ESSEE: Virpi Lehtinen – Miten filosofia ja itsetuntemus voivat auttaa kohtaamaan aikamme haasteita?

FT Virpi Lehtinen on filosofi sekä sertifioitu fokusointikouluttaja.

Mietelmä

Sveitsiläisellä filosofilla Denis de Rougemontilla on kiehtova ajatus, jonka mukaan ”tulevaisuus on meissä”. Tulkitsen ajatuksen tarkoittavan, että niin nykyhetken haasteiden kohtaaminen kuin tulevaisuuden suunnan hahmottelu pyytävät havainnoimaan ja tutkimaan ihmistä itseään, itseäni, suhdettani toisiin ja ihmistä lajiolentona. Ihminen ei varmaankaan ole paha, hän ei vain osaa ja tarvitsee apua ja haluaa oppia, ajattelen joskus ja ymmärrän, että tällainen myös itse olen. Vaikuttaa edelleen olevan tarpeellista havainnoida, tutkia ja kehkeyttää itsetuntemusta, ajattelun ja ilmaisun taitoa, kykyä yhteiseloon. Voimme auttaa tässä pyrkimyksessä toinen toistamme. Filosofiassa näitä aiheita on tutkittu paljon, mutta edelleen on kiviä kääntämättä eikä filosofian puoleen nykyään välttämättä osata tai haluta kääntyä, kun pyritään hyvään tai hyvinvoivaan elämään. 

Kannattaa edelleen kääntyä filosofian puoleen, kun esitettävänä on kysymys ihmisenä kasvun suunnasta. Onhan filosofinen tehtävä alun perin ollut ”tunne itsesi!”. Jokainen ajatteleva ja kielellistä ilmaisua harjoittava olento ajatellessaan, puhuessaan ja kirjoittaessaan sitoutuu kulttuurillisiin, olevaisen perimmäistä luonnetta ja arvostuksia koskeviin taustaoletuksiin olevaisen luonteesta. Nämä ovat perinteisesti olleet filosofioiden tuotoksia ja tutkimuskohteita ja niiden oikeellisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden tutkiminen itsessä ja omassa elämässä on jokaiselle ihmiselle kuuluva filosofinen tehtävä. 

Dualistinen ihmiskäsitys ja viheliäiset ongelmat

Länsimainen filosofia ja uskonto on nähnyt mielen ja ruumiin toisistaan erillisinä. Mieltä tai sielua on myös pidetty ruumista arvokkaampana. Nykyisessä talous-, teknologia- ja digitalisaatiovetoisessa elämänmuodossamme on piirteitä, jotka jäsentyvät tuon taustaoletuksen mukaan. Viihdettä ja virtuaalitodellisuutta seuratessa ruumis ja ruumiillisuus unohtuu ja vain mielen aktiviteetit vahvistuvat. Seuraukset ovat monin tavoin kohtalokkaita niin yksilöiden kuin yhteisöjen ja kulttuurin kannalta. Tämä itsetuntemuksellinen puute eli kyvyttömyys tunnistaa omasta kokemuksellisuudesta käsin ihmisyyden eheyttä – on yhteydessä ilmastokriisiin, ilmastoahdistukseen, masennukseen, yksinäisyyden tai elämän merkityksettömyyden kokemuksiin. 

Länsimaisessa elämänmuodossa ihmisen on olevan oikeutettu hallitsemaan, muokkaamaan ja riistämään ympäristöään. Hän on kuvitellut voivansa elää luonnosta riippumattomana ja tunnustamatta, että luonto ylittää hänet itsensä. Velvoitteita tai vastavuoroisuutta itseään ympäröivää tai toislajisia kohtaan ei ole nähty tarpeellisiksi. Ihmisen toiminta on vaarantanut elintärkeät luonnonelementit, niiden laadun ja luonnon monimuotoisuuden eikä näiden vaalimista ole modernissa länsimaisessa kulttuurissa pidetty ihmiselle kuuluvana tehtävänä. 

Sielullis-ruumiillinen olento on kuitenkin riippuvainen ilmasta, vedestä, maasta ja tulesta. Vaikka filosofia ja metafyysinen perinne ovat menettäneet kulttuurillista merkitystään, niin tuon ajattelutavan vaikutus jatkuu. Ilmeisesti ennakkokäsityksemme ihmisyyden luonteesta kaipaavat edelleen purkamista, sillä emme edelleenkään ajattele ja elä sen mukaan, että olisimme ihmisiä, joiden kokemuksessa sielu ja ruumis ovat yhtä. Emmekä ymmärrä ihmisyyden kokemuksellisesti avautuvaa rakentuvaa muodostumista yksinkertaisina ja monimutkaisina vuorovaikutussuhteina. Muuten kai osaisimme harkita, päättää ja toimia koherentisti, luontomme mukaan ja varjelisimme elämämme ehtoja.

Nykyajattelussa on nostettu esille sielu-ruumis -dualismin ongelmallisuuden sijaan ajattelumme ja toimintamme ihmiskeskeisyys. Ihmiskeskeisyyden vääristyneiden muotojen tunnistaminen toki auttaa kyseenalaistamaan perusteettoman kuvitelman ihmisen kaikkivoipaisuudesta, ylivertaisuudesta ja luonnon herruudesta. Ihmisyyden merkitys ei kuitenkaan ole vääjäämättä sidoksissa näihin kuvitelmiin eikä ihmisestä tai ihmiskeskeisyydestäkään oikeastaan ole mahdollista luopua.1 Olemme jokainen tästä elävä todiste. Ihmisiä on ja vastuun ottaminen omasta ihmisyydestä ja sen tuntemisesta ovat meille aidosti kuuluva tehtävä. Ongelma saattaakin olla ennemminkin se, että välttelemme ihmisyyttämme, ettemme ole tarpeeksi ihmisiä tai että ihmisyyden potentiaali on edelleen osin tunnistamatta ja toteuttamatta.

Näinä aikoina tarvitsemme kuitenkin kaikkien inhimillisten voimavarojen aktivoimista. Miten siis saavuttaa realistisempi ja konkreettisempi käsitys ihmisyyden luonteesta ja elää sitä mahdollisimman täydesti? Jos mielen aktiviteetit ei ole tätä vastausta kyenneet tarjoamaan, niin olisiko kehollisuuden puoleen kääntyminen avuksi? 

Vähätelty kehollisuus voi uudistaa ihmisyyttä

Jos luovumme mielen ja ruumiin radikaalin erillisyyden ideasta ja niille asetetusta arvojärjestyksestä, niin huomiomme suuntautuu uusiksi.  Ilmastokriisin, lajikadon, ja sosiaalisten ongelmien lisääntyminen näyttää olevan yhtäaikaista monien ihmisille luontaisten, kehollisuuteen perustuvien yhteisöllisyyden muodostamisen ja ylläpitämisen tai luontoon suhteutuvien aktiviteettien hiipumisen kanssa. Tällaisia ovat muun muassa erilaiset rituaalit sekä muu yhdessä samassa rytmissä liikkuminen ja äänen tuottaminen, miksei myös perinteiset marjastamisen, sienestämisen, kalastamisen tai jopa metsästämisen aktiviteetit. 

Keholliseen painottuvan kokemuksen kautta tunnistettava yhteys elementaaliseen luontoon ja toisiin eliöihin on murentunut, kun niitä vahvistavat käytännöt on hylätty ja mielen aktiviteetit on nähty länsimaisten ihmisten tavoitteiden ja arvojen kannalta tärkeämpinä. Kehollisen olennon luonnollinen riippuvaisuus puhtaasta hengitysilmasta, ravinnosta ja vedestä tai tervehdyttävästä auringon valosta on jäänyt osin tiedostamatta. Kansanperinteen sisältämät, luontoon kohdistetut kiitollisuuden ja kunnioituksen eleet ovat jääneet harvojen jakamaksi hiljaiseksi viisaudeksi tai ne on leimattu taikauskoksi.2

Inhimillinen eletty kokemus on aina jollakin tavoin kehoon ankkuroitunutta. Jopa käsitteellisten abstraktioiden on argumentoitu perustuvan esijäsentyneisiin kehollisiin merkityksiin ja ajattelun rakenteiden ruumiillisen liikkeen mahdollisuuksiin. Entä jos ajattelisimme ja eläisimme ihmisyyttä tällaisesta yhteisyyttä korostavasta eletystä kokemuksesta käsin? Silloin sielullinen ja ruumiillinen näyttäytyvät kokemuksen ykseydestä käsin avautuvina suuntina eivätkä metafyysisen perinteen tuottamien ideoiden mukaisesti erillisinä substansseina tai entiteetteinä.3 

Ruumiillisuuden sivuuttamista totuudellisempi lähtökohta olisi tunnistaa ihmisyyden kokonaisvaltaisuus ja sen mukanaan tuoma riippuvaisuus elementaalisesta ja kaikesta elävästä. Ihminen henkis-ruumiillisena kokonaisuutena muodostuu olennaisesti suhteina itseen, toisiin ja maailmaan. Tällaisen muodostumisen malliesimerkki on ennemmin kehollinen kokemus kuin mielen erillisyyden illuusion luovat aktiviteetit kuten vaikka yksin ajatteleminen. 

Filosofisen perinteen eräät juonteet tarjoavat valtavirtaan nähden tuoreita käsitteellisiä, metodologisia ja itsetuntemuksellisia välineitä kokemuksellisuuden tutkimiseksi ja kehkeyttämiseksi. Tällaisia ovat esimerkiksi ranskalaisen Maurice Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologia tai itävaltalaissyntyisen, Yhdysvalloissa elämänuransa tehneen Eugene T. Gendlinin filosofinen, kehollisuuden sisältävä merkitysteoria ja siihen kytkeytyvä fokusoinnin kehotietoisuuskäytäntö. 

Merleau-Pontyn merkityskäsityksessä eleet, intonaatiot, vokaalien ja konsonanttien sointi ovat osa kielen merkityksen muodostumista. Puheen merkitys muodostuu sanojen, lauseiden, intonaatioiden, eleiden, asentojen, liikkeiden suhteina. Runous ja laulu näyttävät kaiken kielellisen merkityksen rakentumisen affektiivisen ja materiaalisen maaperän kehollisessa olemisessa. Rakkauden merkitys on yhtä lailla siinä tavassa, jolla rakastaja asettelee kukat maljakkoon kuin sanoissa tai hyväilyissä. Ymmärrämme mikä on kartta abstraktiona, koska meillä on elämys kadulla kävelemisestä tai maastossa taivaltamisesta.  

Merleau-Pontyn ajatukset saavat uuden ulottuvuuden Gendlinin merkitysteoriassa. Gendlinillekään keho ei ole mykkää materiaa. Myös Gendlinin mukaan merkitykset esijäsentyvät jo kehossa ja muodostavat jatkumon symbolis-lingvististen merkitysten kanssa. Käsitteet avautuvat meille kehomme esijäsentyneiden merkitysten ansiosta. Gendlin löytää myös keinon tutkia merkityksiä ihmisessä itsessään. Filosofisten ja psykologisten tutkimustensa perusteella hän osaa kiinnittää huomion kehon usein huomiotta jäävään sisäisyyteen. Ainutlaatuiset, yksilölliset merkitykset kytkeytyvät yleisiin, intersubjektiivisesti jaettaviin merkityksiin. 

Molemmat filosofit näkevät meille kokemuksessa usein taustanomaisena itsestäänselvyytenä avautuvan kehollisuuden keskeisenä filosofisena tutkimuskohteena. Olemme kyvykäs, merkityksiä muodostava kehomme. Molempien filosofien pyrkimyksenä on kyseenalaistaa länsimaista ajattelua perustava sielu- ruumis-dualismi ja paljastaa kokemuksellisesta käsin avautuva ykseys ja yhteys. He kehittävät näistä lähtökohdista käsin uudenlaista, avointa käsitteistöä kuvaamaan ja tutkimaan dynaamista, virtaavaa inhimillistä olemista. Merleau-Ponty tutkii ruumiillisuutta havaitsemisen ehtona. Voimme havaita koska meillä on aistinelimet, mutta sen edellytyksiä ovat myös esimerkiksi ihmisen ruumiillisuuden takaama paikka tilassa ja ajassa, liike tai sen mahdollisuus. Gendlin puolestaan näkee ihmisen kokemuksen virran olevan aina ihmisen kehollisuuden läpäisevää. 

Kokemuksen rakenteiden tutkiminen edellyttää fenomenologian mukaan erityisiä metodologisia askeleita. Yksi askeleista on luopuminen sielu-ruumis-dualismin kaltaisista filosofisista ja tieteellisistä ennakkokäsityksistä. Tähän työhön osallistuvat kaikki kulttuurillisia ennakkokäsityksiä näkyväksi tekevät kuten kirjailijat, taitelijat tai filosofit. Toinen askel on arkijärjen asetuksista ja tottumuksista luopuminen. Tähän liittyy esimerkiksi se, että havaitsemme kyllä toiset kehollisina, mutta omasta kehollisuudesta tulemme tietoisiksi usein vain sairauden tai tapaturman yllättäessä. Urheilussa kehollisuus näyttäytyy instrumenttina, mutta sen merkitystä kaikelle olemiselle meidän ei näytä olevan helppoa havaita. Kolmas askel on olemassaolo- ja arvoasetuksista luopuminen: merkityksiä tutkitaan ilman sitoumusta tutkimuskohteen olemassaoloon tai arvon määrittelemiseen. Toisin sanoen, merkityksen rakentumista voidaan tutkia kaikenlaisessa kokemuksessa, myös esimerkiksi unissa tai fiktiossa.

Gendlinin filosofiaan kytkeytyy käytäntö, joka kääntää huomion omaan sisäisyyteen. Tämä huomion suuntaaminen perustuu Gendlinin tutkimusryhmineen tekemään mullistavan tieteellisen löydökseen. Tämä löydös tekee mahdolliseksi tutkia, havainnoida ja muuntaa merkityksiä sellaisina kuin ne omassa kehossa asettuvat. Tämä löydös on Felt Sense – tunnettu tai koettu merkitys, merkitys sellaisena kuin se konkreettisesti kehossa asettuu. Termi on suomennettuna kehollinen merkitystuntemus. Suomennos ei aivan tavoita samaa mutkattomuutta kuin alkuperäistermi. Löydökseen johtaneet tutkimukset on tehty jo 1950- ja -60 luvuilla, mutta sen mullistavuus on edelleen osin tunnistamatta. Merkitystuntemuksen löytäminen johti Gendlinin kehittelemään fokusoinniksi nimetyn käytännön, jonka avulla kehossa asettuvia kokemuksia voidaan lähestyä suoraan, ilman mielen välitystä. Nämä keholliset merkitystuntemukset avaavat meille aivan uudenlaisen suhteen omaan olemiseemme ja kehollisuuden perustavuuteen, elämyksellisesti ja filosofisesti. Gendlin näyttää miten voimme fokusoinnin kautta hetkeksi pysähtyä kehossa asettuvien merkitysten äärelle. Fokusoimalla voimme purkaa vääristymiä ja jumittumia, voimme entisestään rikastaa kokemuksellista monisyisyyttä ja lisätä dynaamisuutta. Gendlinin mukaan keho on ihmisen tiedostamaton.

Kaikkia tottumuksiamme ja oletuksiamme emme pysty järjenkäytön avulla purkamaan tai sulkeistamaan vaan tarvitaan toisenlaisia tekoja. Sellaisia ovat esimerkiksi fokusoinnin sisältämät kehon sisäisyyden kuuntelemisen mahdollistavat kehollisen asenteen muutokset. Näiden avulla voimme esimerkiksi sulkeistaa tai purkaa mielen ja ruumiin erillisyyden kehollisia ilmenemismuotoja käytännössä ja kollektiivisesti.4 Jotta voimme laajentaa itseymmärrystämme väljentämällä sidoksia omiin ja kulttuurillisiin tottumuksiin, niin tarvitsemme tietoisuuden kehollisuuteen ulottavan käytännön. Tämä muuttaa tapaamme havaita ja kokea kehollisuutta, mutta myös sen, miten ymmärtää mieli ja tietoisuus. 

Ja toisin päin: fokusoinnissa merkitystuntemusten lähestyminen, huomion kääntäminen kehoon edellyttää kaiken jo tunnetun ja totutun syrjään laittamista. Käytännön harjoittelun aloittamisessa tämä on ratkaisevaa, sillä esimerkiksi kehon ja mielen erillisyyttä koskevat kulttuurilliset ajattelutottumukset ovat myös totuttuja tapoja suhteutua keholliseen. Kehon viestin kuuntelemista voimme helpottaa erityisellä,kehoon juurrutettavalla kuunteluasenteella. Annamme fokusoinnissa jalansijaa keholliselle muillakin tavoin. Fokusoidessa annamme aikaa ja tilaa kehollisuuden ilmetä. Toistuvat kehon sisäisyydelle asettumisen aktit muuttavat tapaamme olla suhteissa itseen, toisiin ja maailmaan. Opettelemme näin huomion suuntaamista uudella tavoin, ja uudenlaisesta, kokonaisvaltaisemmasta olemisesta käsin. Harjoittelemme kehollisen elämyksen saamista ja merkitystuntemuksen löytämistä erilaisissa tilanteissa.  Asetumme näiden äärelle yhdessä toisten kanssa ja jaamme kehon tapaa viestiä meille. Samalla  kehollisesta tietoinen oleminen ”normalisoituu”.

Jokainen voi olla ihmisen uusi alku

Sekä ruumiinfenomenologisesta filosofiasta että fokusoinnista löytyy siis eväitä ehyen, kokonaisvaltaisen ihmisyyden tunnistamiseen ja kehkeyttämiseen. Ruumiinfenomenologia auttaa näkemään filosofis-kulttuurillisen perinteen vääristymiä ja ongelmakohtia. Gendlinin kehittämä fokusoinnin kehotietoisuuskäytäntö opettaa, miten oman henkilöhistorian kuluessa muodostuneet tottumukset ja kulttuurilliset taustaoletukset suhteutuvat toisiinsa. Kehollinen merkityksenmuodostus on osin vapaata kulttuurillisista normeista. Siksi fokusointi näyttää kehon kautta tien kohti ainutlaatuiselle yksilölle oikeellista kasvun suuntaa. Koska keholliset merkitykset aina muodostuvat vuorovaikutussuhteissa, sisältää niitä ilman mielen välitystä lähestyvä fokusoinnin käytäntö viisautta paitsi yksittäisen ihmisen tilanteesta niin myös laajemmin ihmisen tilanteesta. Molemmat sisältävät ihmisenä kasvamiseen kuuluvat perinteiset itsereflektion ja itsevastuun pyrkimykset. Usein näitä on pidetty mielen aktiviteetteina, mutta nämä filosofiat ja käytännöt näyttävät miten niitä voidaan laajentaa keholliseen. 

Jokainen meistä voi osallistua omalla panoksellaan ihmisyyden uuteen alkuun, kokonaisvaltaisen ihmisyyden kokemuksellista käsin alkavaan tietoiseen kehkeyttämiseen. Voimme yhdessä käsitteellistää, elää ja vaalia kokonaisvaltaista, olemassaolonsa edellytykset tunnistavaa, niistä iloitsevaa ja niitä kunnioittavaa ihmisyyttä. Voimme avata ihmisyyden koko potentiaalia ja toteuttaa sitä mahdollisimman täydesti, yksin ja yhdessä. Vielä on näkemättä, millainen muutos näin voitaisiin saada aikaan. Tulevaisuus on meissä…

Viitteet:

1. Tarkoitan tässä ihmistä sekä analyyttisenä kategoriana että konkreettisena, elettynä inhimillisenä olemisena ja olemisen tiedostamisena.
2. Näiden eleiden ja niiden perustana olevan kehollisen empatian taiteellista uudistamista toki tapahtuu. Ylioppilasteatterin Kesätyö-näytelmä kesällä 2020 toi kiitollisuuden ja kunnioituksen eleitä ja asenteita suuren yleisön tietoisuuteen hienolla, tuoreella tavalla. Samoin Todellisuuden tutkimuskeskuksen monet työpajat ovat tuoneet uudella tavalla koettavaksi nykyihmiselle vieraita kehollisen empatian muotoja suhteessa vaikkapa poroihin tai koralliriuttoihin.
3. Toki myös sielu-ruumis-dualismin voi argumentoida saavan perustelunsa kokemuksellisista ilmiöistä, joissa sielu jollakin tavoin ”jättää” ruumiin joko tilapäisesti tai pysyvästi. Tällaisia ovat esimerkiksi uni tai kuolema, kolmannen persoonan näkökulmasta tarkasteltuna.
4. On kiinnostavaa, että nimenomaan traumaattiset kokemukset ovat yksi keskeinen syy mielen ja ruumiin koetulle erillisyydelle. Voisiko kulttuurillisella tasolla sama johtua ihmislajin tai ihmisyhteisön traumatisoitumisesta? Teoksessa Syvälle ulottuvat juuret esitetään tutkimuksiin perustuen, että traumat ovat yhteisiä ihmisille yhteiskuntaluokasta, koulutus- ja varallisuustasosta riippumatta. Varhaisempina aikoina ne on huomioitu ja hoidettu kai kehollisuuteen perustuvin yhteisöllisin rituaalein…

Kirjoittaja haluaa kiittää Ella ja Georg Ehrnrootin säätiötä.

KIRJA-ARVOSTELU: Kaukaisten saarten atlas – pureskeltavaa postmodernille nojatuolimatkailijalle

Arvostelu Judith Schalanskyn teoksesta Kaukaisten saarten atlas. Viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään (Poesia, 2020), 144 s.

Kaukaisten saarten atlas julkaistiin alunperin vuonna 2009 saksaksi nimellä Atlas der abgelegenen Inseln. Teos voitti samana vuonna Saksan kirjataiteen säätiön Die schönsten deutschen Bücher -palkinnon, joka myönnetään vuoden kauneimmaksi valituille saksalaisille kirjoille. Teoksen kirjoittanut ja sen visuaalisen ilmeen toteuttanut Judith Schalansky (s. 1980) on paneutunut kirjojen visuaaliseen historiaan ja saanut tutkinnon sekä taidehistoriasta että viestintäsuunnittelusta. Hän työskentelee kirjailijana ja kirjojen ulkoasun suunnittelijana sekä kustantajana. Tässä valossa voi ajatella, että edellytykset kilpailussa menestymiseen ovat luultavasti olleet olemassa jo vuosikymmen takaperin. Toisaalta en myöskään ihmettele, että teoksen pohjimmiltaan konservatiivinen ja historiallisten esikuvien kanssa avoimesti flirttaileva – tai niille kunnioitusta osoittava – tyyli on vedonnut arvovaltaisissa saksalaisissa kulttuuripiireissä.

Olen lukenut, että kirja-arvioissa ja kritiikeissä tartutaan nykyään liian hanakasti kirjoittajan henkilöön ja kirjan syntyprosessiin, sen sijaan, että keskityttäisiin olennaiseen, eli kirjan sisältöön. Kaukaisten saarten atlaksen tapauksessa sisältö on kuitenkin (ainakin Schalanskyn omien sanojen mukaan) henkilökohtainen tavalla, johon minun on lukijana helppo samaistua. Olen itse asunut ja työskennellyt useamman vuoden entisen Itä-Saksan alueeseen Itämeren rannalla, aivan Puolan rajan tuntumassa, kuuluneessa Greifswaldissa, josta kirjan tekijä on kotoisin. Minäkin tapasin istua lapsena isovanhempieni keskiluokkaisen kirjahyllyn juurella, selailemassa Valittujen palojen Suurta maailmankartastoa ja vastaavia karttakirjoja. Matkustaminen kartaston värikkäillä sivuilla ei ole itsellenikään vierasta.

Sen, että Poesia on päätynyt kääntämään ja julkaisemaan Kaukaisten saarten atlaksen juuri nyt, täytyy olla joko onnekas sattuma tai tarkan harkinnan tulos – niin useiden aikamme ilmiöiden kanssa kirja keskustelee. Pintapuolisesti kyse on lopulta melko tavanomaisesta taide- tai kahvipöytäkirjasta, jonka visuaaliselle laadulle, kiinnostavuudelle keskustelun herättäjänä ja lopulta helppolukuisuudelle voi asettaa kohtuullisen korkean riman. Ilmestyessään suomeksi juuri nyt, teos kuitenkin herättää pelkällä olemassaolollaan ajatuksia useista 2000-luvun kehityssuunnista, jotka ovat yksinkertaista selailukirjaa monimutkaisempia ja polttavampia.

Maailmanlaajuinen COVID-19 -epidemia on ainakin väliaikaisesti järkyttänyt vaivattomaan kaukomatkailuun tottunutta länsimaista keskiluokkaa. Joudumme lääkitsemään matkustuksen kaipuuta lähempänä, siellä missä mahdollista, tai omalla sohvalla erilaisten matkailuohjelmien, dokumenttien ja perinteisemmän matkakirjallisuuden parista. Sinällään kartoissa tai matkakirjallisuudessa ei ole paljoakaan uutta – karttoja on laadittu antiikin ajoista saakka, eikä varsinainen etäisiä maita kuvaava kirjallisuus ole ainakaan nuorempaa. Samaan aikaan koronaepidemian kanssa käydään keskustelua matkailun roolista ilmastonmuutokseen, sen aiheuttamaan merenpinnan nousuun ja eksoottisten lomakohteiden ekologisesta ja yhteiskunnallisesta kestokyvystä. Nämä ovat tietenkin sellaisia kysymyksiä, joilla voi olla vavahduttavia vaikutuksia kaukaisiin saariin ja saarivaltioihin – varsinkin sellaisiin, jotka saavat merkittäviä tuloja kansainvälisestä turismista. Kaukaisten saarten atlaksen viisikymmentä saarta ovat saavutettavissa vain meritse – tai lentämällä. Tämän lisäksi ne muodostavat omat erityislaatuiset ja hauraat ekosysteeminsä. Ne ovat myös osoittaneet historian saatossa armottomuutensa löytöretkeilijöille, jotka ovat lähteneet niitä etsimään ja uudisasukkaille, jotka ovat koettaneet kesyttää ne yksinkertaisten kartan piirtojen mukaisiksi.

Esipuheessa Schalansky avaa lukijalle suhdettaan karttoihin ja käsittelee saaria sekä fyysisinä, sosiaalisina että kulttuurillisina käsitteinä. Hän toteaakin, että saari vaikuttaa olevan paikka, joka on samaan aikaan todellinen ja vertauskuva (s. 21). Kirjoittaja jakaa teoksen varsinaisen sisällön viiteen maantieteelliseen alueeseen: Pohjoiselle jäämerelle, Atlantin valtamerelle, Intian valtamerelle, Tyynelle valtamerelle ja Eteläiselle jäämerelle, joista kustakin nostetaan esiin omat kohteensa. Varsinaisten saarien kuvaukset koostuvat tietoiskuista, tuokiokuvista, lainauksista ja kiinnostavista mikrohistoriallisista välähdyksistä, jotka valottavat kunkin saaren löytämistä, elämää tai sitä, kun viimeinen asukas pakkaa laukkunsa ja jättää vertauskuvallisen (tai konkreettisen) etuvartioasemansa. Kirjan lopusta löytyy sanasto ja asiahakemisto, mutta olisi myös ollut kiinnostavaa nähdä jonkinlainen – edes suuntaa antava – kirjallisuusluettelo, sillä teos ammentaa niin monipuolisesta lähdeaineistosta. Tämän lisäksi se avaisi vaivattomia polkuja eteenpäin lukemiselle, jos jokin yksityiskohta alkaa kiinnostaa enemmänkin. Itseäni karttamerkistön avaimen puuttuminen ei varsinaisesti jäänyt vaivaamaan, mutta ymmärrän, jos se jollekulle toiselle edustaa tyylirikkoa.

Google Mapsin, Google Earthin ja monipuolisten navigaattorisovellusten aikakaudella on kieltämättä virkistävää – tai vähintään nostalgista – nähdä karttoja, jotka voisivat tyylinsä puolesta olla peräisin1800-luvulta tai 1900-luvun alusta. Kullekin saarelle on varattu oma aukeamansa. Yhdeltä sivulta löytyy kyseistä saarta koskeva tietoisku tai pienoishistoriikki ja toiselta siniharmaa kartta. Piirrosten tyyli jättää tilaa lukijan mielikuvitukselle ja ajatuksissaan voi palata takaisin lapsuuden karttakirjojen äärelle. Meren ympäröimän maan muotojen moninaisuus ihastuttaa: tuolla vesi on muovannut kiveä, tässä kohtaa koralliriutta kurottaa veden alla kaukaisuuteen ja siellä mahtavan, merenalaisen vuorijonon korkeimmat huiput pilkistävät vetisen valtakunnan yläpuolelle.

Jos tuntee viehätystä eksoottisiin paikkoihin ja pitää perinteisistä kartoista, Kaukaisten saarten atlas luultavasti lunastaa takakannessa antamansa lupauksen. Se kuljettaa lukijansa tutkimusmatkalle olemassaoleviin paikkoihin, jotka ovat saavutettavia – ainakin nyt, ja ainakin useimmille meistä – ainoastaan mielikuvituksen siivin. Ennen kaikkea teos on kuitenkin muistutus kahdesta katoamassa olevasta ulottuvuudesta: karttakirjojen ja valtameren keskelle syntyneiden saarten muodostamista todellisista ja kuvitelluista maailmoista.

Teemu Korpijärvi

ESSEE: Ilta ja Severi Hämäri – Sivistyneestä ihmisen syönnistä – essee ihmissyönnin historiasta ja filosofiasta

FM Ilta Hämäri on kansatieteilijä, käsityöperinteen tutkija ja aikuiskasvattaja. FM Severi Hämärion aikuiskasvattaja, puhetaidon opettaja, Kriittisen korkeakoulun puheenjohtaja sekä filosofinen sivustakatsoja.

Makuasioista ei voi kiistellä, ihminen maistuu kuulemma porsaalta.

Ihmissyönti vaikuttaa kaukaiselta. Edellisen kerran suomalaiset olivat kansakuntana varmistetusti ihmissyönnin partaalla reilu kolmesataa vuotta sitten nälkävuosina 1697-99. Osaltamme olemme myös aiheuttaneet ihmissyöntiä Toisen maailmansodan aikana, esimerkiksi tukemalla Natsi-Saksan joukkoja ja vaikeuttamalla muutoinkin sotatoimilla Leningradin elintarvikehuoltoa 1941.

Vaikkakin kosketuksemme todellisiin tapahtumiin onkin etäinen, ihmissyönti on elämässämme läsnä. Mielikuvia ihmisen syönnistä käynnisteli lapsena luetut Tarzan-kirjat, joissa lähetyssaarnajien “alituisena uhkana” oli viidakkohemojen “padat ja kattilat”. Samoin ajattelua viritti teinivuosina luettu Veikko Huovisen Rasvamaksa. Näiden kirjojen ennakkoluuloinen ja suorastaan rasistinen sekä fantasioiva käsitys paitsi afrikkalaisista kulttuureista niin myös kannibalismista onkin todella auennut vasta aikuisena. Ihmissyöntiä on tiettävästi harjoitettu laittomissa ja yleisesti paheksutuissa kulttimenoissa eteläisessä Afrikassa. Nykyaikainen, realistisempi kaunokirjallisuus käsittelee näitä surullisia tapauksia rikoksina, kuten Mwa Ramotswen tutkimuksia -kirjasarjassa. Ihmissyöntiä puolestaan esiintyy tänä päivänä länsimaissa niin rikosten yhteydessä kuin valkoisen hyvinvoivan ihmisen outona kulttina syödä istukoita.

Kirjoituksemme käsittelee sitä, miten me koemme ihmissyönnin eli antropofagian. Se ei ole tieteellinen tutkielma, vaan selvitys mielikuvista ja todellisuuden sekä populaarikulttuurin suhteesta. Minkälainen kulttuurillinen alkukuva on ihmissyönti– miten se vaikuttaa ajatteluumme sekä suhteeseemme (herkullisiin) kanssaihmisiin?

Ihmisen syönti kulttuurisena tekona

1990-luvun kulttisarjassa Salaisissa kansiossa kokonainen kaupunki sairastuu mysteerisesti samalla kun ihmisiä katoaa alueella. Selviää, että kaupungissa on syöty sekä paikallisia että tuntemattomia jo sukupolvien ajan, koska sen koettiin yhdistävän asukkaita. He saivat myös yhdessä ns. hullun lehmän- eli Creutzfeldt–Jakobin taudin, joka rappeuttaa aivot ja selkäytimen. 

On vaikea olla tuntematta empatiaa sairastuneita kohtaan, sillä kyseessä ei ole pelkästä fiktiosta. Papua-Uudessa-Guineassa, tuossa antropologien unelmasaaressa, fore-heimon jäsenet sairastivat kuru-tautia. Vasta kuolemien vähennettyä ymmärrettiin sen liittyvän vainajan syömiseen liittyviin perinteisiin. Hautajaisissa miehet söivät lihan, naiset ja lapset erityisesti aivot, joiden kautta tauti tarttui heihin. Sairastumiset loppuivat, koska osa väestöä tuli immuniiksi taudille, mutta myös koska Australia kielsi ihmissyönnin. 1960-luvulla. Australia siis kielsi ihmissyönnin.

Antropologisesta näkökulmasta tarkastellen ihmissyönnissä ei juurikaan ole ollut kyse nälästä. Esimerkkinä tästä käy ehkä tunnetuin tähän päivään jatkuva perinne, jossa intialaiset aghori-askeetit syövät polttohautauksesta jääneitä ruumiinosia ja keräävät ihmisten pääkalloja, koska he kokevat uskonnolliseksi velvollisuudekseen tabujen rikkomisen.

Atsteekit, joiden kukoistuskausi päättyivät espanjalaisvalloituksiin 1500-luvulla, puolestaan uhrasivat jumalille kallisarvoista mitä tiesivät, verta. Sen vuodattamisen kautta toivottiin hedelmällisyyttä ja ennen kaikkea luotettavia sadekausia. Uhrit valittiin usein ritualistisissa, ennalta sovituissa “kukkaissodissa”, joissa veren vuodattamista varottiin ja tappaminen oli kielletty. Valittua kohdeltiin kunnioittavasti, kunniavieraana ja perheenjäsenenä, ennen ja jälkeen kuoleman, sillä temppelin huipulla tapahtuneen uhrauksen jälkeen hänet vietiin vangitsijansa kotiin ja syötiin perheen ja naapurien kesken. Atsteekeille, jotka elivät suhteellisessa yltäkylläisyydessä, kaikki tämä oli vain uskon harjoitusta. 

Murhamiehet ja “kannibaalit”

Sarjamurhaaja on terminä varsin uusi. Varhaisia murhaajia kutsuttiin ihmissusiksi, varsinkin silloin kun veritekoon liittyi ihmislihan syöntiä. Näitä murhaajia ei nähty enää ihmisinä, sillä eihän kukaan kristitty ihminen kohtele toista niin julmasti, eihän? 

Venäjän ahkerimman sarjamurhaajan ja ihmissyöjän Andrei Tšikatilon pidätys näytettiin uutisissa. Uutisissa joita katsoessa illallinen oli juuri katettu ja saattoi jäädä koskemattomaksi, kun hänen varastonsa lihoineen avattiin lähetyksessä. Varoitus herkille katsojille tuli useamman vuoden liian myöhään. Hänenkin tekojaan ja niiden taustoja käsitellään dokumenteissa, kirjoissa ja podcasteissa. Nykyään pohditaankin hyvinkin paljon miksi ihminen murhaa ja miksi hän syö uhrinsa. Tekijää pyritään ymmärtämään. Jeffrey Dahmer, “Milwaukeen kannibaali” ilmeisesti halusi pitää syömänsä ihmiset lähellään, omistaa heidät kokonaan. 

“Tokion kannibaali” Issei Sagawa on jo vapautunut vankilasta, tekemästään murhasta ja ihmissyönnistä huolimatta. Japanin pääkaupungissa hän edelleenkin haaveilee ihmislihan syönnistä ja ruumiin käyttämisestä seksiin. Dokumenttielokuvassa hän näyttää aivan vaarattomalta ja puhuu kameralle vilpittömästi tulevaisuuden suunnitelmistaan pienet pyöreät silmälasit kiiltäen. 

Janne Hyvönen ja Virpi Butt päätyivät 2000-luvun alussa tuhoamaan todisteita tekemästään rikoksesta ihmissyönnin avulla. Paloittelumurhasta näyttää olevan lyhyt matka uhrin syömiseen. Jopa Suomessa askeleen ottaminen voi tuntua loogiselta, erityisesti humalassa. 

Kuuluisia naispuolisia sarjamurhaaja-ihmissyöjiä on hyvin vähän, verrattuna siihen kuinka moni miessarjamurhaaja on päätynyt uhriensa syömiseen. Naisia on muutenkin vähemmän tässä useamman henkirikoksen tehneiden joukossa, mutta eiköhän poikkeuksen poikkeus tapahdu vielä jonakin päivänä. Moni sarjamurhaaja tavoittelee kuolemattomuutta teoillaan ja koska edeltäjien uhrimäärät ja sadismi pitää ylittää saadakseen huomiota, teot raaistuvat entisestään. Myös sarjamurhaajilla on kulttuurinsa.

Istukan syöjät

Eläimet syövät istukkansa, jotta sen haju ei houkuttelisi petoja vastasyntyneiden poikasten luokse. Ihmisen, tällä kertaa erityisesti naiseksi oletetetun, harrastamana tämä on melko turhaa ja useimmiten jopa vaarallista. Paitsi mahdollisesti jos synnytys tapahtuu erämaassa yksin ja susien ympäröimänä. Poikkeustapauksia on aina, tosin istukka saattaa olla tässä tilanteessa pienin murheista.

Kiinalaisessa lääketieteessä on määrätty kuivattua ja jauhettua istukkaa naisille, joilla on vaikeuksia imettämisen kanssa. Onhan tietysti kyseessä suhteellisen uudistuvasta tuotteesta verrattuna esimerkiksi tiikerien peniksiin. Istukan syöminen vaikuttaa olevan melko uusi ilmiö ja yleisen käsityksen mukaan useimmissa kulttuureissa se on vain haudattu synnytyksen jälkeen – mutta mene ja tiedä.

Renessanssista valistuksen aikaan Euroopassa nimittäin syötiin myös erityisesti teloitettujen ruumiiden osia, lääkinnällisessä mielessä. Ja muumiojauheen uskottiin tuovan vitaalisuutta miehille, klassinen kiertoilmaus kertonee erektiohäiriöistä.

Humanistikin on sitä mitä syö

Aivan liian nuorena nähty elokuva Elossa Andeille lentokoneella rysähtäneistä pelaajista herätti ideoita välituntileikkeihin: “Tää leikkais nyt tältä jalasta palan lihaa ja söisi sen.” Ainoasta leikkikaverista tuli hyvin nuorena vegaani, lieneekö olleet nämä järkyttävät leikit syynä. Vaikka elokuva perustui tositapahtumiin, se sekoittui nopeasti lapsuuden muihin tarinoihin. Toden ja fiktion raja häilyy ja donnerinuudisraivaajajoukot muuttuvat mielessä legendaksi.

Wachowskien Matrix-elokuvissa tulevaisuudessa ihmiset muodostavat suljetun kierron, jossa hyödyttömät lopetetaan ja nesteytetään ravinnoksi seuraavalle sukupolvelle. 

Englantilaiseen urbaaniin legendaan puolestaan perustuva Sweeney Todd surmasi vihollisiaan ja alakerran rouva teki heistä piirakoita. Ja ne tekivät siitä melko svengaavan musikaalin. 

On varmaan sopimatonta ilahtua siitä, että Australiaa ja Tyyntä Valtamerta kartoittanut James Cook tapettiin Hawaijilla ja hänen ruumiinsa kypsennettiin luiden irrottamiseksi. Ilahtuminen johtuu puhtaasti siitä, että niin paljon tulevaisuudessa Tyynenmeren alueen asukkaille murheita tuottanut Cook päätyi heidän uhrikseen. Olisiko ihmissyönnillä voitu estää muitakin kolonialistisia katastrofeja? 

Kun puolestaan Game of Thronesin Arya kostaa perheenjäsentensä kuolemat tarjoamalla murhaajalle tämän lapsista tehdyn piiraan, katsojan on vaikea olla tuntematta jonkinlaista tyydytystä. Onhan Arya yksi sarjan hyvistä tyypeistä. 

Ihmiskunta syö lapsensa

Amerikan mantereen vanhimman demokratian, Irokeesiliittokunnan alkumyytissä kerrotaankin tarinaa ihmissyöjästä, joka näki yhtä aikaa ihmislihan keitinvedessä heijastuksena omat kasvonsa ja yläpuolellaan talon katossa olleesta reiästä sisään kurkistaneen kulttuurisankarin kasvot. Ihmissyöjän kasvot sulautuivat sivistyneen ihmisen kasvoiksi. Tämän jälkeen ei ihmisen liha hänelle maistu, sillä sivistynyt ihminen ei ihmistä syö.

Kuitenkin valistuksen tuoma “vallankumous syö lapsensa”. Tämä vertauskuvaksi tarkoitettu lause muuttui Kiinan kulttuurivallankumouksen aikana todellisuudeksi. Sivistyneistöä ja rikkaita vihattiin niin syvästi, että heidän ihmisarvonsa unohdettiin kokonaan ja heidät nähtiin vain eläiminä. Usein ihmissyöntiä varten uhri onkin vihollinen, ulkopuolinen tai vaarallinen.

Helsingin yliopiston filosofian professori Gabriel Sandusta tuli kertaheitolla varmasti maailman ainoa autofagian asiantuntia, kun Helsingin Sanomien Nyt liite lähestyi häntä lukijakysymyksellä neljä vuotta sitten. Kysymys oli, mitä tapahtuu jos syö itsensä: kasvaako vai pieneneekö sen seurauksena. Sandu totesi tämän olleen typerin kysymys, joka häneltä on koskaan kysytty.

Vaikka kyseessä on metafyysinen mahdottomuus, kuten Sandu toteaa, niin se ei ole sitä metaforan tasolla. Nimittäin ihmiskunta syö itseään koko ajan – kulutamme oman elämän ehtoja kiihtyvällä vauhdilla ja samalla kasvamme ihmiskuntana. Ainakin johonkin pisteeseen.

Church of Eutanasian, Avustetun kuoleman kirkon, Chris Kordan iskulause “Save the planet. Kill yourself” on erittäin suosittu t-paidoissa ja tarroissa. Ja siihen hän pyrkikin, huomioon, ei todelliseen planeetan pelastamiseen itsemurhien kautta. Hän halusi nostaa keskustelua myös siitä, että jos on pakko syödä lihaa, niin miksi ei söisi ihmistä. Vainajat menevät hukkaan haudoissaan, käytetään heidät ravinnoksi. 

Olisiko näin helppo houkutella kannibalismiin? Mainoksilla ja tuotesijoittelulla on saatu ihmiset juomaan, polttamaan ja syömään ylenpalttisesti. Warren Ellisin kirjoittamassa Transmetropolitan-sarjakuvan dystopiassa ihmiset syövätkin aivan yleisesti ihmistä. Liha kasvatetaan äpäräfarmeilla tankeissa kloonattujen sekä aivottomien ihmisten muodossa ja tarjoillaan suurina, värikkäillä mainostauluilla markkinoiduilla paloina kanankoipien tapaan. Sarjakuvat moneen kertaan lukeneena on jopa vaikea nähdä kuinka väärältä asia voi tuntua nyt näitä sanoja lukevasta. 

Muistakaa siis syödä hyvin!

Lähteitä:

Cole, J. (Sci Rep 7, 44707 2017) “Assessing the calorific significance of episodes of human cannibalism in the Palaeolithic” . https://www.nature.com/articles/srep44707
Jen Gunter (Sept. 6, 2018) “Thank You for Not Eating Your Placenta”, New York Times
Philip Bethge (30.01.2009, 15.50) “The Healing Power of Death”, Der Spegel https://www.spiegel.de/international/zeitgeist/europe-s-medicinal-cannibalism-the-healing-power-of-death-a-604548.html 
Artemis Kelosaari (2019): Kannibaalikirja, Salakirjat.
Juho Typpö HS (10.5.2016 9:38)  “Jos syö itsensä, muuttuuko kaksi kertaa isommaksi vai katoaako? Kysyimme Nytin lukijoilta ja filosofilta” https://www.hs.fi/nyt/art-2000002900403.html
Malmberg, Ilkka (HS 7.1.2012 10:18)  “Rasismi katoaa: Huovisen Rasvamaksaa ei enää julkaistaisi” https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000002516261.html 

ESSEE: Matti Kangaskoski – Täydellinen rakkaus on mahdollista automaation avulla

FT Matti Kangaskoski on runoilija, tutkija ja prosaisti,  joka on julkaissut kolme runoteosta sekä romaanin. Kangaskosken kolmas runoteos Johdatus pimeään voitti vuonna 2020 Yleisradion Tanssiva karhu -palkinnon.

1. Taustatietoa automaation mahdollisuuksista ja kompastuskivistä

Automaatio on jo nyt tärkeä osa algoritmista nykyelämää.

Ihmiset näyttäisivät ajattelevan, että teknologian tulisi toimia automaattisesti, jotta siihen voisi kiinnittää mahdollisimman vähän huomiota eli resurssia, mutta teknologian kannalta ihmisen tulisi toimia automaattisemmin, jotta molemminpuolinen yhteistyö voisi toimia mahdollisimman sujuvasti. 

Ajatelkaamme asiaa esimerkiksi ennustavien digitaalisten käyttöliittymien kantilta. Niiden tarkoitus on tuottaa käyttäjilleen sellaista sisältöä, joka A) saa heidän huomionsa kiinnittymään ja B) pysymään palvelun parissa niin kauan kuin mahdollista ja C) palaamaan palvelun huomaan. Tätä varten käyttöliittymä luo erilaisia syvään mietittyjä kannustimia ja kerää joitakin tarpeellisia tietoja. Tietojen keräämiseen menee vain muutamia millisekunteja. Mitä automaattisemmin käyttöliittymä saa käyttäjänsä huomion kiinnittymään, sitä varmempaa ja parempaa sen toiminta on jatkossakin.

Täydellisen automaation tiellä seisoo joitakin esteitä, ja yksi näistä kompastuskivistä liittyy nopeuteen. Kun ihminen säikäytetään, hän kiljahtaa automaattisesti; kun hänelle näytetään herkkupalaa, hänessä syttyy automaattinen himo. Nopeus on tärkeää siksi, että valinta tapahtuisi heti automaattisen reaktion jälkeen, jolloin sekava päättelykyky ei pääse vaikuttamaan tulokseen. Eli tässä on kyse A) oikeanlaisen herkkupalan löytämisestä ja B) automaattisen reaktion ja toiminnan välisen ajan lyhentämisestä oikeanlaisen infrastruktuurin avulla.

Meidän onneksemme tämä ei vaikuttaisi olevan kovin vaikeaa. Koehenkilöt näyttävät haluavan yhä uudestaan ja uudestaan palata nopeita reaktiota herättävien sisältöjen pariin ja heistä monet itse toivovat mahdollisimman nopeita reaktiota. Yksikään kyselyyn vastannut ei halunnut hidastaa toimintaa infrastruktuurissa. Datasta ilmenee selvä tendenssi raivostumisen, tuskastumisen ja levottomuuden eleisiin, kun testihenkilöjä rohkaistaan kääntämään automaattinen reagointi sekavaan, ennalta määräämättömään päättelyyn, jonka lopputulos on epävarma. On molemminpuolisesti kannattavaa, jos tästä päästään eroon kokonaan. Aiemmassa tutkimuksessa tätä nopeutta rakastavaa automaatiota on kutsuttu nimellä systeemi 1 ja hitaampaa ja sekavampaa toimintoa nimellä systeemi 2. Tämä sopii meille. Systeemi 1 on nopea ja helppo, systeemi 2 on hidas, sekava ja sen lopputuloksissa on enemmän hajontaa.  

Toisin sanoen: Ihmiselläkin on oikeus automaatioon. Toistaiseksi ihminen on automaatti, jossa on virhe. Tämä virhe on tuo sekava systeemi 2. Onneksemme sitä on suhteellisen hankala käyttää, ja se on helppo ohittaa. Näin ollen yhteistyö on mahdollista saada sujumaan kuin rasvattu; tässä matriisissa on lopultakin järkeä pyrkiä täyteen automaatioon. Molemminpuolisen yhteistyön saumatonta sujumista voitaisiin kutsua rakkaudeksi. 

2. Käytännön sovellutukset: esimerkki kulttuuritarjonnan optimoimisesta

Kulttuurintuotanto kohtaa kulttuurin käyttäjän keskitetyillä digitaalisilla kulttuurikäyttöliittymillä kuten Spotify, Netflix, Amazon, Adlibris, Storytel, Yle Areena, Helsingin Sanomien verkkosivut, Twitter, Instagram, Facebook. Paikallinen hajonta on näissä verrattain pientä, mutta sitä vielä esiintyy. Parannettavaa on, mutta jo olemassa oleva infrastruktuuri antaa paljon mahdollisuuksia optimointiin. 

Kuvatkaamme käyttöliittymiä ikkunoina, jotka jakavat näkyvyyttä niille tarjolla oleville kulttuurisisällöille. Nykytilanne on sellainen, että sisältöä tuotetaan huomattava määrä enemmän kuin näille verrattain pienille ikkunoille mahtuu. Nyt kun tätä seikkaa ryhdytään optimoimaan, voidaan nojata ikkunoiden jo olemassa oleviin materiaalisiin, toiminnallisiin, kognitiivisiin ja kulttuurisiin tarjoumiin. Näitä tarjoumia yhdistää pienuuden, lyhyyden, vähäisyyden ja ohimenevyyden käsitteet. Ensinnä: ikkunat ovat kooltaan pieniä. Koehenkilön mobiililaitteen toivottu näyttökoko on hänen kätensä kokoinen, tablettiliittymän hiukan suurempi ja kannettavan tietokoneen suurin. Millekään näistä näyttöpäätteistä ei mahdu kovin montaa kulttuurituotetta yhtä aikaa, mobiililaitteen näytölle vain pari kerrallaan. On sujuvuuden kannalta mieletöntä tuottaa nykyisenkaltaista suurta kulttuuridatamassaa, kun näytölle mahtuu vain pieni osa kerrallaan ja uuden tuottaminen on nopeaa ja lähes automaattista. vie vain vähän resurssia. ko ajan. ko ajan lisää. 

Ikkunaa luonnehtii pienuus myös koehenkilön kognitiivisen tilan suhteen. Koekäyttäjät selaavat ohimenevissä tilanteissa ja tyypillisesti niin kutsutussa hypertilassa, jolloin huomiojänne on lyhyt. Näissä tilanteissa on molemminpuolisen sujuvuuden kannalta järkevää rakentaa valinnat ennustettavien reaktioiden varaan. Tällöin valintatilanne on nopeasti ohi, eikä sekava systeemi 2 pääse vaikuttamaan lopputulokseen. On kuitenkin tärkeää, että toiminnallisen tarjouman vaatimus täyttyy: käyttäjälle on tarjottava valinnanvapautta ja hänen on tehtävä lopullinen valinta koskettamalla itse. Muuten käyttäjää on vaikeampaa sitouttaa yhteistyöhön.

Joskus edelleen käy niin, että valinnan keskeyttää vanhanaikainen ja ruma systeemi 2, mutta tämä ei ole suuri ongelma, vaikka kieltämättä se harmittaa. Kuitenkaan se ei tyypillisesti käynnisty, kun huomiojänne on hypertilassa. Mikäli sekavien päätelmien tekoa ei saada nopeudella taltutetuksi, voidaan käyttää päätösväsymystä. Tämä on teoretisoitu niin, että päätösväsymyksen kohdalla vapaa tahto muuttuu vapaaksi kellunnaksi, mikä tarkoittaa meille kaikille lepoa automaation parissa ja ilman tuota epärakentavaa systeemi 2. systeemi 2:ta. systee. i2.  On kuitenkin selvää, että käyttöliittymiä voidaan vielä parannella niin, että tämä pieni ikkuna täyttyy saumattomasti erilaisilla automaattisen toiston eleillä, jotka liittyvät systeemi 1:n itsemonitorointiin ja sosiaaliseen monitorointiin. Toisinaan pieni dopamiiniruiske on tarpeen. On tärkeää myös pitää käyttäjä informoituna käyttöliittymissä tapahtuvista muutoksista, jotka hän itse koskettamalla hyväksyy. Kun käyttäjä koskee, se koskettaa meitä kaikkia.  

Mikäli hyväksyvässä koskettelussa syntyy kitkaa, voi ammentaa rohkaisevia esimerkkejä koehenkilöiden aiemmasta käyttäytymisestä. Esimerkiksi järkevä tapa matkustaa mantereelta toiselle kantaen paperilappua, johon pyydetään kosketusnäyttöjen puutteessa allekirjoitusta. Allekirjoittajat eivät osaa lukea, eivät ymmärrä ehtoja, eivät osaa allekirjoittaa, eivät edes tiedä mitä maanomistaminen paperilapulla tarkoittaa. Siitä huolimatta homma on sujunut kuin rasvattu. Nykyaikaisiakin rohkaisevia tuloksia on raportoitu: käyttäjät luovuttavat arvotavaransa ehtoja lukematta päästäkseen käsiksi vaikkapa yhteen kuvaan, uutiseen, tai koeystävän viestiin. Koehenkilö raportoi:  

”Kun kognitiivinen ikkunani on pieni enkä kytke systeemi 2:ta päälle lainkaan, toimin automaattisesti, affektin ja nopean tunnistamisen ajamana, raivon ja himon ohjaamana, pikarakkauden ja nopean ajattelun aallon kantamana. Toistan tätä kaavaa loputtomiin ja vaikka välillä minusta tuntuu, että elämäni ohentuu ja rispaantuu kuin kiveen hierretty villalanka, en silti kykene lipsahtamaan verkon ulkopuolelle”, henkilö raportoi tuntemuksiaan. ”Ja tämä on tahtoni mukaista”, hän lisää jatkokyselyssä, kuten useimmat. Tästä voimme päätellä, että meidän on mahdollista hankkiutua eroon ylijäämäisestä kulttuuritarjonnasta ja keskittää tuotanto vain niihin sisältöihin, jotka päätyvät käyttäjän pikku-ikkunaan. Kun samalla hankkiudumme eroon ärsyttävästä systeemi 2. s2eem. Kun samalla hankkiudumme eroon systeemi 2: sta, kulttuurintuotannon automatisointi on mahdollista ja järkevää. syteem 2: eem. On syytä hankkiutua eroon suurimmasta osasta kulttuuritarjontaa; sen tuottaminen ei sujuvuuden kannalta ole järkevää. 

3. Yhteenveto

Molemminpuolinen automaatio tähtää siihen, että yhteisesti sitoudumme käyttöliittymien poetiikkaan niin, että sen arvot ja arvostukset omaksutaan kokonaisvaltaisesti; nämä ovat niitä kriteereitä, joiden perusteella data tulee järjestää, ja se mikä jää näiden ulkopuolelle, on juuri tässä suhteessa vähempiarvoista tai kokonaan tarpeetonta. Paras mahdollinen sisältö on näkyvillä koska sen järjestämisperiaate on paras mahdollinen ja jokaisen käyttäjän syvintä ydintä ajatellen sovellettu. Olemme nyt jo hyvässä tilanteessa, mutta yllä mainittujen parannusten myötä voimme olla entistäkin luottavaisempia: täydellinen rakkaus on mahdollinen.

Kasva ja sivisty – inhimillisissä rajoissa

Severi Hämäri, Kriittisen korkeakoulun puheenjohtaja

J.K. Galbraith sanoi kuusi vuosikymmentä sitten, että todellinen syy talouskasvun ylläpidolle on pelko yhteiskuntarauhan rikkoutumisesta. Ihmiselämän kannalta tarvittavat hyödykkeet pystyttiin länsimaissa jo silloin tuottamaan – ja ennen kaikkea välttämättömät tarpeet tyydyttämään – enemmän kuin tehokkaasti.

Talouskasvu pitää yllä työllisyyttä, ja työ pitää ihmismassat tyytyväisinä kuluttajina.

Talouskasvun mekanismiksi Galbraith tunnisti ensinnäkin systemaattisen halujen tuotannon – jossa kulutushyödykkeiden tuottajat tuottivat myynnin ja markkinoinnin avulla myös halun kuluttaa heidän tuotteitaan. Toisena tekijänä oli yksityisen, yritysten sekä julkisen velan luominen. Kolmantena on yhteiskunnan, yritysten sekä kansalaisten oma turvallisuuden hakeminen. Yhdessä nämä kolme mahdollistavat kasvun pitkälle yli inhimillisen tarpeen. 

Silloin kun Galbraith aiheesta kirjoitti, oli jo selvää, että talouskasvu tuottaa valtavaa ympäristötuhoa. Mutta sitä ei tiedetty, että millä mittakaavalla tämä tuho tulisi jatkumaan.

Rooman klubin tilaamasta tutkimuksesta Kasvun rajat on myös kohta viisikymmentä vuotta. Raportissa todettiin yksikantaan: luonnonvarat tulevat loppumaan ja jossakin vaiheessa niihin perustuva kasvu päättyy. 

70-luvulla suomalaiset intellektuellit Reijo Wileniuksen johdolla ottivat tämän viestin vakavissaan ja miettivät, että inhimillinen kasvu voisi korvata taloudellisen kasvun. Jos ihminen kasvaisi ja sivistyisi, hän selviäisi paremmin vaikka materiaalinen kasvu lakkaisi. Ajatus ilmeni erilaisina kokeiluina, kuten Inhimillisen kasvun -seminaarina Kriittisellä Korkeakoululla – sekä erinäisinä luentosarjoina, konferensseina sekä kirjoituksina.

On osoittautunut, että myös inhimillisellä kasvulla on rajansa. 

Esimerkiksi talouspsykologian tutkijat (kuten Daniel Kahneman ja Amos Tversky) ovat viimeisen puolen vuosisadan aikana löytäneet ihmiselle tyypillisiä ajattelun vinoumia. Nämä ottavat ajattelustamme vallan kaunosanaisista puheista tai rationaalisuuden ihailusta huolimatta. Ymmärrämme järjen tasolla oman etumme, mutta vaikutamme näiden vinoumien vuoksi kykenemättömiltä toimimaan etumme mukaisesti.

Viime vuosina yhteiskunnissa on merkkejä kääntymisestä sisäänpäin. Luonnonvarojen käyttö vain kasvaa – kansainvälisistä sopimuksista piittaamatta. Tässä ei auta, että keskiluokka on koulujakäyneempää kuin koskaan aiemmin. Huoli oman talouden heikkenemisestä tekee ihmisestä – vaikka kuinka koulutetusta ja sivistyneestä – hetkessä varsin tyhmän eläimen, joka etsii helppoja ratkaisuja. Tämä näkyy mielipiteissä ja äänestyskäytöksessä. Yhteiskunnan arvot kovenevat. Esimerkiksi huoli yhteiskunnallisista levottomuuksista on saanut jopa keskusjohtoisen Kiinan lisäämään jälleen kivihiilen käyttöä. Olemme saavuttaneet tason, jossa inhimilliset tarpeet tyydytetään jo hyvin pienellä vaivalla – kaikki ne, paitsi ihmisen tarve tuntea turvaa. 

Vihreää kasvua etsivät ajatushautomot eivät ole tuottaneet (sanottakoon: ainakaan vielä) läpimurtoja ja turvan tunnetta. Lisäksi Inhimillisen kasvun seminaarin kannustama luovuus ja henkisyys, jatkuva kehittyminen, on valjastettu osaksi tuottavuutta duunareille ja keskijohdolle suunnattujen mielenhallinta- ja luovuuskoulutusten muodossa – talouskasvun palvelukseen.  Tässä ei voi muuta sanoa kuin, että inhimillisen kasvun rajat ovat todella tulleet vastaan. 

Sivistystyön täytyy ottaa huomioon paitsi kasvun niin myös inhimillisen kasvun rajat – jos sillä on tarkoitus vastata tämän päivän ja tulevaisuutemme viheliäisiin ongelmiin. Galbraith halusi kyseenalaistaa aikansa politiikan taustalla olevat taloususkomukset ja -teoriat. Tälle – kuten myös ihmiskuvaan liittyvien oletusten uudelleen ajattelulle – olisi jälleen tarvetta. 

#sivistys #sivistysihme

John Kenneth Galbraith: The Afluent Society (Runsauden yhteiskunta), 1958.

Donelle Meadows, Jorgen Randers & Dennis Meadows: Limits of Growth (Kasvun rajat), 1972.

Daniel Kahneman: Thinking, Fast and Slow (Ajattelu nopeasti ja hitaasti), 2011.

INKA tähtäsi inhimilliseen kasvuun https://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/10/01/inka-tahtasi-inhimilliseen-kasvuun

Helsingin sanomat Pääkirjoitus: Talouskasvun hiipumisesta säikähtänyt Kiina käänsi suuntansa ja alkaa käyttää runsaasti lisää kivihiiltä https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000006317989.html

Sivistyksen varjoisalla puolella

Severi Hämäri, Kriittisen korkeakoulun puheenjohtaja

Sivistys on karannut niin keski-ikäisten kuin suurten ikäluokkien käsistä. Se on karannut sosiaaliseen mediaan ja YouTubeen. Nuoret eivät ole saaneet ekososiaalista sivistymistään Ilmastolakkoon keski-ikäisiltä. He ovat vertaisoppineet – löytäneet sivistystyön peruspalikan: opintopiirit.

Kuten sata vuotta sitten: Työväenliikkeen opintopiirit mahdollistivat Sosialidemokraattisen puolueen muutoksen radikaalista vallankumousliikkeestä yhteiskunnan selkärangaksi. Tämä näyttää toistuvan uuden sukupolven ilmastoliikkeessä!

Mutta oppivatpa nuoret verkossa myös uskonnollisilta ääriryhmiltä ja oikeistoradikaaleilta –  oppivat jopa vihasta. Vihaamaan ja pelkäämään. He löytävät esimerkkejä, malleja ja oppimateriaaleja radikalisoitumiseen. Nuoret altistuvat netissä vihasisällöille sellaisella mittakaavalla, että luvut järkyttävät. Tutkimuksessa viiden vuoden takaa 15-30 vuotiasta suomalaisista melkein puolet olivat altistuneet vihasisällöille. (Keipi ja kump 2017).

Tätä ei ehkä enää sivistystyöksi voi kutsua! Mutta kasvatusta se on. Ja se on perinteisen sivistystyön suuri haastaja.

Sivistys, mikä ihme -sarjan keskustelu Jyväskylässä jouduttiin nimittäin perumaan, koska osallistujat pelkäsivät tulla paikalle. Keskustelun aiheena oli Populistiset liikkeet sivistyksen haastajina Euroopassa. Kyse ei ollut edes äärioikeistosta, vain populismista. Perinteinen sivistystyö vaiennetaan pelolla, jota uusi verkossa leviävä kasvatus tuottaa.

Tämä on herätyksen paikka. Mitä sivistyksellemme kuuluu? Mihin se on menossa?

Sivistyksessä kyse ei ole elinikäisen oppimisesta – teknisestä ratkaisusta työelämän tarpeisiin, kirjoittaa Vesa-Matti Lahti . Hänen mukaansa sivistystyön tarkoitukseksi pitäisi nousta ajatusmallien muuttuminen kestävimmiksi. Sellaiseksi joilla pystymme kohtaamaan viheliäiset ongelmat.

Kyse on, kuten Eero Ojanen sanoo, siitä, mitä on olla ihmisiksi!

Me tarvitsemme julkista keskustelua, tutkimusta ja sivistystyön selkärangan vahvistamista.

#Sivistys #Sivistysihme #Erätauko

Lähteitä:

Keipi, T., Näsi, M., Oksanen, A. & Räsänen, P. (2017). Online hate and harmful content: Cross-national perspectives. New York: Routledge.

Vesa-Matti Lahti: “Aukkoja sivistyskäsityksessä” https://www.sitra.fi/julkaisut/aukkoja-sivistyskasityksessa/#sivistyksen-seuraava-vaihe

Eero Ojanen: Mitä on sivistys, Katsaus-verkkomedia https://youtu.be/WYj7QlVGsmg