FM Teemu Korpijärvi on helsinkiläinen kirjoittaja, kirjoittamisen opettaja ja kriitikko.
Kotimaisen kirjallisuuden kentässä novellin paikka on yhtä aikaa jossakin keskellä, mutta samalla syrjässä. Suomalaisella novellilla ei tunnu olevan kirjakaupan hyllyssä olemassaolon oikeutta, kun sitä verrataan romaaniin tai ulkomaisiin sisaruksiinsa. Se vaikuttaa väistämättä tallautuvan pidemmän proosan jalkoihin. Suomalaiset läpileikkaukset novelliin ovat Tammen Vuoden novellien kaltaisia harvinaisuuksia ja viihteelliset lukemistolehdet loistavat poissaolollaan. Pystyykö novelli seisomaan omilla jaloillaan?
Haeskelin viime syksynä kirjoituskurssini tausta-aineistoksi sopivaa novellikokoelmaa. Toivoin löytäväni suomeksi modernin, useamman kirjoittajan antologian tai samantapaisen läpileikkauksen aikakausiin ja tyylilajeihin jota Milton Cranen toimittama 50 Great Short Stories ja Philip Hensherin toimittama The Penguin Book of the Contemporary British Short Story edustavat. Kaipasin kotimaisesta novellista yleiskatsausta, josta olisin voinut nostaa kurssilaisille sopivia esimerkkejä ja edelliset ovat (tietenkin) englanninkielisiä. Osasin kyllä aavistaa, että novelli kukkii Suomessa vehreämmin genrekirjallisuuden kentällä tai yksittäisten kirjoittajien kokoelmina, kuten Liisa Näsin Eilispäivä ei kuole. En kuitenkaan ollut varautunut vetämään täydellistä vesiperää. Lopulta poimin hyllystä Hannu Väisäsen kokoelman Piisamiturkki ja muita kertomuksia ja palasin kirjoituspöydän ääreen.
Asia jäi kuitenkin vaivaamaan. Päädyin pohtimaan talven mittaan novellin paikkaa ja roolia kotimaisessa kirjallisessa kulttuurissa. Kaikki kulttuuri tarvitsee ravinteita ja elintilaa menestyäkseen. Kasvualustoja, joilla novellit kukoistavat, ovat kirjoituskilpailut ja erilaiset kirjoittajakurssit. Opettajille ja kilpailujen raadeille on helpompaa lukea tiiviitä, määrämittaisia tekstejä. Myös oppilaille novelli on – ainakin näennäisesti – armollinen. Novelli on teos, jonka voi ideoida, kirjoittaa ja hioa valmiiksi kirjoituskurssin mittaan, päivätyön ohessa. Tämä on ajankäytön kannalta houkuttelevaa, sillä kirjoittaminen on monelle suomalaiselle haave tai rakas harrastus, mutta harvoin kovin kummoinen leipäpuu.
On kuitenkin olemassa myös kolmas, selvästi asenteellinen syy. Novelliin nimittäin suhtaudutaan usein hiukan alentuvasti, harjoitteluna matkalla kohti täysimittaista romaania. Vuosien mittaan käymieni keskustelujen perusteella novelli tuntuu näyttäytyvän ihmisten mielikuvissa romaanin keskenkasvuisena pikkuveljenä, eräänlaisena lämmittelynä varsinaiseen maratoniin valmistauduttaessa. Jani Saxell on todennut, kirjoitusoppaassaan Tanssii kirjainten kanssa, että kustantajat kyllä ”sallivat” novellikokoelmien ilmestyä, mutta vaikuttavat odottavan lähinnä kirjoittajan seuraavaa ”oikeaa” kirjaa. Liekö se mikään ihmekään, kun ajattelee novelliin kantamaa historiallista taakkaa?
Jo vuonna 1935 Mika Waltari (1908-1979) ilmoitti lakonisesti, ettei novelli mene kaupaksi. Samalla hän erotti pidemmät taidenovellit aikakauslehtiin kirjoitetuista lyhyistä ”tilapäisnovelleista”. Hänen suhteensa novelliin tuntuu myös nykyajasta tarkastellen kaksijakoiselta. Lyhyisiin – oman aikamme mittapuulla novellin mittaisiin – teksteihin hän suhtautui suorastaan halveksuen: ”Harjoituksena se on hyvä, mutta ajan mittaan se käy epäterveelliseksi etenkin, jos hän vielä kuvittelee kirjoittavansa novelleja.” Yhtä penseästi Waltari suhtautui lyhyiden novellien kokoamiseen samojen kansien väliin. Pidempiin, pienoisromaanin rajaseudulla samoileviin teksteihin hän sen sijaan kannusti kirjoittajaa tarttumaan. Ideaalina Waltari piti kolmen-neljän novellin 350-sivuista kokoelmaa.
Novelleja etsitään julkaistavaksi tyypillisesti kirjoituslpailujen kautta ja kilpailuissa menestyneet kirjoittajat saattavat saada omat hengentuotteensa julkaistuksi lehdissä tai kilpailuantologioissa. Kauppojen ja kirjastojen hyllyyn novelleja päätyy erilaisia kulttuuri- ja genrelehtiä lukuun ottamatta lähinnä yksittäisten kirjoittajien tuotantoa esittelevinä, tai jonkin lajityypin tai teeman ympärille ryhmittyvinä kokoelmina. Toisinaan kirjallisuustapahtumissa törmää myös kotona taitettuihin novellivihkoihin; sellaisiin, joista Janne Löppönen kirjoitti marginaalissa muotoutuvaa runoutta käsittelevässä tekstissään vuodenvaihteen Tuli & Savussa.
Ehkä Waltari oli oikeassa ja novelli on vain välttämätön paha matkalla kohti romaania?
Mielestäni novellilla, lyhyelläkin, on itseisarvonsa. Novelli onnistuu olemaan yhtä aikaa ehkä kaikkein helpoin ja kaikkein vaativin kertovan kirjallisuuden laji. Lyhyt teksti on mahdollista hutaista tietokoneen ruudulle lähes ajattelematta, mutta aidosti oivaltava tai viihdyttävä novelli on haastava kirjoittaa.
Lukijan näkökulmasta novellin lyhyt mitta tarkoittaa, että sen voi lukea yhdellä kertaa alusta loppuun. Tämä tekee novellista mitä mainiointa luettavaa työmatkalle tai lokkien roiskimalle rantakalliolle – parhaassa tapauksessa tarinan onnistuu pääsemään loppuun, ennen kuin sade alkaa.
Kirjoittajan näkökulmasta tiivis muoto asettaa tekstin valmistumiselle rajat. Parisataasivuiseksi rönsyävä, päämäärättä haarautuvien ja toisiinsa limittyvien sivutarinoiden sekamelska ei enää ole novelli. Novelli tarvitsee kirkkautta ja selkeyttä – jos ei paperilla, niin ainakin kirjoittajan mielessä. Tämä ohjaa ja auttaa tekstin valmiiksi saattamisessa. Rajattu sivumäärä tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että kirjoittajan on pohdittava henkilöhahmot, tapahtumapaikat ja kertomuksen rakenne ylipäätään mitä suurimmalla tarkkuudella. Löysälle tekstille ja tarpeettomille täytesanoille jää harvemmin tilaa, ja kiitosta niistä ainakaan on turha odottaa. Novelli on tässä suhteessa monin verroin anteeksiantamattomampi kuin kahden- tai kolmensadan sivun romaani. Novellissa tarina kiteytyy ja sanat seostetaan korkeaoktaanisiksi. On sanottu, että novellin idea tulisi voida tiivistää yhdellä, tai korkeintaan kolmella sanalla.
Tarinan ja kerronnan perusrakenteiden pohjalta novellit on perinteisesti jaoteltu juoninovelleihin, tilannenovelleihin ja absurdeihin novelleihin. Juoninovellin kantaisänä pidetään Giovanni Boccacciota (1313-1375), erityisesti Decameroneen koottujen tarinoidensa ansiosta. Juoninovellin keskiössä on aikajärjestyksessä kuvailtu tapahtumaketju: jännite tihentyy asteittain kohti loppua, jossa lukijaa odottaa vielä jokin yllättävä käänne. Anton Tsehoviin (1860-1904) yhdistetyssä tilannenovellissa keskitytään nimensä mukaisesti tilanteen ja tunnelman objektiiviseen kuvaukseen. Tarina alkaa tapahtumien keskeltä ja voi päättyä avoimena, ikään kuin kirjoittaja tahtoisi kiusata lukijoitaan kertomuksen edelleen kehittelyllä vielä sittenkin, kun kirjan kannet on painettu säädyllisesti kiinni. Absurdi novelli taas personoituu Franz Kafkaan (1883-1924). Näissä novelleissa tunnelma on usein painostava ja lukija sysätään kirjoittajan mielikuvituksessa syntyneeseen surrealistiseen fantasiaan. Tarinan tilanteet voivat olla rikkonaisia ja vailla ilmeistä yhteyttä, vaikka pintatasolla kulkeekin tunnistettava juoni, joka saa suljetun päätöksen. Näiden unenomaisten novellien teemana ovat tyypillisesti valtasuhteet, ulkoisen maailman järjettömyys ja jonkin todellisen tavoittaminen mielettömyydestä. Oikeastaan absurdin novellin sulkeminen tyylillisiin raja-aitoihin tuntuu hiukan älyttömältä, mutta kaikki tyypittelyt on tarkoitettu suuntaa-antaviksi ja muurit kaadettavaksi.
Novelli on proosan pikkujättiläinen, joka kantaa kirjallista maailmaa harteillaan. Saxell harmitteli kirjoitusoppaassaan, ettei novellin ympärille ole kehittynyt Suomessa samanlaista peräänantamatonta ruohonjuuritason aktivismia, joka on nostanut kotimaista esseetä ja runoutta yleiseen tietoisuuteen ja laajempaan julkiseen arvostukseen. Tai ei ehkä aivan näinkään, sillä samaan hengenvetoon hän muistuttaa novellin kyllä kukoistavan genrekirjallisuuden kentällä, jossa rahat ovat usein tiukassa, mutta porukassa tekeminen yleensä hauskaa. Tällä samalla vyöhykkeellä kukkivat myös novelleja suosivat kirjoituskilpailut, keskittyivät ne sitten spekulatiiviseen fiktioon tai vaikka dekkareihin.
Novellista on moneksi. Toisille se on helposti saatavilla oleva porttihuume ennen pitkävaikutteisia painotuotteita, toiset löytävät novellin vasta paljon myöhemmin, kun ovat kypsyneet arvostamaan sen lyhyttä, harkittua muotoa. Omalla kohdallani kävi jälkimmäisellä tavalla. Opin viihtymään novellien parissa todella vasta, kun olin ryhtynyt itse niitä kirjoittamaan. Aiemmin kaipasin aina tukevaa kirjanjärkälettä, mielellään moniosaista sarjaa. Novelli tuntui auttamattoman lyhyeltä ja vajavaiselta, tarina loppui juuri, kun olin hiukan päässyt lukemisen makuun. Mutta luin minä novelleja silloinkin. Luin, minkä Munkkiniemen kirjastosta tai Katajanokan kirjastoautosta ennätin. Kahlasin läpi Bradburyni, Howardini ja Lovecraftini, sekä monet muut pienet pilkahdukset kaikista niistä maailmoista, jotka syntyivät ja elivät hetken jossakin kirjoittajan mielikuvituksen ja omani välissä.
Toisille novelli edustaa kirjallista ilmaisua hiotuimmillaan, tarinankerronnan tislatuinta muotoa. Heille novelli ei ole tie eteenpäin, vaan kaukainen maali, joka siirtyy aina kunkin onnistumisen (tai epäonnistumisen) myötä hiukan edemmäs.
Tarkastelun lähtökohdasta riippumatta novelli istuu kirjoittamisen keskiössä. Se on olennainen osa kirjallisen ilmaisun kenttää ja tahollaan kannattelee muiden proosan lajien holvikaarta. Novelli on määrätietoinen ja virtaviivainen, elegantti ja hiukan vaarallinen. Huomattaviin harha-askeleisiin novellin kanssa ei ole varaa. Tästä huolimatta, kehotan kokeilemaan.
Tai istumaan uudelleen samaan pöytään vanhan tuttavan kanssa.
Kirjallisuus:
Milton Crane (toim.). 50 Great Short Stories. New York: Bantam Dell, 2005
Janne Löppönen. ”Tulilanka I: Marginaalipaska lannoittaa runouden puutarhaa.” Tuli & Savu 103-104
Liisa Näsi. Eilispäivä ei kuole. Helsinki: Basam Books, 2019
Jani Saxell. Tanssii kirjainten kanssa. Helsinki: Art House, 2020
Pekka Tarkka (toim.). Vuoden novellit. Helsinki: Tammi, 1967
Hannu Väisänen. Piisamiturkki ja muita kertomuksia. Helsinki: Otava, 2015
Mika Waltari. Aiotko kirjailijaksi? Juva: WSOY, 1994
