Novelli: Hanna Kosonen – “Bonusta koronan aikaan”

Hanna Kososen novelli “Bonusta koronan aikaan” pääsi palkintosijoille Katsauksen keväällä 2020 järjestämässä Karanteenikirjoituksia-novellikilpailussa.

– Tsiisus sä oot upee! Näytät ihan naiselta!
– Kiitos, #Transapu taas.

Saku hymyili ja halasi tiukasti Esteriä. Miesten liikkuminen yksin oli muuttunut lähes mahdottomaksi ja hän oli kiitollinen ystävänsä kävelyseurasta. Raikas ulkoilma ja siniseksi palautunut Töölönlahti tuntuivat ihanalta kotona tehdyn työviikon jälkeen.

– Näit sä sen uusimman laskelman, jonka mukaan miesten määrä tulee kohta olemaan enää noin 30 prossaa väestöstä? Kiristää teidän tilannetta entisestään.

Ester seurasi yhä koronauutisia ainakin tunnin päivässä.

Miesoletettujen osuus väestöstä oli vähentynyt dramaattisesti viisi aaltoa kestäneen koronapandemian tuloksena. Osa kuoli piittaamattomuuden tai maanisiksi muuttuneiden urheiluharrastustensa heikentämän vastustuskyvyn takia, virusta levittivät eristäytymisaikaa uhmanneet Hyvä veli -kerhojen kokoukset ja yhteyksiä näytti olevan myös pitkäaikaisen pönötyksen ja koronan aiheuttamien tukehtumistapausten välillä.

Suurin epäsuhta sukupuolten välille syntyi kuitenkin neljännen aallon aikana, kun etukäteismallinnukset osoittivat, etteivät tehohoitopaikat riittäisi kaikille. Kolmesta epidemiasta selviytynyt väestö oli fysiologisesti erittäin homogeenista, eivätkä lääkärit pystyneet jaottelemaan potilaita hoitoennusteen perusteella. Hallituksen esityksestä laadittiin poikkeuslaki, joka antoi viranomaisille valtuudet luoda kriteeristö potilaiden valinnaksi:

Virukselle omistettuja sairaaloita oli rakennettu syrjäseuduille ja osoite tuli selvittää itse. Sen saamiseksi oli joko kirjoitettava essee dosenttiyhdistyksen julkaisemasta ”Diversiteetti terveyden ytimenä” –tutkimuksesta tai osoitettava ennen pandemiaa alkanut taideharrastuneisuus. Sairaalaan pääsi myös, jos sai raja-arvojen sisällä pysyvän tuloksen 25-sivuisesta hiilijalanjälkikyselystä.

Marginaaliin pudonneen populistipuolueen eduskuntaryhmä yritti kaataa lain syrjivänä, mutta se hyväksyttiin murskaenemmistöllä ja ”Vastaat valinnoistasi”-käytäntö levisi kattamaan monia muitakin yhteiskunnan alueita.

– Joo, en mä kyllä enää omana itsenäni uskalla liikkua missään. Onneksi on Tytti!

Naisten ylivoima saattoi miehet vaaraan, koska hyvistä suvunjatkajista oli pulaa. Ympäri maata liikkui joukkoja, jotka sieppasivat miehiä, kuljettivat heidät salaisiin ”siittoloihin” ja pakottivat luovuttamaan spermaa, jolla hedelmöitettiin maksukykyisiä äideiksi haluavia. Huhu kertoi, että hyväksi arvioidun isäkandidaatin jälkeläisiä saattoi olla lähes jokaisessa Suomen kunnassa. Leimautumisen pelossa uhrit eivät usein kertoneet kohtalostaan edes lähimmilleen ja heillä oli vaikeuksia ihmissuhteissaan tapahtuneen jälkeen. Osa miehistä päätyi vasektomiaan, mutta sen saaminen oli kallista ja klinikoiden edessä oli usein siittiöiden vapaan liikkuvuuden puolesta taistelevia mielenosoittajia sisäänpääsyä estämässä.

Parhaita tapoja välttää pakkosiittäjäksi joutuminen oli esittää naista ja Saku turvautuikin usein arvostettuun Meikkaus- ja naamiointiosuuskuntaan #Transapuun. Henkilökunta, jota johti Tytti (vuoteen 2016 Pontus), osasi todella tehdä miehestä naisen ja osuuskunnan myös puheterapiaa ja kävelyharjoituksia sisältävistä palveluista kilpailtiin rajusti; turvallinen iltameikki saattoi maksaa keskijohdon viikkopalkan verran.

Jotkut kääntyivät suvunjatkamiskyvyttömyytensä osoittamiseksi Tytin kollegan Myrskyn (vuoteen 2015 Tuulia) puoleen transmieheksi naamioitumista varten. Valitettavasti jono suositun #miehenämuttaturvassa – palvelun asiakkaaksi oli hyvin pitkä.

Homoyhteisöön kuuluminen suojasi sieppauksilta, varsinkin jos jäsenellä oli osoittaa todiste muumimukisessiosta tai sateenkaariperheen jäsenyydestä. Hyvin kookkaat tai hahmoltaan miehekkäät miehet yrittivätkin häivyttää heteromaiset piirteensä ja korostaa suvaitsevuuttaan paljastuen kuitenkin yleensä luetellessaan vähemmistöaakkosjonoa väärässä järjestyksessä.

–  Mitä Timolle kuuluu?
–  Huonoa, ei se oikein jaksa tehdä mitään.

Sakun veljen Timon kohtalo oli järkyttänyt koko ystäväpiiriä. Hän oli joutunut lähtemään kiireellisille asioille, mutta ei löytänyt burkhaa, jonka oli hankkinut lyhytaikaisia tilanteita varten. Timo turvautui riskialttiiseen keinoon ja yritti tehdä itsestään mahdollisimman epähaluttavan. Hän puki päälleen edesmenneen amerikanserkkunsa ylellisen risteilyfirman pusakan, Formula 1-lippiksen ja ajoi lyhyen matkan lainatulla, isolla katumaasturilla. Palatessaan parkkipaikalle Timo joutui kuitenkin huumatuksi ja kaapatuksi. Hänet palautettiin muutaman päivän kuluttua autonsa luo taskussaan lappu: ”Kiitos hyvästä materiaalista. Siitä riittää monelle!”

– Kai se vie jutun oikeuteen, eiks se tunnistanut jonkun niistä naisista?
– Ei se taida, ennakkotapaukset ja julkisuus pelottaa. Ja sitä paitsi se muisti, että oli riisunut takin ja unohtanut että sillä oli Kafka-teepaita alla. Lisäksi se oli puhunut puhelimeen talouden donitsimallista, pysähtynyt pelastamaan leppäkerttua ja viheltänyt Mozartia.
–  Auts!
– No just noin sen juristikin sanoi. Yleensä syytetyt vapautetaan, jos voidaan osoittaa, että ne toimii biologisen kellonsa ohjaamina tai että uhri vahvisti omalla toiminnallaan naisten vaistoja. Yleisin rangaistus on toive kunnioittaa miesten oikeutta olla lisääntymättä ja kehotus vastentahtoisesti kerätyn sperman hävittämiseksi. Ei poliisi kuitenkaan resurssipulan takia ehdi minkään toteutumista valvoa.

Saku huokaisi ja Ester kääntyi taas halaamaan ystäväänsä.

–  Jaksatko nyt puhua siitä sun ChildrenFirst-tyypistä?
–  Koetan. Se on muuten LapsetEnsin-ryhmä nykyään. Seuraavan aallon tehohoidettavatvalitaan kai suomen kieli edellä ja yhteisö käänsi nimensä varmuuden vuoksi.

Saku alkoi kertoa, kuinka oli löytänyt kiinnostavan ihmisen, Mirkun, kodinperustajille suunnatusta deittipalvelusta. Saku halusi perheille sallitut kaksi omaa lasta eikä ollut vielä antanut steriloida itseään. Vallalla olivat miesten markkinat, mutta kumppanin löytäminen oli hankalaa, koska todellisuus vastasi harvoin tarjokkaiden profiileja. Ison kirjahyllyn edessä poseeranneet naiset lukivat todellisuudessa vain iltapäivälehtiä, kotimaan ihanuutta ylistäneet paljastivat nousuhumalassa kaukomatkahaaveensa ja kestävän kehityksen hehkuttajat pukeutuivat pikamuotiin.

– Kaikki oli tosi hyvin aluksi, me luettiin runoja yhdessä ja meillä oli ihan samat mielipiteet turhista remonteista. Mua vähän haittasi sen asuinpaikka, mutta onneksi se esitteli sen ”Vuoden solidaarisin westendiläinen” -artikkelin itsestään. Ja Mirkku tuki kovasti sen Timo- jutun aikana. Sitten yhtenä päivänä mun IT-ystävä Jamy löysi Mirkun piilottamia somepäivityksiä. Mirkku oli silloin alussa kutsunut koronaa flunssaksi, syyttänyt ihmisiä hysteriasta, esiintynyt joka- paikan-asiantuntijana ja epäillyt italialaisia huonosta terveydenhuollosta. Mä halusin lopettaa meidän suhteen saman tien, mutta Mirkku vakuutti, että kyse oli vain liian rankan asian torjumisesta ja ahdistuneena tehdyistä postauksista. Lisäksi se oli ihan loppusuoralla sen 12 askeleen ”From meatlover to vegan”-ohjelman kanssa ja mä halusin vuorostani olla sen tukena. Hetken tuntui ihan ookoolta ja me ilmoittauduttiin yhdessä ”Metsämarjojen poiminta ja käsittely”-kurssillekin.

Saku vaikeni hetkeksi, sillä heidät ohitti juuri hölkkäävien naisten joukko eikä hänen #aidostinainen- ääniterapiansa ollut vielä niin pitkällä, että hän olisi voinut puhua vieraiden kuullen.

– Sitten ihmisten bonusosto-tilastot säädettiin julkiseksi tulevia hoitopriorisointeja varten. Kävi ilmi, että Mirkku oli ostanut vuoden 2020 alussa ihan jäätävän määrän vessapaperia ja maaliskuussa, vaikka väitti olleensa kotona, syönyt wieninleikkeen Viitasaaren ABC:llä!

Saku unohti missä oli ja huusi nyt miehen äänellään. Ohijuossut naisjoukko pysähtyi välittömästi ja kääntyi tulemaan häntä ja Esteriä kohti. Haikaralogolla varustettu pakettiauto ilmestyi läheiseltä parkkipaikalta ja sen sivuovi liukui auki. Saku työnnettiin autoon ja Ester kuuli ystävänsä hätääntyneen äänen:

– Soita mun äidille! Sano ett…

Novelli: Gilbert Granholm – “Aloite”

Gilbert Granholmin novelli “Aloite” pääsi palkintosijoille Katsauksen keväällä 2020 järjestämässä Karanteenikirjoituksia-novellikilpailussa.

Ari Nousiainen arveli olevansa kaikin puolin tavallinen suomalainen mies. Hän oli eronnut, hänellä oli kaksi täysi-ikäistä lasta ja reilun 25 vuoden ura, joka oli päättynyt työttömyyteen. Niinpä hän oli muuttanut Helsingin opiskelija-asuntosäätiön soluhuoneeseen Mellunmäkeen, koska sinne oli kevään korvalla päässyt pienellä varoitusajalla.

Kämppä oli ruma mutta hiljainen, ja hän sen ainoa asukas.

Kun Nousiainen äkkiä kuuli ulko-ovelta rasahduksen, hän alkoi miettiä, pitikö hänen toimia samalla tavoin kuin 31 vuotta aiemmin Tampereen Hervannan Mikontalossa: vetäytyä huoneensa kauimmaiseen nurkkaan lukemaan ja tarkkailemaan, milloin äänet vaimenevat niin paljon, että tietää kaikkien varmasti siirtyneen pois yhteisistä

tiloista.

Tuollaisella hetkellä tarjoutui mahdollisuus nauttia iltapala. Saattoi käväistä nopeasti jääkaapilla ja syödä omalta nimikoidulta hyllyltä kymmenen senttimetrin palan lenkkimakkaraa ja vähän ruisleipää sekä juoda lasin maitoa. Sen jälkeen pystyi pesemään hampaat vessassa, mistä hän ei kuitenkaan pitänyt. Ei ollut mukavaa, että joku toinen ehkä tuli samaan aikaan käymälän oven taakse odottamaan vuoroaan.

Mieluummin hän täytti keittiön hanasta kolmasosalitran limsapullon ja kiiruhti omaan huoneeseensa harjaamaan hampaat kaikessa rauhassa. Joko niin, että holautti huuhteluvedet suustaan vanhaan hernekeittopurkkiin, tai niin, että poisti tuuletusikkunasta kahdeksalla ristipääruuvilla karmiin kiinnitetyn ritilän ja sylkäisi hammastahnanjämät seitsemännestä kerroksesta tuulen vietäviksi.

Nousiainen päätti nyt toimia toisin. Hän muisti elävästi sen ainoan kerran, kun oli huhtikuussa 1989 joutunut juoksemaan ripulin vuoksi vessaan, vaikka olikin kuullut huoneensa ulkopuolelta puhetta.

Tuolloin hän oli kohdannut soluasunnon eteisessä Tiinan, tulevan puolisonsa eli nykyisen ex-vaimonsa. Ehkä tänään voisi tapahtua jotain samankaltaista, Nousiainen ajatteli, kampasi kaljuuntuneen päälakensa jäljelläolleet hiukset oikealle kaartuvaan jakaukseen, ujutti läpsykkäsandaalit jalkaansa ja laski kätensä ovenrivalle.

Itsekseen elellessä oli miellyttävää, ettei omia astioita, eli lusikkaa, veistä, mukia ja yhtä syvää lautasta, tarvinnut tiskata heti ruoanlaiton jälkeen, mutta hiljaisuus tuntui pitemmän päälle raskaalta.

Jopa Tampereella opiskellessaan hän oli puhunut jollekulle lähes joka viikko. Useimmiten hän oli päässyt sanomaan eteisessä ”terve”, jos oli luennolta palatessaan kohdannut siellä jonkun. Täällä HOAS:illa hän ei ollut kertaakaan nähnyt ketään, ei edes rappukäytävässä.

Hän epäröi. Jos kolinat eteisessä oli aiheuttanut mies, niin kannattaisiko siihen hukata aikaansa? Toisaalta koska Nousiainen oli kolmen kuukauden takaisen eronsa jälkeen jo kyllästynyt masturbointiin, hän ei halunnut hylätä mahdollisuutta tutustua uusiin ihmisiin, jotka mahdollisesti tunsivat vapaita naisia, tai joilla kenties oli jopa siskoja, jotka jossain vaiheessa tulisivat vierailemaan.

Niin siellä Mikontalossa oli käynyt. Tiina oli ollut asunnossa, koska oli saapunut tervehtimään veljeään.

Mitään keinoa tavata uusia ihmisiä ei pitäisi ylenkatsoa. Varsinkaan tässä iässä ja tilanteessa. Vasta muutaman kerran hän oli rahapulastaan välittämättä poistunut opiskelija-asuntolan ulkopuolelle. Se oli ollut turhaa, koska hän oli heti ymmärtänyt, ettei näillä kulmilla voinut helposti solmia uusia tuttavuuksia tositarkoituksella. Koska K-kaupan kassalla oli sormus ja R- kioskin myyjättärellä tyttöystävä, Nousiainen ei ollut kyennyt uudestaan alkaneiden poikamiespäiviensä edetessä antamaan yhteystietojaan vasta kuin yhdelle naiselle.

Silloin hän oli ollut niin epätoivoinen, että oli turvautunut valehtelemiseen.

Hän oli katsonut tytön ruskeisiin silmiin ja sanonut, ettei hänellä ollut voimassaolevaa lippua. Niinpä hän oli saanut kertoa osoitteensa tuolle matkalipuntarkastajana työskenneelle kaunottarelle. Vaikka hän oli murjaissut joukkoon yhden vitsin, flaksi ei ollut käynyt. 80 euron tarkastusmaksu oli jo ulosotossa, koska ensimmäinen työttömyyspäiväraha ei ollut vielä ehtinyt tilille.

Nousiainen painoi kahvaa ja liu’utti oven auki. Eteisessä ei ollut ketään, eikä keittiöstäkään tullut valoa. Ei tietysti olisi voinutkaan tulla, koska siellä ei ollut lamppua. Edellinen asukas lieni vienyt mukanaan loisteputken, eikä Nousiainen ollut hankkinut sen tilalle uutta. Sytyttämällä kännykän taskulamppusovelluksen pystyi aivan hyvin jopa myöhään illalla kokkailemaan ne vähät, mitä yksineläjä tarvitsi.

Ei ketään, ei mitään, ei missään. Mutta jokin täällä oli synnyttänyt rasahduksia tai kolinoita, sellaisen terävän äänen.

Katsellessaan ympärilleen Nousiainen huomasi, että eteisen välioven asento oli muuttunut, se oli paljon enemmän raollaan kuin oli ollut aiemmin. Hän hiipi hiljaa oven viereen ja tempaisi sen kokonaan auki.

Kynnyksellä oli kirjekuori. Postinkantaja oli pudottanut sen, ja kiinni rämähtäneestä luukusta hetkellisesti puhaltanut veto oli liikauttanut väliovea.

Tietoa koronaviruksesta, information om coronaviruset, Nousiainen luki sosiaali- ja terveysministeriön lähettämän kuoren päältä. Hän lannistui. Olisi ollut mukavaa, jos olisi nähnyt eteisessä muutakin elävää kuin oman peilikuvansa. Ei vieläkään ihmisiä sisällä eikä mitään järjellistä asiaa ulos, entisestä kodista mukana tuotuja säilykkeitäkin kun oli jäljellä ainakin parin viikon tarpeeseen.

Hänen herkkuruokaansa hernekeittoa, jota vaimo ei ollut voinut sietää. Eikä puolukoita, joita Nousiainen niin mielellään kulki poimimassa joka syksy. Vaimo oli vihaisena työntänyt ne hänelle mukaan pakastimesta, kaksi kylmälaukullista, ”minähän en ole niistä koskaan tykännyt”, se oli raivonnut.

”Voi tätä elämää”, Nousiainen sanoi ääneen.

Mikontalossakin oli mukavampaa, hän ajatteli, käänsi selkänsä ja palasi huoneeseensa. Siellä hän yhtäkkiä hymyili.

Hän oli saanut idean. Pitäisi tehdä äänenavausharjoituksia. Äsken hän oli kuulostanut käheältä.

     – Kiikeekaakoo, kikekakokuu, hän aloitti samaan tapaan kuin koulun laulutunneilla.
     – Siiseesaasoo, sisesasosuu, hän jatkoi.

Kun oli jonkin aikaa rallatellut duuriasteikkoa liioitelluin suunliikkein, Nousiainen kaivoi takataskustaan puhelimen.

Nyt ääni oli auki. Kaunis baritoni pääsi oikeuksiinsa. Se kuulosti hyvältä. Hän tekisi aloitteen. Soittaisi johonkin väärään numeroon, että saisi jutella jonkun kanssa.

Novelli: Kaisa Honkala – “Katolla”

Kaisa Honkalan novelli “Katolla” pääsi palkintosijoille Katsauksen keväällä 2020 järjestämässä Karanteenikirjoituksia-novellikilpailussa.

Yön viimeiset suojavaatteet oli riisuttu ja viety tuhottavaksi. Laitoshuoltajat Sulina ja Chauen istuivat sairaalan kattoterassilla muovituoleilla. Heidän tupakkansa välkkyivät yössä ja piirsivät taivaalle savuvanoja, jotka himmensivät tähdet. Kumpikin oli liian väsynyt lähteäkseen kotiin.

— Luitsä johtajan meilin? Sulina kysyi.
— Joo. Koreeta paskaa.

Johtaja oli kiittänyt heitä urheasta taistelusta koronaviruksen vastaisessa eturintamassa. — Terveisiä juoksuhaudoista, Sulina sanoi jäyhällä uutisäänellä. — Töitä riittää, palkkaa ei. Rintamalla kulkee kavala virus. Sairasvuoteet täyttyy ihmisistä, jotka ei saa henkeä, joiden keuhkoja viiltää, joiden mielen kuume himmentää. Ja kun vuoteet on varattu sairaille ja kuoleville, naiminen loppuu. Sinkut ei uskalla deittailla. Pariskunnat on vangittu koteihinsa. Ne kyttää toisiaan kellon ympäri ja hautoo eroa. Tai murhaa.

Sulina lopetti uutislähetyksen. Hän veti savua sisäänsä ja antoi sen valua huuliltaan ylöspäin. Chauen kysyi, pitäisikö hänen pariutua ennen seuraavaa pandemiaa. Vai olisiko seksirobottien kehitys silloin riittävän pitkällä?

— No, jälkimmäinen on todennäköisempää, sanoi Sulina.

Chauen hymähti. Hän oli nostanut takin kaulukset pystyyn. Huhtikuun illat tihkuivat lupauksia lämmöstä ja elämästä. Ja armottomat yöt iskivät niiltä ilmat pihalle.

— Tiedätsä sen tyypin, joka yritti suikkista? Chauen kysyi.
— Kolmoskerroksessa? Joo.
— Se oli kuulemma kertonu kavereilleen, et se ei enää jaksa. Ei etätöitä, ei yyteitä, ei kersoja, jotka huutaa apua läksyissä tai juoksee ympäri huonetta. Ei saumaa saada lapsenvahtia kuukausiin. Ei aikaa syödä, ei edes surra tai pelätä. Se kerto tän kaiken, mut Zoomissa oli huono yhteys, kaverit kuuli vaan rätinää. Ne nyökkäili ja hymyili kohteliaasti, ajatteli että se juttelee jotain kivaa. Seuraavana yönä se otti kasan pillereitä ja kulautti ne alas litralla käsidesiä. Ei kai päässy Alkoon asti.
— Mistä se sai niin paljon käsidesiä?
— Siltä heebolta joka myy pirtua ja blossia huoltiksen vieressä. Nyt se diilaa myös desaria ja repaleisia kasvomaskeja, Chauen tiedotti.

Sulinalla ja Chauenilla oli työnsä puolesta pääsy desinfiointiaineisiin ja maskeihin kun he niitä tarvitsivat. Eräänlaista rikkautta, Sulina mietti. Hän oli aina tiennyt, että kasvomaskeja joskus tarvittaisiin, mutta ei olisi voinut kuvitellakaan, että niistä tulisi pulaa. Siitähän viranomaisille maksettiin, että varautuivat kriiseihin. Ja eikö tämä ollut aika mitätön virus muihin mahdollisiin uhkiin verrattuna? Tulevat pandemiat leviäisivät nopeammin ja tappaisivat tehokkaammin. Sulina rypisti kulmiaan. Jos kriiseihin varautuminen oli aina tätä luokkaa, hän voisi lyödä vetoa, että näkisi jonain päivänä ihmiskunnan tuhon. Mutta sen vedon voittamisesta ei ehtisi iloita pitkään.

Sulina sytytti uuden tupakan. Hän kertoi Chauenille vaaristaan, jonka mieli mureni kuin kuiva keksi.

— Ennen vaari kävi monta kertaa viikossa katsomassa parasta kaveriaan hoitokodissa. Tai ainoaa kaveria, muut on kuolleet. Nyt tää kaveri kuoli koronaan ja vaari on ihan yksin. Kukaan ei käy sen luona eikä se uskalla käydä missään. Se on alkanu unohdella asioita: jääkaapin ovi jää auki tai kahvikone yöksi päälle. Vaari näkee unia sodasta. Sen pitää paeta tai kuolla, menettää perheensä, ja se haluis sanoa bestikselleen hyvästit mut ei löydä sitä mistään, se etsii ja hakee, on hirveä kiire ja se pelkää pahinta. Ja se herää sotapainajaisesta, ekaa kertaa vuosikymmeniin, ja sen sydän jyskyttää, puskee peiton läpi. Se kerto tän mulle puhelimessa yks päivä. Vaari sano, et korona on sen kolmas maailmansota. Mä yritin lohduttaa, mut se sano vaan mitäh, se kuulee tosi huonosti. Ja nyt se vielä kadotti kissansa.
— Miten? Chauen tiedusteli.
— Vaari unohti ikkunan auki ja mirri livahti ulos.
— Jännää, mun serkku löysi just kissan, Chauen kertoi.
— Millasen?
— Mustan. Asuuks sun vaari Musiikkitiellä?
— Ei, kaukana sieltä. Vaikka senkin kissa on kyllä musta, Sulina sanoi.
— Mun serkku oli tosi ilonen siitä kissasta. Se on yksin ja raskaana. Sen on vaikea hengittää, kun kohtu painaa keuhkoja. Se luki jostain, että odottaja tarvitsee kanssaihmisten kosketusta, joka vapauttaa oksitoniinia. Eikä kukaan halaa sitä, ei kättele, ei edes tuu lähelle. Yks päivä se laitto kätensä mahalle ja tunsi vauvan potkun kättä vasten. Se oli eka kerta seitsemään viikkoon, kun se koki ihmisen kosketuksen. Joten se tilas kaupasta ison keltaisen nallen rutistellakseen sitä. Oli laittamassa nallea ikkunalaudalle, kun se näki pihalla kissan. Katti katsoi serkkua suoraan silmiin, alko kiivetä syreenin runkoa pitkin ja hyppäs parvekkeelle. Nyt kissa asuu serkun luona, naukuu ja kiehnää sitä vasten. Ja se halailee ja paijaa sitä.
— Eli sun serkkus varasti jonkun kissan?
— No kai sen vois niinkin sanoa. Tai sitten kissa varasti itse itsensä.

Chauen hiljeni ja katseli taivaalle. Nyt ihmiset olivat yksinäisiä kuin tähdet tai kiertoradoilleen juuttuneet planeetat. Mikään elokuva tai kirja ei kuvannut elämää, jota he elivät. Niissä suudeltiin, istuttiin ravintoloissa, juhlittiin yhdessä. Kun elokuvaihminen tappeli, hän otti vihollisensa niskalenkkiin. Koronamaailmassa parhaat kaveritkin pitivät turvaväliä. Ja kun tästä keväästä jonain päivänä kuvattaisiin epookkielokuvia, katsojat tunnistaisivat aikakauden maskeista ja vessapapeririidoista.

Sulina keskeytti Chauenin mietteet.

— Nojaa. Ainakin sun serkkus on yksin vastuussa terveydestään. Mun kaveri asuu vastaanottokeskuksessa, samassa huoneessa monen muun kanssa. Ja yks niistä käy paljon ulkona, pelaa korista porukassa. Nenät hipoo toisiaan, kun ne taistelee pallosta. Tyyppi palaa huoneeseen ilosena ja hikisenä. Mun frendi miettii, kuinka monta ihmistä on hönkiny ja pärskiny sen päälle, onko se edes pessy käsiään. Kaveri on nukkunu huonosti vuosikausia. Sen kroppa suree asentoja joihin salainen poliisi sen väänsi, mieli menetettyjä ystäviä ja perhettä. Se kuulee yhä päässään, kuinka ihmiset kirkuu viereisessä sellissä, haistaa veren ja oksennuksen. Ja se odottelee päätöstä turvapaikasta, miettii joutuuko takaisin. Nyt sillä on seuranaan myös koronan pelko, joka nostaa laineita sen myrskyssä, eikä se uskalla ummistaa silmiään.

Chauen huomautti, että ehkä koristyypillä oli ihan yhtä kamalaa. Ehkä peli oli hänen ainoa ilonsa.

He vetivät keuhkonsa täyteen savua ja yötä. Sulina aloitti lorun, jota he olivat toistelleet kuukauden verran.

— Pitäis kai lopettaa röökinpoltto.
— Joku päivä, Chauen lausui oman repliikkinsä. Sitten hän nousi raukeasti tuolilta ja pudisteli käsivarsiaan. Hän siirtyi terassin reunalle ja tiiraili kaiteentakaista maailmaa. — Tuu kattomaan. Ne on liikkeellä.

Sulina nousi ja asteli kaiteen luo. Metrin päähän Chauenista.

He näkivät hiljaisen kaupungin, jossa pimeys läikkyi valaistuille kaduille. Tummista seinistä sikisi varjoja, jotka hiipivät omiin suuntiinsa. Yksinäisiä kulkijoita, jotka ottivat maan haltuunsa päiväihmisten jälkeen. Yö antoi heille tilaa juosta ja kävellä ilman huolta. Lähipuiston nurmella istui ihmisiä öisellä piknikillä, juhlimassa jotain vaaran arvoista. Heitä oli kymmenittäin — enemmän kuin piti — mutta etäällä toisistaan, omien vilttiensä turvissa. Joku heitti kärrynpyöriä viileällä kevätnurmella. Viereisen kadun halki syöksyi joukko pyöräilijöitä, hajanaisena ryppäänä, silti yhdessä. Nyt heidän ei tarvinnut väistellä ohikulkijoita liian läheltä, ei saada peräänsä äkäisiä huutoja. He kiitivät tyhjää katua pitkin, vilahtivat ohi katsetta nopeammin.

— Ootsä ikinä pyöräilly öisin? Siinä on hurjaa vapautta, joka tuntuu koko kropassa, Chauen arvioi.
— Noilla on riittävät välit kävelyyn, ei pyöräilyyn. Kuinkakohan moni päätyy tehohoitoon? Sulina mietti.
— Kuka tietää? On aina parempi elää kuin kuolla. Ja noi haluaa elää.

Jalkakäytävällä kulki pikkuinen hahmo, musta kissa. Se seurasi yön tienviittoja, tassutteli talojen ja maailmojen välillä. Kissa kääntyi valottomalle kujalle ja suli sen pimeyteen.

Novelli: Pyry Qvick – “Naamari”

Pyry Qvickin novelli “Naamari” pääsi palkintosijoille Katsauksen keväällä 2020 järjestämässä Karanteenikirjoituksia-novellikilpailussa.

Mistäs tuollaisen maskin saa, kysyin Tuomakselta. Hän pyyhki lunta kaasunaamarin lasista, ojentui nostamaan kaksi muovipussia pakettiautosta, kääntyi sitten puoleeni. Naamarin läpi hän läähätti, että tyttärensä toimii palomiehenä. Valitellen hän visersi, ettei hänellä ei ollut toista tarjota. En oli sellaista huolinut. Sanoin, että ei se mitään.

Koulujen sulkeminen oli pidentänyt ruoka-avun jonoa. Kaikki tämä oli pidentänyt jonoa. Muiden vapaaehtoisten jutulle oli tullut monia perheellisiä. Ensikertalaisia, epävarmoja avuntarpeessaan. Aiemmin tänään kasseja valmiiksi pakatessamme kuulin, että vapaaehtoisten käyttäminen kiellettäisiin. Niin oli tehty muissa seurakunnissa. Joutuisin takaisin kotiin. Joudun takaisin kotiin. Hyppimään harhaisia haarahyppyjä. Nukahtamaan sarjoille, joita en edes halua katsoa. Harppomaan väkinäisiä kävelylenkkejä, joilta palaan kaljakoppa kädessäni.

Tuomaksen kaasunaamari puistatti, ärsytti suunnattomasti. Se rohisi ja vaikutti valuttavan hikeä pitkin hänen kasvojaan suuhun, josta hän hönki pisarat takaisin kasvoilleen. Hien ja itiöiden terraario. Vaikka en minä tiennyt kuinka tuo värkki toimi. Ainakin se sai turvavälein asettuneet vaitonaiset jonottajat vaikuttamaan spitaalisilta. Likaisilta köyhiltä, jotka olivat tulleet yskimään yllemme. Hakea nyt ruokansa parkkipaikalta muiden pakkaamana. He eivät ansainneet Tuomakselta inhimillistä kohtaamista. He ansaitsivat varotoimia.

Mutta en sanonut mitään. Tuomas hoiti hommansa mukisematta, aina. Hän ei neuvonut turhia, vahdannut meitä vapaaehtoisia kuten joillakin oli tapana. Mutta häneltä en tule ruokaani hakemaan. Senkun larppaa ruttotohtoria.

Heidi kysyi minulta mistä tällaisen maskin saa. Tokaisin, että tyttäreltä. Jos minulta kysytään, eikä muuten kysytty, olisi meillä kaikilla ollut asialliset varusteet. Kaasunaamarit eikä mitään kertakäyttöisiä maskeja. Eilen luin niistä myöhään yöhön. Ei kuulemma haittaa, mutta ei ole hyötyäkään. Ei minkäänmoista. Kostuvat kuitenkin samoin tein käyttökelvottomaksi. Saa ihmiset varomattomiksi.

Tänään en ole polttanut yhtäkään tupakkaa. Olen riskiryhmässä sikäli. Siis kun olen polttanut pari vuosikymmentä. Varmimmin hautaan lasketaan iäkkäät tupakkaa polttavat miehet. Sen luin eilen. Sentään selasin jo jotain englanninkielistä, kun kotimaiset oli jo koluttu. Iäkäs en ole, mutta katsotaan. Tämä elintasovatsakaan tuskin on mies paikallaan.

Aamulla herätessäni tuijotin pitkään kattoa. Sitten tuijotin kännykkää. Sitten mietin mitä sanotaan, kun valehdellaan olevansa kipeä. Valitetaanko käheästä kurkusta? Vai onko se syy epäillä tartunnan olevan niin pitkällä, että muiden tulisi huolestua. Pitääkö kuulostaa huonovointiselta? Kipeältä? Voiko asian esittää jämptisti? Vai tulisiko kuitenkin jahkailla tästä tilanteesta ja siitä, että pitää olla varovainen? Onhan se nyt selvää: ei ruokajakelija voi olla kipeä.

En soittanut. En ollut kipeä. Päätä särki, mutta se johtui tupakoinnin lopettamisesta. Luulisin. Otin Promaskin mukaan. Varustelekasta tilasin, vaikka taisin muuta väittää. Puolustusvoimissa pomppivat poteroissa samalla maskilla.

Heidi näytti huonovointiselta tai ehkä pikemminkin ärsyyntyneeltä. Tokaisin, että vapaaehtoiset saatetaan passittaa kotiin lähipäivinä. Hän sanoi kuullensa sen jo. Ehkä ihan hyvä, pienempi tartuntariski, kun täällä ei kauheasti ole erinäisiä toimenpiteitä muuten tehty, jatkoin hieman jaaritellen. Meillä on käsidesiä, hän sanoi tympeästi.

En tiedä mikä häntä vaivasi, varmaan tämä valmiiksi pakkaaminen. Kasseja pitää kykkiä likaisesta pakettiautosta selkä väärällä. En sanonut enää mitään. Taisin kuulostaa oudolta muutenkin. Samaisena iltana tulikin viestiä, ettei vapaaehtoisia enää päästetä hommiin.

Olin ensimmäisten joukossa jonossa, liian lämpimässä takissa keskellä takatalven piiskaamaa parkkipaikkaa. Hikikarpalot valuivat kilpaa käsivarsillani. Ainoa huppuni rajaamaan utuun kantautuva ääni oli ruokajakelijoiden vaitonainen sananvaihto. Keskityin pääni alas painamiseen.

Viime viikolla tapasin seurakuntamme diakonin. Hänellä oli sipulinkynnen kokoiset silmäpussit ja hankaluuksia keskittyä sanoihini. Kerroin, että mieheni lomautettiin kolmeksi kuukaudeksi ja poikamme ei saanut kouluruokaa. Kyllästyisimme pian hernekeittoihin ja pastapusseihin. Saisimmeko oikeuden ruoka-apuun, edes jonkin lohdun ja varmuuden arkeemme. Ja niin me saimme oikeuden ruoka-apuun. Nielin kyyneleeni. Olisin halunnut syleillä häntä pitkään, hukuttaa sokeriin. Olisin halunnut koskea häntä edes kyynärpäällä.

Sain kaksi muovikassia kaasunaamariin pukeutuneelta mieheltä. Maski ja harmaa lumi toivat mieleeni ydintalven. Väistämättömän tuhon. Kysyin, mitä kahdessa ruokakassissa oli. Tunsin heti oloni kiittämättömäksi. Mies vastasi, että paria eri lihaa ja vihanneksia. Kuulemma ravintolat ja koulut tyhjäävät varastojaan. Kuulemma näitä herkkuja saa varmaan ensi kerrallakin. Kiitin ja käänsin selkäni.

En voinut auttaa itseäni, mutta hänen sanavalintansa ”herkku” ärsytti minua koko kotimatkan. Hiersi niskassa kuin paidan pesulappu. Tyydyn vaikka rasialliseen itävää perunaa, kaikki apu on tarpeen. Ei hän varmasti pahaa tarkoittanut. Mutta kaikki ruoka, kaikki apu on nyt herkkua. Huomasin ryhtini suoristuvan kääntyessäni kotipihaan. Nämä kauppakassit voisivat olla kaupasta. Tai kaupastahan ne olivat ja kauppareissulta olin palaamassa kotiin perheeni luo.

Voittajanovelli: Jouni Iiskola – “Romahdus”

Jouni Iiskolan novelli “Romahdus” voitti keväällä 2020 Katsauksen järjestämän Karanteenikirjoituksia-novellikilpailun.

Kello oli kaksitoista kauniina kevätpäivänä, mutta kerrostalon pihamaalla ei näkynyt liikettä. Hämmensin nuudeleita hellalla ja otin käyttööni kiikarit; edelleenkään missään ei näkynyt liikettä. Siis lukuun ottamatta tien varressa kasvavan pajun oksassa liehuvaa huivia, mutta se oli ollut siinä jo 29 päivää. Olin merkannut asian muistiin ja aikaisemmin keräämäni tiedusteluinformaation perusteella vaatekappale kuului naiselle, joka oli käyttänyt tätä reittiä pyöräillessään työmatkalla. Mitä hänelle oli sittemmin tapahtunut, oli epäselvää. Ehkä hänet oli viety sairaalaan. Ehkä hän oli jo kuollut. Joka tapauksessa oli aina parempi olla varautunut, kuin joutua tällaiseen tilanteeseen housut nilkoissa. Ja varautunut minä olin: pelkästään avaamattomia bokseripaketteja oli edelleen hyllyssä kaksi rivillistä. Laitoin nuudelit lautaselle ja siirryin pöydän ääreen.

Isäukko aina sanoi maailman loppuvan siihen, kun jumalattomat kommunistit viimein vyöryisivät kaiken yli jättäen jälkeensä ainoastaan balalaikkoja ja huonosti sopivia villapaitoja. Hänellä saattoi olla harhakäsityksiä syistä, mutta maailmanloppu oli saapunut, eikä mikään tulisi enää olemaan entisensä. Ei ainakaan ennen kuin… ovikello soi yhtäkkiä.

– Kuka siellä?
– Te tiedätte, kuka täällä on herra Laakso.

Katsoin postiluukusta. Toisella puolella näkyi 15-vuotias tyttö.

– Ai hei Mirja.
– Toin teille taas niitä tavaroita, joita pyysitte.

Hän työnteli postiluukusta pari DVD:tä ja muutamia nuudelipaketteja. Ovea ei voinut avata. Se oli liian vaarallista.

– Kiitos.
– Tiedättekö te, että elokuvia voi nykyään ladata internetistä? Ei kukaan enää katso DVD:itä.
– Isäni ei opettanut minua varastamaan, Mirja.
– Kyllä lataamista voi tehdä varastamattakin.
– Ei voi.

Oven takaa kuului huokaus.

– Jos te niin sanotte. En kai minä tämän oven läpi voi teitä opettaakaan.
– Jos ihmiset alkavat varastaa toisiltaan vailla estoja, niin päädymme vielä nopeammin elämään rikollisjengien hallitsemassa autiomaassa. Ja jos haluaisin asua rikollisjengien hallitsemassa autiomaassa, olisin jo ajat sitten muuttanut Lahteen.
– Oletteko te koskaan oikeasti käynyt Lahdessa herra Laakso?
– En. Mutta käsittääkseni Mad Max -elokuvat kuvaavat kaupungin historiaa.
– Nyt te kyllä yritätte juksata.
– No ehkä hieman.

Mirja naurahti ja oven välille laskeutui hiljaisuus. Hetken päästä puhuin uudelleen.

– Mitenkäs koulussa menee?
– Hyvin. Haluavat että pidän puheen kevätjuhlassa.
– No, sehän on hienoa. Aiotko pitää sen?
– Kai.
– Mistä aiheesta?
– Jotain fiiliksiä vaan ysiluokan loppumisesta. Te voitte tulla katsomaan, jos haluatte – mitään liikkumisrajoituksia ei enää ole.

Olin hetken aikaa hiljaa.

– Niin mutta vaarallista se on silti. Sitä paitsi minun täytyy odottaa puhelua sairaalasta. Tiesitkö että Seija olisi valmistunut tänä keväänä yliopistosta, ellei tätä sotkua olisi tapahtunut.
– Hmm… joo. Olette kertoneet. Harkitkaa vielä sitä juhlaa. Minun täytyy nyt mennä.
– Nyt jo? No, niin kai sitten. Nähdään parin päivän päästä. Tai kuullaan.

Askeleet alkoivat porraskäytävässä kadota kohti seuraavaa kerrosta jättäen minut jälleen yksin. Illalla katselin DVD:itä. Charles Bronsonia ei enää arvostettu tarpeeksi näyttelijänä ja Deathwish oli oikeasti hieno elokuvasarja. Kolmannessa osassa ruudulla tapettiin yhteensä 578 ihmistä. Pidin niistä kirjaa muistivihkoni kanssa. Jotenkin ajatus miehestä, joka lähti kadulle murhaamaan vihollisensa ja ampumaan sitä konkreettisesti naamaan tuhansia kertoja oli helpottava. Vajosin lopulta uneen.

Seisoin jälleen ikkunan ääressä tarkkailemassa naapurustoa. Ambulansseja kulki vähemmän kuin aikaisemmin, mikä todennäköisesti johtui sairaaloiden täyttymisestä jo äärimmilleen. Sen takia minäkään en voinut siellä mennä käymään. Liian vaarallista. Jänis juoksi parkkipaikan läpi ja jäi metsikön reunaan katselemaan hiljaista maisemaa. Tein merkinnän asiasta muistivihkooni ja pystyin mielessäni jo kuvittelemaan luonnon valtaamassa takaisin ihmisen itselleen raivaamaa elintilaa. Asfaltti murenemassa puunjuurien tieltä. Sammaleet peittämässä virastotaloja. Voikukka katkenneen lipputangon vieressä. Isäukko huutamassa vanhainkodin ikkunasta, että minua ette elävänä saa saamarin viherkommunistit.

Ruoka oli tietenkin ensimmäisiä asioita, mikä loppui asunnosta kuukausien kuluessa varastoista huolimatta ja yhdessä vaiheessa olin ollut useamman päivän syömättä mitään. Onneksi naapurit auttoivat. Tai ainakin ensin. Nyt oli enää Mirja. Tähyilin kiikareillani sälekaihtimien läpi. Kaukaisuudessa näkyi ryhmä yläkoululaisia, jotka eivät noudattaneet metrin turvavälejä keskuudessaan. Ajatus alkoi ahdistaa minua. Mitä tapahtuisi, jos Mirja sairastuisi? Kaikki tiesivät, etteivät nuoret ihmiset voineet kuolla tautiin, mutta kuka minulle sitten hakisi ruokaa? Tai kahdeksankymmentäluvun elokuvia? Uloskaan ei voinut mennä. Ahdistus vaihtui peloksi. Ehkä se oli kuolemanpelkoa. Ajatus nääntymisestä omaan asuntoon ei tuntunut kovin miellyttävältä. Mutta jokin ulkona pelotti vielä enemmän. En halunnut ajatella sitä ja pakenin nuudelien valmistukseen.

Pian veden kiehuttua loppuun ovikello soi jälleen jättäen minut pohtimaan ajoituksen opiskelemista. Kurkistin ulos postiluukusta.

– Hei Mirja.
– Hei herra Laakso.

Postiluukusta tippui nuudelipaketteja ja pari DVD:tä.

– Kiitos että jaksat olla ystäväni Mirja. Tuntuu ikävältä aiheuttaa sinulle ylimääräistä vaivaa.
– Ei kestä. Eikä tästä nyt niin paljon vaivaa ole.
– Kunhan Seija pääsee sairaalasta, niin hän kyllä sitten auttaa. Kesätöihinkään kun ei taida enää keretä ilmoittautua.

Tuli hetkellinen hiljaisuus. Sitten Mirja puhui taas.

– Miksi te oikein katsotte näitä elokuvia?
– Karanteenissa pitää huolehtia sekä fyysisestä että henkisestä vireydestä. Niin sanotaan kaikissa ohjeistuksissa.
– En minä sitä… tarkoitin että miksi juuri näitä elokuvia? Ne ovat ihan pöhköjä – ei niissä ole edes juonta.
– Ei ole juonta vai…

Otin käteeni yhden DVD:n lattialta. Commando; mahdollisesti paras Arnold Schwarzeneggerin koskaan tähdittämä elokuva.

– …Mies hyppää lentokoneesta ilman laskuvarjoa, tappaa kaikki vihollisensa ja pelastaa tyttärensä. Mitä vikaa siinä juonessa muka on?
– No, ehkä niissä on juoni. Mutta se on aina sama juoni.
– Ei kannata korjata jotain, mikä ei ole rikki.
– Hmm… jos niin sanotte. Ehkä… ehkä paras tapa huolehtia henkisestä ja fyysisestä vireydestä olisi kuitenkin käydä joskus ulkona. Tavata muita ihmisiä. Koulut loppuvat viikon päästä ja kuten sanoin aikaisemmin voitte tulla…
– Minä haluaisin sitä kovasti Mirja, mutta tiedät, etten voi lähteä asunnosta. Tauti on liian vaarallinen.

Oven toiselle puolelle laskeutui jälleen hiljaisuus. Kun Mirja lopulta jatkoi, kuulin hänen puhettaan, mutta en sanoja.

– Mitään tautia ei enää ole herra Laakso. Se kaikki tapahtui kolme vuotta sitten.
– Minä myös odottelen puhelua sairaalasta. Voisivat välillä antaa päivityksiä Seijan tilasta siellä.
– Mitään puhelua ei ole tulossa! Te tiedätte sen!
– Hänestä tulee vielä lääkäri, tiesitkö? Oli aina vanhempiaan fiksumpi. Tai ainakin minua. Epäilen postimiehen sekaantuneen asiaan.
– Me voimme käydä katsomassa Seijaa siellä missä hän oikeasti on, mutta sitä varten…

Yhtäkkiä sanat jälleen selkeytyivät.

– …Mutta sitä varten teidän on tultava ulos asunnostanne.
– Riskiryhmään kuuluvien ihmisten tulee itsensä ja muiden suojelemiseksi pysytellä sisätiloissa. Olen pahoillani Mirja.

Oven takaa kuului masentunut huokaus.

– Minäkin olen pahoillani herra Laakso… tulen taas muutaman päivän päästä käymään.
– Pidä huolta itsestäsi Mirja. Ja kiitos vielä kaikesta avustasi.

Palasin vielä ikkunan ääreen. Hetken aikaa tuntui, kuin aika asunnon sisällä olisi pysähtynyt johonkin tiettyyn hetkeen eikä suostunut liikkumaan eteenpäin. Kuin pihamaalla olisi oikeasti ollut ihmisiä liikenteessä ja käymässä asioillaan. Kuin maailma ulkona olisi jatkanut kulkuaan, mutta sisällä kaikki olisi juuttunut johonkin pysyvään katastrofin tilaan. Sitten tunne oli poissa ja olo helpottui. Jäin odottamaan puhelua sairaalasta.