessä psykiatrian filosofialla on läpi sen historian ollut myös käytännöllinen tavoite: ymmärtää ja käsitteellistää hoitoon hakeutuneiden kokemuksia paremmin sekä tuoda kokemusten hienosyinen sanoittaminen osaksi psykiatrista tietoa. Filosofian tehtävä on usein myös yhteiskuntakriittinen: näkökulmien ei ole tarkoitus jäädä tiedeyhteisön sisälle, vaan ne voivat haastaa yleisesti omaksuttuja tapoja ajatella. Filosofian historiassa on myös oma sivunsa heille, jotka ovat etsineet filosofiasta lohtua, mielenrauhaa sekä omien arvojen, merkitysten ja ajatusten jäsentämistä. Tällöin filosofian rooli voi olla terapeuttinen. Eksistentiaalisten kysymysten sivuuttaminen tuskin auttaakaan pohdintojen kanssa kamppailevia. Pahimmassa tapauksessa apua pyytävä ei tule ymmärretyksi, ja etsintä tulee nähdyksi ainoastaan patologisoivien linssien läpi.
Suomessa eurooppalaista humanistisen psykiatrian perinnettä tunnetaan hyvin vähän, joten on hyvä aloittaa perusteista. Tässä tekstissä keskityn erityisesti Karl Jaspersin ajatuksiin sekä haavoittuvuuden käsitteisiin. Haavoittuvuuteen viitataan useissa ihmis- ja yhteiskuntatieteissä, mutta usein käsite jää epämääräiseksi. Filosofisessa psykiatrian perinteessä käsitteen avulla on hahmotettu sekä eettisiä näkökantoja että psyykkisen pahoinvoinnin kokemuksellisia ulottuvuuksia sen sijaan, että tyydyttäisiin esimerkiksi luokittelemaan ja listaamaan oireita.
Karl Jaspers: eksistentialismi ja fenomenologinen psykopatologia
Yli sata vuotta sitten, 110 tarkalleen, Karl Jaspers (1883–1969) loi pohjan filosofiasta ammentavalle psykopatologian perinteelle teoksellaan Yleinen psykopatologia (Allgemeine Psychopathologie 1913). Jaspers oli filosofisesti orientoitunut psykiatri, joka etsi rikkaampaa tapaa ymmärtää potilaiden kokemusmaailmoja. Hän toimi Saksassa Heidelbergin psykiatrisella klinikalla, jossa on edelleen filosofiseen psykiatriaan erikoistunut tutkimusyksikkö. Heidelbergin yliopistosairaalan tutkimusympäristöä on kuvattu tuohon aikaan hyvin eläväiseksi, kannustavaksi ja avoimeksi uusille tavoille saavuttaa psykiatrista tietoa. Jaspers on kertonut kirjansa syntyneen pitkällisistä pohdinnoista ja keskusteluista työyhteisönsä kollegoiden kanssa. 1 Hän piti filosofiaa tärkeänä psykiatrialle, koska sen piirissä ymmärrettiin, että näkökulmia on väistämättä monia, ja että kunkin tieteen lähtökohdat, rajaukset, käsitteet ja oletukset vaikuttavat aina olennaisesti tutkimusten lopputuloksiin. Toisin sanoen ne määrittävät, minkälaisina ilmiöinä tutkimuskohteet on ylipäätään mahdollista havaita.
Jaspersin Psykopatologia ilmestyi samana vuonna kuin fenomenologian nykytradition perustajan Edmund Husserlin (1859–1938) Ideen-teos. Husserl peräänkuulutti filosofiassaan paluuta ”asioihin itseensä”, ilmiöiden tutkimista ilman tieteellisiä selitysmalleja ja ennakko-oletuksia. Jaspers mainitsee Husserlin vain myöhemmän painoksen kahdessa alaviitteessä, mutta tällöin hän antaa tunnustusta fenomenologisen menetelmän perinpohjaisuudesta psykologisten ilmiöiden tutkimisessa. Fenomenologisen psykopatologian tarkoituksena ei tänäänkään ole vain raportoida kokemuskertomuksia vaan analysoida ilmiöitä kokemuksen perusrakenteiden – esimerkiksi itseyden, suhteisuuden, ruumiillisuuden, affektiivisuuden, ymmärryksen, ajallisuuden ja tilan kokemisen – suhteen.2
Jaspersin oman ajattelun tärkeämmät vaikutteet tulivat varhaisilta eksistentialisteilta, olemassaolon kysymyksiä käsitteellisesti analysoivilta filosofeilta. Søren Kierkegaard ja Friedrich Nietzsche olivat hänelle tärkeitä kirjallisia keskustelukumppaneita. Nykyisin Jaspersia itseäänkin pidetään turhaan hieman varjoon jääneenä varhaisena eksistentialistina, joka vaikutti merkittävästi alan myöhempään kehitykseen.3
Jaspersin ajattelulle on ominaista, että hän täydensi ja muokkasi Psykopatologia-teostaan kahdeksan uusintapainoksen verran, ja teos paisui lähes tuhat sivuiseksi järkäleeksi. Vaikka Jaspers suhtautui vakavasti alansa tieteellisiin tuloksiin ja päivitti teostaan uusimpien empiiristen tutkimustulosten perusteella, hänen kiinnostuksensa filosofiaan syveni syvenemistään: lopulta psykiatria sai jäädä, ja hänestä tuli Heidelbergin yliopiston filosofian professori ja erittäin aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija.
Selittäminen ja ymmärtäminen
Jaspersin tuotanto on valtavan laaja, mutta yksi hänen ansioistaan on selittämisen ja ymmärtämisen välisen erottelun tuominen psykiatriaan. Jaottelua olivat käyttäneet jo esimerkiksi Wilhelm Dilthey ja Max Weber, mutta Jaspers sovelsi ja kehitti sitä uudessa kontekstissa.4 Selittämisellä hän tarkoitti tieteellisiin kokeisiin ja havainnointiin perustuvaa tutkimusta, joka tavoitteli säännönmukaisuuksien ja kausaalisten suhteiden osoittamista.5 Psykiatriassa oli kuitenkin erittäin harvinaista, että säännönmukaisuuksista voisi johtaa yleisiä lakeja. Vaikka läpimurtoja oli saavutettu esimerkiksi epilepsian, Alzheimerin taudin tai syfiliksen syiden selvittämisessä, oli selvää, että tieteellisestä näkökulmasta katsottuna alan tutkimukset tarjosivat suurelta osin epävarmaa tietoa. Jaspers ei silti suinkaan ajatellut, että psykiatriassa tulisi luopua ilmiöiden syitä selittävästä tutkimuksesta, päinvastoin: psykopatologiassa tuli käyttää moninaisia menetelmiä, sekä objektiivisia että subjektiivisia.
Jaspers näki, ettei tieteellinen selittäminen ollut alkuunkaan riittävä lähestymistapa kliinisen työn ja potilaiden auttamisen kannalta. Tunnereaktioita tai ajatuskulkujen kytköksiä ei voi selittää samalla tavoin kuin esimerkiksi syfiliksen ja hermostollisten oireiden välistä suhdetta, mutta niitä on kuitenkin mahdollista ymmärtää. On täysin ymmärrettävää, että petetty kokee epäluuloisuutta tai hyökkäyksen kohteeksi joutunut vihaa, ja että tunteet kehittyvät ja muuttavat muotoaan. Psykiatrille ei kuitenkaan riitä vain sen toteaminen, että esimerkiksi mielialan, toiveiden ja ajatusten välillä on jonkinlainen yhteys, vaan yhteyksien merkityksiä on pyrittävä ymmärtämään henkilön itsensä kannalta.6 Ymmärryksen avulla voi myös yrittää tavoittaa, miten henkilö näkee itsensä, ja minkälainen rooli itsesuhteen muodostumisella on hänen kehityksessään.
Jaspers korosti, että psyykkistä sairastumista voidaan ymmärtää vain henkilön koko historiaa vasten. Merkityksellisten yhteyksien muodostumiseen vaikuttavat niin moninaiset tekijät – lukemattomat tapahtumat, ihmissuhteet, kulttuurinen ympäristö ja yhteiskunnallinen tilanne – ettei niitä siksikään voi tavoittaa kausaalisen selittämisen avulla. Jaspers kehittikin biografista, elämäkerrallista menetelmää, jonka tarkoituksena oli huomioida apua hakevan kokemukset koko elämänkaaren valossa. Tässä hän korosti psykiatrin vuorovaikutustaitojen ja ystävällisen kontaktin tärkeyttä: elämänhistorioita kartoittaessa ketään ei tulisi kohdella vain tapauskertomuksena vaan ainutlaatuisena ja korvaamattomana ”ihmisyyden ilmentymänä”.7 Psykiatrian väkivaltaista historiaa vasten tällaiset potilaita kunnioittavat näkemykset kuulostavat hyvin radikaaleilta.
Jaspersin vaikutus näkyy edelleen fenomenologisessa psykiatrian filosofiassa. Jaspersin jälkeen esimerkiksi Wolfgang Blankenburg (1928–2002) kehitti eteenpäin ajatusta sairastumisen merkityksellisestä kontekstista ja käsitteli entistäkin määrätietoisemmin suhteita ihmisten välillä. Ajatuksena oli, että mielenterveyden murtumiset näkyvät ja tuntuvat olennaisella tavalla ihmissuhteissa, toisinaan myös jaettujen oletusten ja yhteisesti itsestään selvänä pidetyn (common sense) kyseenalaistumisena.8 Alan tutkijat ovat tänäänkin kiinnostuneita siitä, miten sairastuminen muovaa suhdetta sekä ympäröivään maailmaan että toisiin ihmisiin, ja minkälaisia merkityksiä potilaat antavat omalle tilanteelleen, tunteilleen, tuntemuksilleen ja maailmasuhteen muutoksille. Fenomenologinen tutkimus pyrkii ymmärtämään sellaisiakin kokemuksia, jotka saattavat ensin näyttää käsittämättömiltä.
Jaspersin ajattelun lähtökohdat näkyvät myös haavoittuvuudesta käytävässä keskustelussa. Psykopatologia-teoksessa hän ei käytä haavoittuvuuden käsitettä kuin harvoin, mutta nykyfilosofit ovat jatkaneet aiheen käsittelyä Jaspersin myöhempien teosten pohjalta.
Haavoittuvuuden käsitteet
Viime vuosikymmenen aikana useat tutkijat ja tutkimusryhmät ovat olleet kiinnostuneita haavoittuvuuden käsitteistä ja niiden käyttötavoista. Tutkijoita yhdistää huomiot käsitteiden oletusten erilaisuudesta sekä määrittelyn epämääräisyydestä. Ajatukset käsitteen käyttökelpoisuudesta tai -kelvottomuudesta riippuvat siitä, mitä haavoittuvuudella ylipäätään tarkoitetaan ja minkälaiseen käsitteelliseen maailmaan termi sijoitetaan. Thiago Cunha ja Volnei Garrafa ovat jaotelleet terveydenhoidon etiikassa käytetyt haavoittuvuuden käsitteet angloamerikkalaiseen, poliittiseen ja humanistiseen (tai eurooppalaiseen) traditioon.9 Fenomenologisen psykiatrianfilosofian sekä Jaspersilta vaikutteita ottaneen ajattelun voi sijoittaa näistä jälkimmäiseen, mutta rajanvedot eivät ole veitsellä leikattuja.
Angloamerikkalaisissa ihmis- ja yhteiskuntatieteissä viitataan usein ”haavoittuviin ryhmiin”, siinä missä ennen olisi puhuttu marginalisoitumisesta tai syrjäytymisestä, erilaisten sosiaalisten ongelmien ja riskien kanssa kamppailevista ihmisistä.10 Puhetapa on siirtynyt myös esimerkiksi sosiaalityön arkeen, jossa haavoittuvuuskäsitettä käyttämällä yritetään puhua korrektimmin yhteiskunnan laitamille sysätyistä ihmisryhmistä. Keskustelu haavoittuvista ryhmistä nivoutuu usein kysymyksiin vapauksista ja vastuista, vaikkapa sen pohtimiseen, miten sosiaali- ja terveyspalveluiden piirissä olevat ihmisryhmät voisivat säilyttää päätäntävallan heitä itseään koskevissa asioissa. Haavoittuvuuskeskustelun poliittinen traditio on taas korostanut, ettei haavoittuvuutta tulisi ymmärtää ihmisryhmien tai niiden jäsenten ominaisuutena tai välttämättömänä olemassaolon tilana – pikemminkin tulisi puhua sosiaalisesta haavoittamisesta, ulossulkemisesta, huonosta kohtelusta ja syrjäyttävistä poliittisista päätöksistä.
Eurooppalaisessa tai humanistisessa traditiossa haavoittuvuudella ei sen sijaan tarkoiteta heikossa asemassa olevia ryhmiä, vaan käsite koskee aivan kaikkia kokevia, suhteisia ja ruumiillisia olentoja, joilla on mahdollisuus tulla kaltoinkohdelluksi, loukkaantua tai kuolla. Ensisilmäyksellä voisi ajatella, että tällainen haavoittuvuuden käsite häivyttäisi ihmisten väliset erot – onhan selvää, että jotkut ovat toisia heikommassa asemassa – mutta pikemminkin käsite tekee mahdolliseksi yksilöllisten erojen huomioimisen niputtamatta ihmisiä ryhmiin. Kuka tahansa voi kohdata vaikean kriisin, joutua sairaalahoitoon tai tarvita muuta tukea. Lääketieteen etiikan professori Joachim Boldt onkin huomauttanut, että terveydenhuollon yhteydessä on syytä tunnistaa, minkälaisille erilaisille haavoittuvuuksille apua tarvitsevat altistuvat.
Haavoittuvuuden käsitteellä on siis eettinen merkitys: se muistuttaa, ettei ihmisellä itsellään ole täyttä valtaa siihen, miten häntä hoidon yhteydessä kohdellaan.11 Boldt on määritellyt haavoittuvuuden “fyysisen, emotionaalisen ja tiedollisen tasapainon tilaksi, joka on vaarassa häiriintyä, kyseenalaistua tai tuhoutua ulkopuolisten vaikutusten seurauksena”.12 Terveydenhuollon moninaisissa tilanteissa määritelmä voi itse asiassa koskea sekä hoitoon hakeutuvia että alan ammattilaisia. Haavoittuvuuden fyysisyys tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ruumiillisina olentoina olemme alttiita niin toisten ihmisten teoille kuin ympäröivän todellisuuden tapahtumille, vahingoille, onnettomuuksille tai vaikkapa luonnonkatastrofeille. Emotionaalinen haavoittuvuus viittaa puolestaan kaikkiin niihin tunteisiin, joita alttiuden kokeminen herättää. Haavoittuvuuden tiedollinen ulottuvuus taas liittyy sairautta ja omaa diagnoosia koskevan tiedon prosessointiin – kaikkiin niihin ajatuksiin, joita uudessa tilanteessa ja uuden informaation valossa joutuu käymään läpi.
Eksistentiaalinen ja hermeneuttinen haavoittuvuus psykiatrian filosofiassa
Humanistisessa perinteessä Karl Jaspersin ajattelua on sovellettu erityisesti eksistentiaalisen haavoittuvuuden pohtimiseen. Filosofian ja psykiatrian professori Thomas Fuchs on käyttänyt käsitettä nimenomaan psykiatrian kontekstissa: sen tarkoituksena on auttaa tunnistamaan olemassaolon rajallisuutta ja merkityksellisyyttä koskevia eksistentiaalisia kysymyksiä, sekä niistä juontuvaa epävarmuutta ja hämmennystä.
Keskeisiä Jaspersilta peräisin olevia käsitteitä tässä yhteydessä ovat tuttuus (Gehäuse), perustilanne (Grundsituation) ja rajatilanne (Grenzsituation).13 Tuttuuden tai elämismaailman ”asuttamisen” käsite viittaa niihin arkisen elämän perusoletuksiin – myös ympäröivän kulttuurin asenteisiin, tapoihin ja ajatusmalleihin – jotka tukevat jokapäiväisyyden kokemuksellista pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Tuttuus suojaa siltä, ettei arkisen elämän peruspilareita tarvitse jatkuvasti kyseenalaistaa. Jaspersin termistössä tietoisuutta elämän rajallisuudesta kuvaa puolestaan perustilanteen käsite: jossain elämänvaiheessa suurelle osaa ihmisistä valkenee, että elämä päättyy joskus, onnettomuuksia voi tapahtua ja voimme kohdata kärsimystä. ”Rajatilanne” sen sijaan viittaa tuttuuden yhtäkkiseen murtumiseen ja kokemuksellisten peruspilareiden järkkymiseen. Rajatilanteet ovat sietämättömiä elämäntilanteita, joissa kyseenalaistamaton kyseenalaistuu, ”kuin matto vedettäisiin jalkojen alta”.14 Rajatilanteissa elämänkulun oletettu jatkuvuus järkkyy, ja se täytyy kursia uudelleen kasaan.
Tässä yhteydessä eksistentiaalinen haavoittuvuus viittaa erityiseen, yleistyneeseen herkkyyteen kokea arkitilanteet rajatilanteina. Eksistentiaalinen haavoittuvuus on laajempi käsite kuin esimerkiksi traumatisoituminen ja siihen liittyvä herkkyys, jolle on psykologian alalla omat selitysmallinsa ja sanastonsa. Fuchs sen sijaan esittää, että erilaisissa mielenterveyden murtumisissa on omanlaisensa eksistentiaaliset herkkyydet. Rajatilanteissa olemisen perusehtojen – esimerkiksi kehollisuuden, affektiivisuuden tai ajallisuuden – kohtaaminen tuntuu itsessään sietämättömältä. Se, että ylipäätään olen ruumiillinen ja tunteva olento, joka yleensä olettaa elämän jatkuvan tietyin tavoin. Fuchs korostaakin, että eksistentiaalisen haavoittuvuuden kanssa eläminen on hyvin työlästä.
Giovanni Stanghellini ja René Rosfort (2013) ovat puolestaan operoineet hieman toisenlaisen, hermeneuttisen haavoittuvuuden käsitteen kanssa. Hermeneuttisen filosofian perusajatusta kuvaa iskulause “oleminen on tulkitsemista”.15 Tämä pitää sisällään, ettei opittuja tieteellisiä selitysmalleja voi täysin sulkea kokemuksen ulkopuolelle, vaan tulkitsemme tuntemuksia ja omaa tilannettamme aina jonkinlaisen käsitteellisen maailman valossa. Hermeneuttisen haavoittuvuuskäsityksen ytimessä onkin ajatus, että itsessä on aina jotain ”toista” ja tavoittamatonta, joka ei ole täysin itsestä lähtöisin. Niin tunteiden, kehollisten tuntemusten kuin tiedonkin prosessointi on siis eräänlaista itseyden ja itsessä olevan toiseuden välistä dialogia. Koetun toiseuden prosessoiminen kuuluu inhimilliseen elämään, mutta se myös nostaa päätään kriiseissä ja asettaa alttiiksi hämmennykselle. Prosessointiin kuuluu aina tulkintaa ja arviointia siitä, mitä tunteet, tunnut ja selitysmallit omalta kannalta merkitsevät.16 Toiseuden tunne voi siis liittyä sekä biologisten toimintojen tuntuun omassa kehossa että omaksuttuihin normeihin ja käsitteellisten maailmojen oletuksiin.
Tämän kaltainen käsitys haavoittuvuudesta sopii hyvin yhteen psykiatrian filosofiassa viime vuosina puhututtaneen ilmiön, hermeneuttisen epäoikeudenmukaisuuden kanssa.17 Hermeneuttinen epäoikeudenmukaisuus liittyy olennaisesti mahdollisuuksiin tulkita omaa tilannetta ja kokemuksia.18 Yksi sen ilmentymistä on, ettei kokemukselle löydy minkäänlaisia yhteisesti jaettuja sanoja, jolloin on hyvin vaikea tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Hermeneuttisella epäoikeudenmukaisuudella voidaan kuitenkin myös tarkoittaa, että apua hakevan on omaksuttava hoitoprosessien tarjoamat sanat, kategoriat ja selitysmallit kuvastamaan omaa tilaa, koska muutakaan käsitteistöä ei ole tarjolla. Itseä, omaa tilannetta ja kokemusta on siis hahmotettava ulkopuolelta annettujen termien ja lokeroiden valossa.
Sata vuotta sitten psykiatriassa ei juurikaan hahmotettu, miten sairaalahoito ja erilaiset toimenpiteet vaikuttavat potilaiden vointiin; sen sijaan ajateltiin, että kliininen sairaalaympäristö rajaa kaiken epämääräisen ja häilyvän, ympäristön hälyn ja vaikeat ihmissuhteet, hoidon ulkopuolelle. Nykyisin laitostumisen vaarat tiedostetaan paremmin, mutta käsitteiden ja selitysmallien vaikutuksiin ei suhtauduta samalla vakavuudella. Apua hakevien keskuudessa on kuitenkin täysin tavallista joutua prosessoimaan suhdetta kategorioihin ja selitysmalleihin saamatta pohdintoihin tarpeellista tukea.
Olisikin huomioitava, etteivät käsitteet kuvaa maailmaa ja sen ilmiöitä ”sellaisina kuin ne ovat” – pikemminkin ne ovat työkaluja, joilla tehdään asioita. Hoidon piiriin hakeutuvan näkökulmasta termien avulla muodostetaan suhdetta omaan tilanteeseen, tunteisiin, itseen ja toisiin, ja tämä myös altistaa hermeneuttiselle epäoikeudenmukaisuudelle, kun tarjolla oleva käsitteistö kokemusten jäsentämiseen on niukkaa.
Lopuksi
Tässä kirjoituksessa olen esitellyt karkeasti yhden filosofisen psykiatrian klassikon, Karl Jaspersin Yleisen Psykopatologian, lähtökohtia sekä myöhempää keskustelua haavoittuvuudesta. Jaspers ajatteli, että psykiatriassa on olennaista yrittää ymmärtää merkityksiä, joita apua hakeva antaa omille kokemuksilleen. Jaspers painotti, ettei psyykkistä sairastumista voi ymmärtää ilman henkilöhistorian ja konkreettisen elämäntilanteen huomioimista. Jaspersin jälkeen lukuisat ajattelijat ovat jatkaneet ja kehittäneet filosofista psykiatrian traditiota, ja nykyisin fenomenologinen psykopatologia muodostaa oman kansainvälisen tutkimuskenttänsä.
Suomessa humanistiset tieteet tekevät vasta tuloaan lääketieteen piiriin. Humanistisen psykiatrian rikasta traditiota tunnetaan kuitenkin erittäin vähän. Yleistä ilmanalaa ja hoitokäytäntöjä dominoi hyvin kapea käsitys psykiatriasta, samalla kun psykiatrien työkäyttöön tarkoitetut kategoriat ovat levinneet kuvaamaan mitä moninaisimpia inhimillisen elämän ilmiöitä. Koska vaihtoehtoja perinteiselle psykiatriselle selittämiselle on niukasti, yksinkertaistukset, mustavalkoisuus ja turhat vastakkainasettelut leimaavat myös mielenterveysongelmia koskevaa julkista keskustelua. Keskusteluyritykset pysähtyvät helposti virhetulkintoihin, joiden mukaan tulisi olla joko kaiken psykiatrian puolella tai sitä vastaan. Kenties ei ole kulunut vielä tarpeeksi aikaa siitä, kun etenkin angloamerikkalainen psykiatria jakautui leireihin psykoanalyysin ja luonnontieteellisten selitysmallien välillä, kuin muita vaihtoehtoja ei lainkaan olisi. Syvällisempi yhteiskunnallinen debatti tieteellisten paradigmojen oletuksista on vielä käymättä.
Tieteellinen ajattelu perustuu monipuoliseen kritiikkiin ja itseään korjaavuuteen. Muualla Euroopassa filosofiaa painottava keskustelu onkin lähtenyt psykiatrian sisältä. Ovatpa psykiatrian professorit jopa esittäneet, että filosofisen fenomenologian tulisi olla psykiatrian perusta.19 Nykyisin on hyvin tiedossa, että mielenterveyden ongelmat kasautuvat eriarvoisesti.20 Kaikilla ei ole yhtä lailla sanoja tai muita ilmaisun välineitä kokemustensa jäsentämiseen. Filosofiasta etsitäänkin sekä käsitteitä että menetelmiä kokemusten parempaan ymmärtämiseen ja esimerkiksi hermeneuttisen epäoikeudenmukaisuuden selättämiseen.
Viitteet:
1. Jaspersin lähestymistavat eivät tietenkään syntyneet tyhjästä myöskään siksi, että hän eli saksalaisessa kulttuuriympäristössä, jossa filosofialla oli tärkeä rooli. Jaspersin ajattelun sijoittuu eksistentialismin ja fenomenologian lisäksi myös filosofisen antropologian traditioon. Mielenterveyden murtumiset, aistiharhat ja järjellisen päättelyn vaikeudet kuuluivat jo esimerkiksi Immanuel Kantin ajatteluun 1700-luvun lopulla, ja tällöin nämä ilmiöt sisältyivät kysymyksenasetteluun, mitä on olla ihminen? Kantin myöhäisajattelua on mahdollista tulkita monin tavoin, mutta yhden lukutavan mukaan hän ei pitänyt esimerkiksi aistiharhoja yksioikoisesti ”normaalien” havaintojen häiriöinä tai epänormaaliuden ilmauksina vaan pikemminkin mahdollisina kokemuksina, inhimillisen kokemisen rakenteisiin perustuvina haavoittuvuuksina ja mahdollisina tiloina.
2. Ks. Nelson, McGorry & Fernandez 2021.
3. Deborah Casewell on kirjoittanut mainion yleistajuisen esittelyn Jaspersista eksistentialismin isänä. Ks. https://aeon.co/essays/karl-jaspers-the-forgotten-father-of-existentialism
4. Myös esimerkiksi G. H. von Wright käytti erottelua vuosikymmeniä myöhemmin teoksessaan Explanation and Understanding (1971) tieteenfilosofian yhteydessä. Hänen puolestaan kerrotaan saaneen vaikutteita suoraan filosofisen hermeneutiikan kehittäjältä Hans-Georg Gadamerilta (ks. Vilkko 2007), joka seurasi Jaspersia Heidelbergin yliopiston professorina.
5. Jaspers 1963, 302.
6. Toistettavuutta pidetään yhtenä tutkimustulosten tieteellisyyden kriteereistä. Jaspers kuitenkin ajatteli, ettei merkityksellisten yhteyksien samankaltainen toistuvuus takaa niiden parempaa ymmärtämistä, eikä niitä ole millään tavoin mielekästä yrittää toistaa tieteellisissä tutkimusasetelmissa. Esimerkiksi runoilija saattaa luoda omaperäisiä ja uusia yhteyksiä aivan ensimmäistä kertaa, ja silti toiset voivat tavoittaa niiden merkityksen välittömästi (Jaspers, 1963, 304).
7. Jaspers 1963, 672.
8. Ks. Blankenburg 2001; Thoma S. ja muut 2022.
9. Cunha T. & Garrafa V. 2016.
10. Virokannas, E., Liuski, S. & Kuronen M. 2020.
11. Boldt, J. 2019.
12. Sama, 2–3.
13. Fuchs, T. 2013, 302–303. Tältä osin analyysi perustuu Jaspersin kirjaan Maailmankuvien psykologia (Psychologie der Weltanschauungen, 1919).
14. Sama, 302.
15. Stanghellini G. & Rosfort R. 2013.
16. Sama, 302.
17. Esim. Ritunnano, R. 2022; Spencer, L. 2023.
18. Käsite on peräisin Miranda Frickeriltä (2007), mutta keskustelu hermeneuttisesta epäoikeudenmukaisuudesta on jatkunut eri konteksteissa.
19. Stanghellini & Broome 2018.
20. Ks. Foster S. & O´Mealey M. 2021; Reiss, F. ja muut 2019.
Lähteet
Blankenburg, W. (2001).”First Steps Toward a Psychopathology of ”Common Sense””, käänt. Aaron L. Mishara, Philosophy, Psychiatry, & Psychology 8(4), 303–315.
Boldt, J. (2019). ”The concept of vulnerability in medical ethics and philosophy”, Philosophy, Ethics, and Humanities in Medicine 14(6).
Casewell, Deborah (2023). Forgotten Existentialist. Verkossa: https://aeon.co/essays/karl-jaspers-the-forgotten-father-of-existentialism (Viitattu 9.2.2023.)
Cunha, T. & Garrafa, V. (2016). ”Vulnerability. A Key Principle for Global Bioethics?” Cambridge Quarterly of Healthcare Ethics, 25, 197–208.
Foster S. & O´Mealey M. (2021). ”Socioeconomic status and mental illness stigma: the impact of mental illness controllability attributions and personal responsibility judgments”, Journal of Mental Health.
Fricker, M. (2007). Epistemic Injustice. Power and Ethics of Knowing. Oxford Academic. Verkossa: https://doi.org/10.1093/acprof:oso/9780198237907.001.0001 (Viitattu 9.2. 2023.)
Fuchs, T. (2013). ”Existential Vulnerability. Toward a Psychopathology of Limit-Situations”, Psychopathology 46, 301–308.
Jaspers, Karl (1963). General Psychopathology. Käänt. J. Hoening & M. W. Hamilton. Chicago University Press. Alkup. Allgemeine Psychopathologie 1913 [1923 & 1946]. Springer Verlag.
Nelson, McGorry & Fernandez (2021). ”Integrating clinical staging and phenomenological psychopathology to add depth, nuance, and utility to clinical phenotyping: a heuristic challenge”, Lancet Psychiatry 8(2), 162–168.
Reiss, F. et. al (2019). ”Socioeconomic status, stressful life situations and mental health problems in children and adolescents: Results of the German BELLA cohort-study”, PLoS One 2019, 14(3).
Ritunnano, R. (2022). ”Overcoming Hermeneutical Injustice in Mental Health: A Role for Critical Phenomenology”, Journal of the British Society for Phenomenology 53(3), 243-260.
Spencer, L. J. (2023). ”Hermeneutical Injustice and Unworlding in Psychopathology”, Philosophical Psychology. Verkossa: https://doi.org/10.1080/09515089.2023.2166821 (Viitattu 9.2.2023.)
Stanghellini G. & Broome M. (2018). ”Psychopathology as the basic science for psychiatry”, The British Journal of Psychiatry 205(3).
Stanghellini G. & Rosfort R. (2013). Emotions and Personhood. Exploring Fragility – Making Sense of Vulnerability. Oxford University Press.
Thoma, S. ja muut (2021). Paving the Way for Systemic Phenomenological Psychiatry – the Forgotten Heritage of Wolfgang Blankenburg”, Frontiers in Psychiatry. Verkossa: https://doi.org/10.3389/fpsyt.2022.909488 (Viitattu 10.2.2023.)
Vilkko, R. (2007). Von Wright, Georg Henrik. Logos-ensyklopedia. Eurooppalaisen filosofian seura ry, Tampere. Verkossa: https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/wright-von-georg-henrik (Viitattu 9.2.2023.)
Virokannas, E., Liuski S. & Kuronen, M. (2020). ”The contested concept of vulnerability – a literature review”, European Journal of Social Work, 23(2), 327–339.
